Osa 35. He eivät tiedä meistä

Hupsheijaa, olen parantanut tapojani ja saanut osan aikaseksi näin pian! :D Tässä nähdään se paradoksi, kun pitäis lukea kirjotuksiin niin mikäs sen mukavampaa silloin kuin vääntää simstarinaa eteenpäin! (:

Tämä osa onkin sitten vähän lyhempi (joten aikaa meni vieläkin vähemmän...), about 70 kuvaa verrattuna esim edellisen osan melkein sataan.
Anyways, nyt olen vihdoin muistanut sen muutamien kyselemän aiemmin tapahtunutta -osionkin!

Aiemmin tapahtunutta: Lucasin ja Disen kauan kestänyt syrjähyppysuhde päättyi dramaattisesti huutoon ja kyyneliin vuosia sitten Lucasin kyllästyttyä Disen itsekkääseen käytökseen. Lähempänä nykyaikaa Disen tytär, Lucy sai merkittäviä uutisia ystävältään Joellelta ja riensi entisen avomiehensä luokse löytääkseen tämän rappion keskeltä ja pelastaakseen tämän surulta ja itsesääliltä.

Dise oli tehnyt elämässään niin paljon väärin. Häntä hävetti myöntää se tosiasia, mutta sen hän silti teki. Vaikkakin toki vain itselleen.

Niin paljon virheitä. John. Lucas. Hänen omat lapsensa… Disen teki mieli hakata otsaansa rattiin, josta piti kaksin käsin kiinni, toinen kello kymmenessä, toinen kello kahdessa.

Dise ollut oikein koskaan ollut itkijätyyppiä. Eikä ollut vieläkään, ei varmasti ollut. Hänen silmäänsä vain… meni roska.

Ja mihin hän nyt oli matkalla? Minnepä muuallekaan, kuin Lucasia tapaamaan. Nyt kun kaikki sotkut oli setvitty, oli jäljellä enää anteeksipyyntö. Iso sellainen. Dise rukoili mielessään Lucasin antavan hänelle anteeksi kaikki töppäilynsä. Ne kun sattuivat vieläkin aika hemmetin paljon.

Dise muisteli sitä iltapäivää, mistä kaikki oli alkanut. Hän oli juuri saanut keskenmenon, ja päättänyt olla rasittamatta poliisin työn uuvuttamaa aviomiestään enää yhtään enempää ja avautunut Lucasille. Itkenyt tälle maat ja taivaat, monta tuntia yhtä soittoa. Ja tämä oli kuunnellut häntä, lohduttanut häntä, ja… Niin.

--------------------------------------------------

Dise oli purskahtanut uudestaan itkuun. Lucas oli tiukentanut otettaan naisesta, silittänyt tätä hellästi ja suukottanut tämän otsaa. ”Kyllä se siitä. Aika parantaa haavat”, hän oli sanonut soinnukkaalla äänellään. Lucasilla oli aina ollut sana hallussa, ja hän oli aina osannut vetää oikeista naruista Disen kohdalla. Tälläkin kertaa.

Kunnes Lucasin puhelin oli piipannut. ”Käyn katsomassa, jos se on vaikka Lloydilta.” Lloyd, Lucasin silloinen miesystävä, oli ollut varsin mukava tuttavuus. Harmikseen Dise oli kuitenkin saanut myöhemmin kuulla tämän olleen pelkkää lavastusta. Ihan kuin Lucasin homoseksuaalisuuskin. Vaikka biseksuaalin käsite ei kamalasti eronnutkaan totuutena esitetystä valheesta.

”Hän joutuu jäämään illaksi ja ehkä yöksikin töihin”, Lucas oli sanonut suunpielet syvälle työnnettyinä kuin eräänlaisena hymynä ja oli samalla kohauttanut hartioitaan. Dise oli katsonut häntä suolaisten kyynelten takaa suuren kiitollisuuden vallassa. ”Anteeksi, Lucas, että vaivaan sinua tällä. Minun varmaankin pitäisi oikeasti mennä puhumaan sille psykolle, mistä Hilda ja John eivät saa suutaan puhtaaksi.”

”Ei, älä pyydä anteeksi. Tätähän varten ystävät ovat”, Lucas oli hymyillyt. Ja silloin Dise oli saanut kamalan ajatuksen. Se ei ollut valitettavasti jäänyt pelkäksi ajatukseksi vaan –

Dise oli suudellut Lucasia. Tunteella. Huulille. Voi, millainen virhe se olikaan ollut!

Lucas oli silminnähden häkeltynyt ja kavahti heti pois Disen kosketuksesta. Nainen oli tajunnut saman tien typeryytensä ja miltei noussut sohvalta jo lähteäkseen, mutta Lucas olikin tarttunut häntä ranteesta, vetänyt kätensä naisen niskaan ja suudellut tätä uudestaan. Tällä kertaa ilman minkäänlaista hämmennystä, vaan päättäväisyydellä. Ja… intohimolla.

Dise ei ollut pistänyt hanttiin. Siinä he sitten olivat suudelleet.

Aika pitkän aikaa. Kunnes olivat hengästyneet, kunnes huulet olivat rohtuneet.

Kunnes Lucas oli vetäytynyt taas pois ja sanalla sanoen juossut sohvalta pois peittäen kasvonsa käsillään. Kyynelvirta oli tehnyt tuloaan Disen kyynelkanavissa, ja silloin nainen oli päättänyt, että oli aika lähteä. Ennen kuin mitään muuta harkitsematonta tapahtuisi.

”Olet oikeassa, tuo oli typerää. Emme saisi suudella, emme tietenkään. Mitä oikein ajattelin? Tätä ei koskaan tapahtunut, eihän? Hyvä. Minä läh–”

Mutta hän ei koskaan ehtinyt takkiaankaan nostaa harteilleen, kun oli jo tuntenut Lucasin huulet jälleen omillaan. Se, mikä oli niin väärin, tuntui hassusti niin oikealta. Ehkä Dise oli ollut tunnekuohuissa, ehkä ei. Ehkä hän oli rakastanut Lucasia koko nuoruutensa, ja rakasti edelleen. Hän ei tiennyt. Hän ei oikeastaan edes välittänyt.

Suurin virhe oli tehty jo. He olivat viettäneet sen yön yhdessä. Samassa sängyssä, toisiaan hyväillen, toisilleen hyvää tehden. Eivätkä olleet ajatelleet muita.

-----------------------------------------------------------

Vaikka aamu oli jo pitkällä, ei lauantaiaamuna ollut mikään kiire mihinkään. Siispä Lucy ja Matthew päättivätkin jäädä loikoilemaan sänkyyn vielä ”hetkeksi pidempään”. Lucy tunsi olonsa keveäksi, onnelliseksi ja turvalliseksi Matthew’n sylissä. Hänellä oli lämmin, hän tunsi rakastamansa miehen (miltei alastoman) vartalon vierellään, saattoi haistaa tämän ominaistuoksun – sekä tämän käyttämän shampoon – ja silitti miehen vasta ajamaa parransänkeä ajatuksissaan.

Matthew oli myös hereillä, ja oli onnellisempi kuin pitkiin aikoihin. Hän ei ollut koskaan rakastanut ketään näin paljoa, ei edes ex-vaimoaan silloin vuosia sitten. Ei lapsuuden koiraansa, hyvä jos edes äitiään. Lucy oli hänelle kaikki kaikessa, ja nyt hän sai pidellä tuota luontoäidin mestariteosta sylissään, hyväillä tämän hiuksia pois tämän silmiltä ja vain olla tämän vieressä. Mikään ei olisi voinut olla paremmin.

”Penni ajatuksistasi”, Matthew kuiskasi. Lucy katsahti ylöspäin ja hymyili autuaasti.

”Mietin, miten olenkaan niin onnekas saadakseni olla tässä”, hän sanoi pehmeällä äänellä ja suukotti Matthew’n leukaa. Mies kurkotti alaspäin ja kaappasi Lucyn huulet uuteen suuteloon.

”Arvaatko, mitä minä mietin?” hän kysyi heidän huultensa irrotessa toisistaan. Lucylla saattoi olla pieni aavistus, joten hän kohotti toista kulmakarvaansa kysyvästi.

”Kerro ihmeessä”, hän yllytti virnistäen.

”Ajattelen sitä Vale Avenuella myytävänä olevaa kaunista valkoista omakotitaloa, ja pohdin,… josko vanhenisimme siellä yhdessä?”

Omakotitalo? Sellainenhan tarkoitti yleensä myös lapsia, eikö? Kultaistanoutajaa ja pientä puutarhaa?

Mutta että lapsia? Hänhän oli vasta 24-vuotias! Ei hän vielä halunnut äidiksi. Vaikka toisaalta, hän ymmärsi myös Matthew’n näkökulman asiaan: olihan tämä jo kolmekymmentäyhdeksän kesää nähnyt.

”Miltä kuulostaa?” Matthew’n sokerinen ääni palautti Lucyn taas maanpinnalle. Nainen painautui lähemmäs Matthew’ta – tarkoituksella niin, ettei tämä näkisi hänen kasvojaan – ja löysi kuin löysikin sormillaan miehen pakaran.

”Lupaan harkita asiaa. Mutta nyt haluaisin miettiä hieman toisenlaisia asioita”, hän virnuili. Ideasta innostunut Matthew hymyillä hyräili takaisin ja suuteli Lucya samalla nousten tämän päälle vain peitto heidän vartaloidensa verhona.

-------------------------------------------------

Disen oli pitänyt nousta autosta jo vartti sitten. Sen sijaan hän oli vainoojan lailla vain pysäköinyt Mazdansa Lucasin talon edustalle ja tuijotti ikkunasta sisään toivoen näkevänsä edes vilauksen Lucasista. Eihän hän edes tiennyt, oliko mies kotona.

Oli ollut typerä idea tulla tänne. Typeristä typerin. Hän ei tekisi täällä mitään hyvää, aiheuttaisi vain vahinkoa. Mutta täällä hän yhtä kaikki nyt oli. Ja –

Lucas vilahti ikkunasta saaden Disen sydämen lyömään samaan tahtiin kuin Usain Boltin vasen jalka.

Hänen oli pakko saada puhua Lucasille ja tunnustaa syntinsä. Hän ei ehkä saisi anteeksi, mutta saisipa hän ainakin omatuntonsa puhtaaksi. Toivottavasti.

Dise nousi Mazdastaan, paukautti oven kiinni ja hengitti syvään. Sydän laukkasi kuin villivarsa. Hän lähestyi ovea, eikä tiennyt yhtään mitä sanoisi, jos Lucas avaisi oven. Sormi melkein ovikellolla hän muutti mieltään ja perääntyi ovelta. Mitä helvettiä hän oikein kuvitteli tekevänsä? Lucas saattoi elää mukavaa perhe-elämää jonkun uuden kumppanin kanssa, ja Dise tulisi taas itsekkäästi pilaamaan kaiken? Hän kääntyi mennäkseen –

------------------------------------------

Lucas avasi oven rysäyttäen sen melkein ulkoseinään. ”Kuka ikinä oletkaan, lopeta tuo vakoileminen, tai minä – !”

Järkytys iski mieheen nopeammin, kuin hän olisi ehtinyt sanoa sanaakaan. Punaisesta Mazdasta käsin häntä tarkkaillut vaaleahiuksinen nainen kääntyi ympäri hänen pihatiellään kasvoillaan sekoitus pelkoa, anteeksipyyntöä ja jonkinasteista iloa. Eikä Lucas epäillyt sekuntiakaan kuka tuo nainen oli.

”Mitä helvettiä sinä teet täällä? Pilaat elämääni vähän lisää, vai?” hän sylkäisi suustaan ja nosti kätensä puuskaan. Dise loi katseen maahan ja näytti vaivaantuneelta. Hyvä. Sieti ollakin.

”Olen niin pahoillani, Lucas. Voisimmeko… jutella hetken?”

Dise anoi niin pahoillaan, että hänen silmänsä miltei tulvivat kyynelistä. Harvinaista. Dise ei herkästä itkenyt. Lucas pohti, oliko oikeutettua hänen tuntea pisto sydämessään. Ehkä hän oli vieläkin sen verran lepsu, ettei sietänyt katsella Dise niin tuskissaan.

Vaikka hän oli hetken jo aikonut lähettää naisen matkoihinsa, ei hän voinut itselleen mitään.

”No pienen hetken sitten”, hän sanoi ja päästi Disen sisälle.

--------------------------------------------------

”Lucy, rakas?”

”Niin, Matt?”

Kuuma kesäaurinko paistoi heidän kasvoilleen puiston penkillä. Lucy oli parisen viikkoa jo ehtinyt miettiä muuttoa ja samalla pohtinut, olisiko äitiys sittenkään niin kamala ajatus. Toistaiseksi hän ei ollut vielä päässyt puusta pitkälle.

”Oletko miettinyt? Sitä taloa?” Toivo Matthew’n äänessä oli liian läpinäkyvää ollakseen edes vaivoin peitetty. Miehen biologinen kello taisi tikittää varsin lujaa. Sehän Lucya tässä kaivelikin.

”Minä…” Lucy vetäytyi Matthew’n sylistä ja asetteli kätensä syliinsä ja tuijotti hetken huolestuneen näköistä Matthew’ta.

”Tarkoittaako tämä muutto tulevaisuudessa myös lapsia?”

No niin. Nyt se oli sanottu. Kysymys oli jäänyt ilmaan roikkumaan, eikä sitä saisi enää takaisin.

Matthew vakavoitui ja synkistyi silmissä, eikä Lucy tarvinnut muuta vastauksekseen. Hän nyökkäsi ja laski katseensa paidanhelmaansa näplääviin käsiinsä.

”Lucy, minä… Vain, jos sinä haluat. En pakota sinua mihinkään.”

Lucy uskalsi hetken kuluttua taas katsoa Matthew’ta silmiin. Aihe oli molemmille arka.

”Rakastan sinua, Lucy. En ikinä pakottaisi sinua mihinkään.”

”Tiedän sen”, Lucy sanoi puoliksi hymyillen ja kömpi takaisin avomiehensä syleilyyn. ”Tiedän sen”, hän sanoi huokaisten.

Mutta en tee sinua onnelliseksi, jos en suostu äidiksi, Lucy lisäsi hiljaa mielessään. Hän oli korviaan myöten täynnä parisuhdeongelmia. Hemmetti soikoon.

”Matt?” hän huhuili hetken hiljaisuuden jälkeen.

”Mm?”

”Muutetaan vain”, Lucy hymyili.

Ilo Matthew’n silmissä leimahti ja hän sulki Lucyn syleilyynsä yhä tiukemmin ja suuteli tätä välittämättä siitä, että he olivat julkisessa puistossa. Hänen unelmansa oli toteutumassa.

---------------------------------------------------

Kahvi oli keittynyt ja höyrysi kuumana kahdessa kupissa, jotka lojuivat odottavina Disen ja Lucasin nenien alla keittiön pöydällä. Hiljaisuus venyi joka sekunti pidemmäksi, ja oli vain ajan kysymys milloin sen kumilenkki katkeaisi.

”No? Mistä halusit puhua?” Lucas rikkoi hiljaisuuden. Hänen äänensä pistävä sävy sai Disen vihaamaan itseään vielä vähäsen lisää. Naisen hengitys tärisi kun hän tuijotti kahvikuppiaan ja yritti keksiä jotakin sanottavaa.

”Jätin Johnin.”

Lisää hiljaisuutta. Lucasin ilmekään ei värähtänyt. Selvä. Sillä ei siis ollut väliä miehelle.

”Lucas, olen niin pahoillani. Ihan kaikesta. Siitä miten käytin sinua, käytin Johnia. Minä… Olen vain niin pahoillani”, hän miltei nyyhkytti katse suunnattuna anelevasti vieläkin ilmeettömään Lucasiin.

”Anna minulle anteeksi, ole kiltti, Lucas. Rakastan sinua. En häiritse elämääsi enää ikinä. Tahtoisin vain, että… et kantaisi kaunaa. Vihaan jo itseäni, eikö se riitä sinulle?”

Jos Dise oli toivonut saavansa jonkinlaisen reaktion Lucasilta, se toive jäi toteutumatta. Hetken ilmeettömän hiljaisuuden jälkeen Lucas nousi tyynenä penkiltään, laski yhä höyryävän kahvinsa lavuaarista alas, otti sitten Disen mukin ja teki sille samoin ja yksinkertaisesti nosti kätensä puuskaan tuijottaen Diseä odottavana.

”Hetki on ohi. Oliko sinulla muuta?”

Disen sydän luhistui kasaan ja putosi monta metriä maanpinnan alapuolelle. Hän laski kätensä syliinsä, nosti laukkunsa olalleen ja teki lähtöä.

”Ei ollut.”

”Sittenhän sinä voitkin lähteä.”

---------------------------------------------------

Vale Avenuen valkoinen omakotitalo siinsi Lucyn edessä niin kutsuvana, ettei hän olisi muutama viikko sitten voinut uskoakaan. Kaksi kerrosta, parveke sekä etu- että takapihalle, kolme makuuhuonetta ja takapihalla täydellinen soppi kasvihuoneelle. Lucy oli oudon innoissaan.

”Mennään äkkiä sisälle, haluan nähdä kaiken, mistä kerroit matkalla!” hän intoili ja veti Matthew’ta kädestä pitäen sisälle heidän uuteen tulevaan kotiinsa. Matthew’n vain nauroi Lucyn innostukselle, mutta ei ollut itse yhtään sen vähempää innoissaan. Onni kupli hänen sisällään nähdessään Lucyn niin ilahtuneena.

Matthew kertoi Lucylle paljon – suurimmaksi osaksi kaiken mitä kiinteistövälittäjä oli talosta sanonut: Talossa oli asunut mukava lapsiperhe noin vuosi sitten kun talo laitettiin myyntiin ensi kerran. Siinä oli makuuhuoneita sittenkin neljä – niin Matt ja Lucy huomasivat kierroksellaan – kylpyhuoneita saman verran, suuri keittiö ja olohuone, ja aidalla rajattu takapiha, jonka nurkkaan edelliset omistajat olivat kuuleman mukaan pitkään suunnitelleet kasvihuonetta aatetta koskaan kuitenkaan toteuttamatta.

Jokaisen huoneen kohdalla Lucyn innokkuus sai uutta tuulta ja heidän lopulta ulos päästessään nainen pyrähtikin heti juoksuun tutkailemaan miten päin asentaisi kasvihuoneen, mitä sinne istuttaisi ja kuinka paljon.

Matthew laahusti kädet selkänsä takana Lucyn taakse tämän kykkiessä maassa tutkien maan soveltuvuutta paprikakasville.

”Mitä pidät? Teimmekö huonot kaupat?” hän kysyi hymy huulillaan, leikillään yllyttäen Lucya sanomaan pahan sanan talosta. Sitä naisella ei kuitenkaan ollut sanavarastossaan, ei ainakaan sillä hetkellä. Ainoa asia, joka hänen ajatuksenjuoksuaan tällä hetkellä väritti, oli puhdas onni.  

Lucy ponkaisi maasta Matthew’n kaulaan ja halata rutisti tätä kaikin voimin. ”Voi Matt! Tämä on ihana talo!”

Lucy läiskäisi huulensa Matthew’n omille ja katsoi sitten miestä hartaasti. ”Täällä me asumme pitkään, emmekö vain?”

Matthew suli leveään hymyyn. ”Niin me teemme.”

-----------------------------------------------

Dise oli saanut sen, mitä oli halunnutkin, eikö niin? Hän oli saanut tunnustaa syntinsä Lucasille, ja niin hän oli myös tehnyt. Entä nyt?

Dise sulki oven takanaan ja otti yksi toisensa jälkeen raskaita askelia takaisin autolleen. Soratie rahisi hänen kenkiensä alla, aurinko hyväili hänen ihoaan villapaidan läpi lämmöllä, jota kesäisin saattoi odottaakin. Hänen Mazdansa näytti kuin olevan pahoillaan Disen puolesta. Pahoillaan siitä, miten kaikki ei ollutkaan järjestynyt, niin kuin aina tavattiin sanoa silloin, kun asiat menivät päin honkia.

Mutta ei tällä kertaa.

Hän toivoi voivansa vielä jonain päivänä antaa anteeksi itselleen.

--------------------------------------------------

Lucas puristi silmänsä tiukasti yhteen, samoin kuin molemmat nyrkkinsä, eikä päästänyt niitä rennoiksi ennen kuin hänen kyntensä pureutuivat kipeästi ihoon ja jänteet valittivat jännitystään.

”Hemmetti”, hän kuiskasi itsekseen.

Tässä hän oli ja torjui naisen, jota oli yli puolet elämästään himoinnut, rakastanut, tavoitellut. Hitto soikoon, tuo nainen oli lähestulkoon pahuuden ruumiillistuma kaikkine itsekkäine ja petollisine tekoineen, mutta toinen sivuuttamaton tosiasia oli se, ettei Lucas vain voinut kuin rakastaa tuota naista. Niin sairasta kuin se olikin. Hänen oli vain pakko.

Hän löi nyrkkinsä seinään – tarkasti heti ettei vain ollut saanut aikaan reikää onttoon kohtaan – ja karjui tuskaansa. Hän saattoi vain salaa toivoa, ettei huuto kuuluisi ulos, muuten hän olisi juuri paljastanut itsensä.

Mutta toisaalta, ketä hän yritti rangaista? Ja miksi? Eikö hän ollutkin jo kipunsa kärsinyt? Ansaitsiko Dise todella tämän kylmän kohtelun? Ehkä.

Totta puhuen Lucas oli korviaan myöten täynnä kaunaa, vihaa, katkeruutta ja mustasukkaisuutta. Nyt, kun hänen rakastamansa nainen käveli kuin syöttinä hänen ovelleen ja lähestulkoon tarjosi itseään Lucasille, anoi tältä anteeksiantoa ja kiltteyttä, miksei hän päästäisi molempia pahasta, ja antaisi sydämelleen ohjakset?

--------------------------------------------

Dise oli juuri avaamassa Mazdansa ovea, kun hän kuuli Lucasin ulko-oven rasahtavan auki takanaan. Hän kääntyi ja –

Kuin tyhjästä ilmestynyt Lucas oli läimäissyt huulensa Disen huulille, eikä nainen ensin hämmästykseltään voinut uskoa tätä todeksi. Hieman toivuttuaan alkujärkytyksestä hän sulki silmänsä ja nosti sokkona kätensä Lucasin hiuksiin. Ne olivat yhtä pehmeät, kuin hän muistikin niiden olevan.

Lucas irrottautui Disesta muutaman sentin päähän, ja nainen huomasi olevansa sekä Lucasin käsivarsien syleilemä, sekä melkein nojaavan autoonsa, niin kenossa hän oli. Lucas tuijotti häntä silmiin vaikeatulkintaisella ilmeellä. Lopulta mies avasi suunsa, ja sanoi kauneimmat sanat, mitä Dise oli koskaan eläissään kuullut:

”Dise, anteeksi hölmöyteni. Tajuan nyt, että rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta, ja haluan sinut omakseni. Ikiajoiksi.”

Itku teki tuloaan Disen silmiin, eikä tällä ollut mitään aikomusta estää sitä. Hän säteili onnellista hymyä ja yritti kakoa itkun ja naurun seasta sanoja. ”Olen sinun, Lucas. Ikiajoiksi.”

Ja he suutelivat. 

------------------------------------------------ 

Kylläpäs nyt alkaa satelemaan näitä imeliä loppuja, jistus sentään :'D voin luvata, että seuraava osa ei lopu lässynläähän!
Kuten varmaan huomasitte, tämä oli vähän tämmöistä tyyntä ennen myrskyä, jota on luvassa sitten ensi osassa ;)

Jaa sitten olisi yleisön vuoro: