Huhhuh, on tässä taas tullut prokrastinoitua aika urakalla :'D No mutta, täällä taas uuden osan kanssa!
Näyttäis vähän siltä, että vauhti vain hidastuu ja nykyinen tahti on ehkä kaksi osaa vuodessa :x Ja vaikka joka kerta lupaan petrata, niin mitään ei tapahdu :D (kiitos lukio)
Nyt kuitenkin mulla voi olla ihan pätevä syykin, nimittäin ylioppilaskirjoitukset - ja mikä vielä tärkeämpää - oon alottanut kirjottamaan omaa kirjaa! romaania! huu!
Eipäs tässä muuta kuin että toivon, että nautitte:
Enää oli yksi
ainoa pahvinen laatikko jäljellä kannettavaksi taksiin. Suurempia tavaroita
Lucylla ei ollutkaan Matthew’n luona, olivathan he asuneet yhdessä vasta
puolitoista kuukautta.
Joelle
istuikin jo sohvalla odottamassa häntä. Tämän kasvot olivat myötätuntoon
vääntyneet, eikä hän sanonut sanaakaan vaan viittoi Lucya istumaan viereensä
sohvalle.
”Ei sinun ole
pakko puhua siitä, jos et halua”, Joelle sanoi miltei toppuuttelevasti, mutta
Lucy pudisti vain päätään.
Kului
kuukauden päivät. Lucy ja Toby olivat keskustelleet itse asiassa aika paljon.
He olivat vaihtaneet puhelinnumeroita, tavanneet muutaman kerran satunnaisissa
paikoissa – Lucy oli vältellyt tietoisesti hänen ja Matthew’n vakipaikkoja – ja
vain jutelleet. Vaihtaneet ajatuksia.
Eipä
aikaakaan kun ovelta kuului jo kumea koputus. Joelle avasi oven, jonka takaa
sisään asuntoon raahusti vain varjo siitä, mitä Matthew oli joskus ollut – nyt
miehen ryhti röhnötti ja leuka lepäsi rintaa vasten. Eikä ollut vaikeaa
päätellä, minkä takia mies oli moisessa kunnossa.
Toby johdatti
Lucyn jälleen uuteen valkoiseen huoneeseen, jonka takaseinälle oli ripustettu
valkokangas ja heti sen eteen asetettu kamera jalustoineen. Ihan kuin Lucy
olisi tuntenut sisun karkaavan hänen kurkkuunsa.
Ulko-ovi
paukahti kovaa auki säikäyttäen Joellen. Hän läikytti hieman hyvää viiniä
puserolleen – yöpaitahan se oli, mutta paita mikä paita. ”Hemmetti”, hän kirosi
ja asetti lasin sohvapöydälle. ”Mikä nyt sapettaa?” hän kysyi Lucylta, joka
katosi heti suihkuun, päätellen lukon naksahduksesta ja veden virtaavasta
äänestä.
”Joelle”,
Lucy vaati, mutta mustatukkainen pudisti päätään ja kohautti olkapäitään. Oli
jo matkalla takaisin sohvalle.
Puhelin
pärähti uudelleen soimaan kovaäänisesti, mutta Lucy ei suostunut edes katsomaan
sitä. Lopulta soiton äidyttyä sietämättömäksi hän painoi punaista luuria niin
nopeasti kuin pystyi ja hautasi sen sohvatyynyn alle.
Näyttäis vähän siltä, että vauhti vain hidastuu ja nykyinen tahti on ehkä kaksi osaa vuodessa :x Ja vaikka joka kerta lupaan petrata, niin mitään ei tapahdu :D (kiitos lukio)
Nyt kuitenkin mulla voi olla ihan pätevä syykin, nimittäin ylioppilaskirjoitukset - ja mikä vielä tärkeämpää - oon alottanut kirjottamaan omaa kirjaa! romaania! huu!
Eipäs tässä muuta kuin että toivon, että nautitte:
Lucy oli
vakaasti päättänyt olla itkemättä, mutta tilanne teki silti tiukkaa. Kyynelet
hakkasivat kuin moukari muuria, joka murtuessaan saisi aikaan melkoisen tulvan.
Ja sitä Lucy ei halunnut tapahtuvaksi.
Hiljaa
niiskuttaen hän nosti viimeisen lootan syliinsä ja loi vielä viimeisen
katselmuksen heidän, hänen ja Matthew’n, yhteiseen kotiin. Matthew’n ohi
kävellessään hän ei suonut miehelle minkäänlaista huomionosoitusta. Vaikka Lucy
ei halunnut syytää heidän eroaan kummankaan syyksi, oli hän silti vihainen.
Heidän eronsa tuntui niin turhalta. Mikä järki tässä kaikessa oli ylipäätään
tapahtua, jos se päättyisi näin?
-----------------------------------------
Lucyn
loittoneva selkä, sitten oven pamahdus kiinni ja sitten… hiljaisuutta. Lucy oli
nyt lopullisesti poissa.
Matthew tunsi
vieläkin rinnassaan sen ikävän ja levottoman kihelmöinnin, mitä hän ei vain
voinut ymmärtää. Hän oli toiminut omatuntonsa mukaisesti. Missä siis kiikasti?
Ellei sitten…
Lucyn onnea ajatellessaan hän oli saattanut unohtaa oman onnellisuutensa. Mutta
nyt oli liian myöhäistä katua. Oli aika elää päätöstensä mukaan.
------------------------------------------
Lucy oli
itkenyt hiljaa koko taksimatkan. Hänen onnekseen matka ei ollut ollut pitkä,
joten kuskin ei tarvinnut kärsiä kiusallisessa tilanteessa yhtään liian
pitkään. Nainen kiitti ajajaa niin pirteästi kuin pystyi ja kapusi viimeisten
tavaroidensa kanssa takaisin vanhaan asuntoonsa.
Lucy laski
pahvilaatikon lattialle ja laahusti sohvalle Joellen viereen. Hän nosti
polvensa syliinsä ja antoi Joellen painaa hänet syliinsä ja silittää hänen
hiuksiaan. Ja vihdoin itku sai tulla vuolaasti.
”Shh… Kyllä
se siitä”, Joelle sanoi hiljaa ja juoksutti kämmentään hellästi Lucyn selkää
pitkin. Itku ei vain ottanut loppuakseen. Lucy arveli kohta tarvitsevansa jo
kokonaisen sixpackin nenäliinoja, jos rään ja kyynelten virta ei tukahtuisi
pian.
Lopulta he
olivat istuneet siinä hiljaa jo pitkän tovin. Lucy ei tiennyt oliko aikaa
kulunut puoli tuntia, tunti, puoli päivää vaiko kokonainen elinikä. Mutta
pääasia oli, että vihdoin itku alkoi tyrehtyä.
”Olen niin
vihainen hänelle”, Lucy kuiskasi silmät vieläkin yhteen puristettuina.
”En halua
muita kuin hänet. Miksei hän voi vain ymmärtää sitä?” Hiljaisuus. Hercules
tassutteli Joellen makuuhuoneesta heidän seurakseen – sohvan alle.
”Hänkin
haluaa olla tukenasi”, Joelle naurahti. Lucyn suunpielet kohosivat hieman.
Joelle halasi
tiukemmin Lucya. ”Anna sille aikaa. Kyllä se helpottaa.”
------------------------------------------------
Niin
kliseiseltä kuin se kuulostikin, Lucy todella oli drinkin tarpeessa. Ehkä pieni
hiprakka auttaisi häntä käsittelemään koko Matt-episodin. Ehkä. Niin hän
ainakin toivoi.
Kolmannenkaan
paukun jälkeen olo ei ollut kummoinen, eikä Matt ollut lähtenyt Lucyn
ajatuksista sen pahemmin kuin aamulla korvamadoksi jäänyt radioviisukaan.
Räkälä, johon
Lucy oli lopulta päättänyt sijoittaa juomarahansa, oli Yellow Stonen vähän… no,
ei niin kunnollisella puolella. Toisin sanoen, ei ollut epätavallista törmätä
pultsareihin ja sutenööreihin, jos nyt ihan rehellisiä oltiin. Mutta Lucy
tarvitsi paikan, jossa olla. Jossa kukaan ei tunnistaisi häntä. Joellelle Lucy
ei ollut maininnut ryyppyreissusta sanaakaan. Raitis ilma tekee minulle hyvää, hän oli huikannut ovelta
lähtiessään.
”Hei, sinun
hiuksesihan ovat kuin sulaa suklaata”, kuului ääni takavasemmalta. Lucy kääntyi
äänen suuntaan varauksella. Tiesihän hän, ettei tämä paikka ehkä ollut kaikkein
tervejärkisimpiä ihmisiä täynnä. Selkänsä takaa nainen kuitenkin löysi varsin
selväpäisen näköisen hepun. Tällä oli punaiset pörröiset hiukset, ruskea
tweed-takki ja suoraan sanottuna melko hurmaava hymy. (Jälkeenpäin ajateltuna
Lucysta tuntui mielipiteissään olleen mukana hieman alkoholia.) Rohkaisevasti
Lucy soi tälle pienen hymyn ja viittoi tätä istuutumaan viereensä baaritiskin
ääreen.
”Olen Lucy
Suklaahius”, Lucy esittäytyi punapäälle nauraen tämän istuuduttua. Vitsi meni
perille, ja mies hymyili valloittavasti. ”Olen Toby Webb. Kaverit sanovat
Liekki-Tobyksi.” Lucy tirskahti.
Toby
vakavoitui, muttei silti pudottanut hymyä kasvoiltaan. Tämä tutkaili Lucya
katseellaan. ”Mitä sinä tuijotat?” Lucy kysyi hyväntuulisesti.
”Kuule, Lucy,
niinhän se oli? Olet aivan hemmetin kaunis Olet kuin ruusu päivänkakkaroiden
keskellä”, Toby maalaili hempein värein unelmia taivaalle. ”Sanotko tytöille
aina noin?” ruskeaverikkö naurahti vääntäen kasvoilleen flirtti-ilmeen
irvikuvan, mutta hymyili yhtä kaikki. Toby ei mennyt heitosta hämilleen vaan
hymyili maireasti.
Pieni
pettymys pyyhkäisi Lucyn mieltä, mutta toi mukanaan kuitenkin aivan uuden
ryöpyn aivan uudenlaisia mahdollisuuksia. Totta puhuen, Lucy oli tullut
hakemaan baarista näpäytystä Matthew’lle. Aivan niin: yhden illan hoitoa.
Mutta
toisaalta. Harppaus tuntemattomaan. Osa Lucysta huusi kiivaasti: ”Älä tee
sitä!” mutta suurempi osa oli utelias. Ja tietenkin, eihän sitä käynyt kieltäminen,
olihan Toby aika houkutteleva mies. Ei ollut hyvä velloa menneisyydessä, jäädä
jossittelemaan asioita, jotka eivät tulisi koskaan tapahtumaan. Joten kyllä,
Lucy halusi jotain uutta elämäänsä. Jotain muuta ajatuksiinsa kuin sen kirotun
Matthew’n.
”Kyllä.
Suostun.”
---------------------------------------------------------
Joellelle
Lucy ei ollut kertonut Tobysta mitään, sillä hän halusi pitää miehen vielä
pimennossa tältä. Hehän olivat tällä hetkellä vieläkin ystäviä, vaikka Lucyn
oli pakko myöntää itselleen – nähdessään Tobyn ensimmäistä kertaa hänen oli
tehnyt mieli hypätä miehen syliin ja kuiskata tälle: ”Ota minut.” Niin
humalassa hän oli ollut. Hyvä kun ei ollut sanonut mitään yhtä typerää ääneen,
siitä kävi kiittäminen yläkerran herrasmiestä.
Lucy
oikeastaan itsekin ihmetteli ihastustaan Tobyyn – niin äkkiä. Oliko hän
sittenkään rakastanut Matthew’ta niin paljon kuin oli väittänyt? Vai kokiko hän
Tobyyn vain lihallista vetoa? Hän ei ollut varma.
”Selvä.
Nähdään siellä”, Lucy sanoi oitis ja sulki puhelun. Odottava hymy pingotti
hänen kasvojaan.
Sinustahan alkaa kuoriutua pieni
uskalikko, Lucy kuuli
äitinsä äänen takavuosilta päässään. Hän oli silloin ollut vain noin metrin
mittainen tyllerö, ja ottanut vain hämähäkin kämmenelleen. Äiti oli pyyhkäissyt
pienen eläimen takaisin pusikkoon, tarttunut Lucya kädestä kiinni ja taluttanut
tämän kotiin – ja pitänyt kaukana epäilyttävistä, eläimiä kuhisevista
pensaista.
Nämä ovat vain treffit, hän tiuskaisi äänelle takaisin.
Eihän siitä mitään hyötyä ollut sinänsä, mutta ainakin nyt hän uskalsi sanoa
äidilleen vastaan, vaikka tämä ei sitä kuulisikaan. Ja vaikka Lucy ei sitä
mielellään itselleen myöntänytkään, oli se myös pieni haistattelu Matthew’lle. Siitäs saat, kun et arvostanut minua
ajoissa. Luojan kiitos, Lucy ei ollut kertonut Matthew’lle sentään ihan
kaikkea – niin kuin vaikka ne pienen pienet tapahtumat O’Neilleillä. Tai
halaistua sanaa Aleksejsta.
Oli aika
jatkaa elämää. Niinhän Matthewkin teki. Eikö niin?
----------------------------------------------
”Okei, hän
lähti. Voit tulla nyt”, Joelle sihahti puhelimeen ja tarkasti vielä että Lucyn
ruskeat pitkät hiukset olivat kadonneet ikkunasta. Lucy oli lähtenyt taas sinne
saamarin puistoon. Mikä ihme häntä sinne oikein vetikin, se sopi Joellelle
oikein mainiosti: kun Lucy olisi poissa, Matt pääsisi livahtamaan juttusille.
Vaikka – pakko myöntää – ei Joellea kovin kamalasti olisi kiinnostanut yrittää
vetää itsesäälissä vellovaa Matthew’ta ylös ojasta. Oli se kuitenkin sentään
jotain.
”Istu”,
Joelle tarjosi Matthew’lle penkkiä, jolle tämä lysähti onnettoman näköisenä
niin, että se teki Joellen olon jo miltei vaivaantuneeksi.
”Kahvia?
Teetä?”
Päänpudistus.
Selvä sitten. Ei juotavaa.
Joelle
istahti Matthew’ta vastapäätä ja katseli hetken tämän turmeltunutta olemusta. Hiukset
olivat varmaankin jo toista viikkoa harjaamatta. Partaansakaan mies ei
selvästikään ollut viitsinyt huomioida, se rehotti aika runsaana tämän leuassa.
Hyvä jos oli puhtaat vaatteet yllensä saanut. Kunnes hiljaisuus venyi
sietämättömän pitkäksi, Joelle karaisi kurkkuaan.
”Pyydä
häneltä anteeksi. Ei tuosta märehtimisestä ole hyötyä.”
Matthew’n
väsyneet silmät tavoittivat Joellen katseen. ”Ei hän huolisi minua enää.
Hänelle riittää tämä edestakaisin soutaminen.”
Mutta hän ei
voinut toimia nyt omaksi hyödykseen. Se olisi vain itsekästä, ja siitä saisivat
kaikki kärsiä.
”Paskanmarjat.
Hän antaa sinulle tonttuilusi anteeksi, jos olet rehellinen ja vilpitön, olen
varma siitä. Kerro hänelle, mitä oikeasti tunnet. Kerro hänelle, mitä olet
kertonut minulle. Hän ymmärtää varmasti. Hän suuttuu, kyllä, mutta antaa
anteeksi.”
”Ei ole epäilystäkään,
etteikö hän antaisi sinulle anteeksi, Matt.”
”Missä
puhelimesi on? Poistin hänen numeronsa omastani, etten soittaisi hänelle yöl–”
Matthew aloitti mutta puhe katkesi lyhyeen hänen tajuttuaan sanoneensa liikaa.
Joelle puristi huulensa tiukasti yhteen, meni penkomaan laukkuaan ja tuli
sieltä takaisin ojentaen puhelintaan kädessään.
Matt siis joi öisin. Hän taitaa
oikeasti rakastaa Lucya.
Odottelua.
Kuului vaimeaa tuuttausta.
”Ei hän
vastaa”, Matthew huokaisi ja antoi puhelimen takaisin Joellelle.
Jälleen
raivokasta päänpudistelua.
”Hän meni siihen
kahvilaan, jossa te aina kävitte. Mene sinne.”
”Ala mennä
jo. Tahdot kuitenkin.”
-------------------------------------------
Tobyn
seurassa Lucy tunsi olonsa vapautuneeksi. Ei minkäänlaisia vaatimuksia. Ja
siitä hän tiesi, että Toby olisi hänelle pelkkää huvia, eikä mitään muuta. Ei
parisuhdetta. Ja hän toivoi Tobyn olevan samoilla linjoilla.
Heillä oli
hauskaa, kuten aina. Vaikka kahvila oli ollut juuri se sama, joka oli ottanut
paikkansa Lucyn ja Mattin kantapaikkana, se sama, jossa he olivat ottaneet aina
vain yhden jäätelöannoksen suklaakastikkeella, kermavaahdolla ja kahdella
lusikalla, syöneet sen kahteen pekkaan ja suukotelleet suklaatahrat pois
toistensa suupielistä.
Mutta oli
aika tehdä uusia muistoja, ja unohtaa menneet. Niinhän pääsi elämässään
eteenpäin.
”Kuule, Lucy.
Olen tässä miettinyt erästä asiaa, ja haluaisin kysyä sinulta siihen liittyvän
kysymyksen.” Lucy kohotti kulmakarvojaan.
”Niinkö?
Minkälaista asiaa?”
Toby nousi
istuimeltaan, ja hetken jo Lucyn sydän lopetti lyömästä. Mutta sitten syke
tasaantuikin, kun mies ei polvistunut, vaan vaihtoi paikkaansa Lucyn viereen.
Lucy sulki silmänsä hetkiseksi ja torui itseään moisten hullutusten
ajattelemisesta. Minkä ihmeen takia Toby nyt häntä olisi kosinut, eiväthän he
olleet edes sopineet seurustelevansa. Eivätkä Lucyn puolesta koskaan sellaista
sopisikaan.
Toby
painautui aivan kiinni Lucyyn, heidän reitensä koskivat toisiaan, ja mies
painoi huulensa aivan Lucyn korvan juureen. Tyttö ei uskaltanut liikahtaakaan,
hänen sydämensä hakkasi kaksinkertaista nopeutta, ja tätä tahtia hän saisi
vielä sydänkohtauksen, siksi säikkynä hän oli kahvilassa peläten Matthew’n
ilmaantuvan paikalle.
Toby hivutti
Lucyn pitkiä suortuvia pois tämän korvan tieltä ja kuiskasi sitten lämpimän
hengen hönkiessä: ”Näyttäisit upealta alusvaatekuvissa. Ja alastonkuvissa. Ja
missä tahansa mallikuvissa. Olet niin kaunis.”
Jos jokin,
niin tämä lausahdus jähmetti Lucyn totaalisesti.
-----------------------------------
Matthew ei
ollut ehtinyt ottaa yhtäkään askelta kahvilan ilmatilassa, kun tunnisti Lucyn
takaraivon tämän suklaanruskeista pitkistä hiuksista, ja tämän pöydällä
lepäävästä kauniista ja sirosta käsivarresta. Mutta sen sijaan se, mitä Matthew
ei tunnistanut, oli tuo punatukkainen lipevä loinen hänen naisensa kyljessä
kiinni. Näky sai hänet puristamaan kämmenensä nyrkkiin.
Siinä tuo
mies nyt kuiski hänen naisensa korvaan suloisia sanoja, ja siinä hänen naisensa
nyt sopi lemmenleikkejä toisen kaksilahkeisen kanssa.
Tällaista
Matthew ei suostuisi katselemaan enää yhtään kauempaa. Vaikka ovesta tursui
juuri silloin uutta asiakaskuntaa siihen piskuiseen kahvilantekeleeseen,
Matthew puski tiensä heidän läpi ja marssi eteenpäin. Eikä oikeastaan itsekään
tiennyt, minne.
Ja ennen kuin
hän ehti sitä estää, tirahti hänen poskelleen jo yksinäinen ja
kitkeränsuolainen kyynel.
”Hemmetti”,
Matthew kirosi hiljaa ja suorastaan riuhtaisi poskensa kuivaksi hihallaan.
”Hemmetti.”
--------------------------------------------
”Alastonkuvissa?”
Lucy kuiskasi, sillä ei halunnut herättää huomiota kahvilan hieman iäkkäämpien
rouvashenkilöiden kuullen.
Toby nyökkäsi
haudanvakavana.
”Ettei tämä
nyt olisi jokin vitsi.”
”Ei, rakas,
ei. Olen aivan tosissani. Ja tarkoitan, mitä sanoin.”
Lucy pudisti
päätänsä epäuskon vallassa ja kävi kiivasta keskustelua itsensä kanssa. Mitä
helvettiä hän oli oikein tekemässä? Hän ei voinut itsekään oikein uskoa sitä,
mutta hänen uteliaampi minänsä tahtoi innokkaana suostua Tobyn ehdotukseen.
Lucy kuuli
sielunsa korvin äitinsä äänen: Ihan sulaa
hulluutta! Et todellakaan suostu!
”Selvä on.
Mutta haluan nähdä ne kuvat ensin”, Lucy sanoi hiljaa pienen odottavan hymyn
noustessa hänen kasvoilleen.
Liekki Tobyn
silmissä syttyi täyteen paloon, tämä hapuili Lucyn kädet omiinsa ja suukotti
tytön rystysiä kuin hengenhädässä. ”Et tule pettymään, Sun.”
”Sun?”
”Voi, ethän
pistä pahaksesi pientä lempinimeä? Olet niin aurinkoinen.”
----------------------------------------------------
Tobyn studio
– ja samalla hänen asuntonsa – olivat hullunhulppeita, ja sisään astuessaan
Lucy tunsi olonsa melkein kuin prinsessaksi. Huonekalut, ikkunat,
koriste-esineet, kaikki näytti niin hemmetin kalliilta ja design-tavaralta,
ettei hänen omaisuutensa yhteensäkään ollut yhtä arvokas kuin yksi yksittäinen
esine tuossa talossa. Jestas sentään, Tobylla oli talossaan kolme kerrostakin!
”Tännepäin,
Sun”, mies ohjeisti ja Lucy seurasi ällistyneenä perässä katsellen ympärilleen
kuin lapsi karkkikaupassa. Mutta tämähän olisi siis tietenkin pelkkää hupia. Ja
hän ottaisi asian puheeksi Tobyn kanssa. Heti kuvien ottamisen jälkeen.
Kyllä. Se oli
hyvä suunnitelma.
Hän itse jäi
seisomaan laukkuineen ja vaatteineen päivineen keskelle valkoista ihmettä
samalla, kun Toby siirsi keltanahkaista Chesterfield-sohvaa kameran ja kankaan
väliin.
”Istu vain
siihen ja tee olosi mukavaksi”, mies sanoi sitten ja pyyhkäisi Lucyn hiuksia
tämän korvan taakse. ”Olet upea.”
Lucy tuhahti
ja loi katseensa maahan, mutta otti yhtä kaikki askelia kohti sohvaa. Hän laski
laukkunsa tuonnemmas ja istahti sohvalle. Kätensä hän asetti syliinsä ja
lopulta suostui katsomaan koko ajan häntä tuijottanutta Tobya.
”No, mitä
haluat minun tekevän?”
------------------------------------------------------
”Täydellistä,
Sun, rakkaani!” Toby huudahti lopuksi ja Lucy huokaisi helpotuksesta. ”Sinusta
saisi vielä kauniimpiakin kuvia, mutta jos välttämättä haluat –”
”Minun alkaa
olla jo kylmä”, Lucy sanoi voipuneena.
”Totta kai.
Pysy täällä, käyn tulostamassa sinullekin kopiot”, Toby sanoi, lähti huoneesta
ja jätti Lucyn yksin.
Lucy huokaisi
syvään sohvalla ja peitti kätensä kasvoillaan. Oli selkeästikin virhe suostua
kuvauksiin. Vaikka hän olikin pitäytynyt kannassaan – Tobyn vaatimuksista
huolimatta – ja pitänyt vielä sentään alusvaatteensa yllään, tuntui hänestä,
kuin hänen arvokkuutensa olisi viety häneltä. Hän oli itse vienyt sen
itseltään.
Kunnes
jotakin outoa osui hänen silmäänsä: valkean lipaston laatikosta pilkisti
valokuvan nurkka. Nurkassa näkyi selvästi naisen paljas reisi.
Lucy astui
lähemmäs ja vetäisi laatikon auki –
Koko loota
oli täynnä valokuvia. Valokuvia naisista. Vaaleita, mustia, latinoja,
punatukkaisia, aasialaisia. Kaikki vähissä vaatteissa, muutama ihan
ilkosillaankin. Kaikissa luki nimi ja sydän sen perässä. Mutta päällimmäisenä
kasassa lepäsi valokuva, jonka mallilla oli samanlaiset ruskeat silmät kuin
Lucylla, samanlaiset ruskeat pitkät hiukset kuin Lucylla.
Nimen
kohdalla, sydämien ympäröimänä, luki ”Sun”.
Lucylle
valkeni, ettei tuo ”harmiton lempinimi” ollut harmiton. Eivätkä olleet nuo
lukemattomista naisista otetut kuvatkaan.
Eikä
Tobykaan.
Hän nakkasi
Sun-nimisen naisen kuvan takaisin laatikkoon, paukautti sen kiinni ja puki
vaatteensa ylleen nopeammin kuin oli koskaan pukenut.
Hän oli
saanut tarpeekseen hulluista. Ja rikollisista. Ja etenkin hulluista
rikollisista.
Ovesta ulos.
-----------------------------------------------
”Miehet”,
kuului kylpyhuoneesta vaimea ääni. Joelle aavisti jotakin sattuneen. Viis
jostain viinitahraisesta paidasta, hän meni kylpyhuoneen ovelle ja tarjosi
lohduttavaa olkapäätään.
Tämä
vaikeuttaisi asioita. Lucy ei ilmeisestikään ollut huolinut Mattia takaisin,
mutta tuskin ilahtuisi siitä, jos Joelle kokeilisi onneaan saman miehen kanssa.
Voihan paska.
”Matt sitten
varmaankin kävi juttusillasi”, Joelle sanoi oven takaa ja yritti raottaa Lucyn
kovaa kuorta. Niin tämä oli tupannut käyttäytymään aina miehiin liittyvien
ongelmien kanssa, mitä nyt Joelle Lucya tunsi.
Suihkun ääni
loppui kuin seinään. Kului hetki, ja Lucy avasi kylpyhuoneen oven näyttäen yhtä
aikaa hämmentyneeltä, epäileväiseltä ja siltä, kuin oksentaisi tuota pikaa.
”Matt? Mitä,
miksi hän olisi…? Mitä helvettiä, Joelle?”
”Ei mitään.
Luulin vain, että –”
”Joelle. Ala.
Kertoa.”
”Unohda.
Sekoitin hänet erääseen toiseen.”
Lucy jäi
pyyhe yllään tuijottamaan Joellen takaraivoa, kun tämä nosti taas viinilasinsa
huulilleen ja laski päänsä keskittyen kirjaansa.
Ruskeatukkainen
tuhahti ja katosi takaisin kylpyhuoneeseen. Mutta hänen mielessään pyöri uusi
laulu: Miksi hemmetissä Matt haluaisi muka
puhua minulle? Ja mistä?
Varmaankin
Lucy oli jättänyt taakseen jonkin pinninperkeleen, josta Matt halusi eroon.
Pitäköön hyvänään vaan.
-----------------------------------------------
”Kukas se
oli?” Joelle kysyi kummastellen ohi mennessään.
Lucy loi
tähän muka-viattoman katseen ja keskittyi taas tenttikirjaansa. ”Ei kukaan.
Joku puhelinmyyjä.”
”Ne
puhelinmyyjät tuntuvat soittelevan sinulle hieman häiritsevän usein, eikö?”
Joelle vihjaili kaivaessaan jääkaappia, muka ohimennen sanoi vain.
”Mitä oikein
tarkoitat?” hän kysyi pistävällä äänellä. Ehkä hieman liian ärhäkästi.
Joelle loi
Lucyyn viattoman ilmeen jääkaapin oven takaa. ”Ei, en mitään. Puhelimesi vain
soi aika usein nykyisin…”
”Pitäisit
huolen vain omasta luuristasi”, Lucy tiuskaisi ja veti kirjan taas nenäänsä
kiinni.
”Hyvä on, en
utele”, Joelle nosti kätensä pystyyn ja tajusi, ettei nyt ollut oikea aika
udella. Lucy vaikutti nykyisin erittäin kireältä, eikä se varmasti johtunut
opiskelusta. Jokin jäyti tätä, mutta jostain syystä tämä ei suostunut kertomaan
siitä ja helpottamaan oloaan.
Mutta kyllä
Joelle vielä Lucyn murtaisi.
---------------------------------------------------
”Tule vain
sisään:”
Lucy avasi
oven hiljaa ja istahti sängylle, jolla Joelle surffaili läppärillään. ”Mitäs
nyt? Haluatko vihdoin puhua siitä, mikä sinua on vaivannut jo muutaman viikon?”
Lucy oli
hetken hiljaa. ”Minä, tuota… Tässä on uusi numeroni. Vanhassa liittymässäni oli
jotakin vikaa.”
Ovi kävi ja
Lucy oli poissa. Joelle nosti peitteeltä pienen vihkon sivusta repäistyn lapun,
jossa luki kymmenlukuinen numerosarja.
Mitä ihmettä
tuo tyttö nyt hommasi?
---------------------------------------------
Puhelin
paiskautui lattiaan, mutta tulevaisuutta ajatellen onneksi ei hajonnut muuten
kuin näytöstään.
Kello läheni
kahta aamuyöllä. Tyhjiä tölkkejä lojui ympäri asuntoa, eikä hän ollut poistunut
asunnostaan varmaan kolmeen päivään. Palkallinen loma loppuisi kohta.
Matthew
hieroi silmiään nyrkeillään kuin niissä olisi ollut pinttynyttä likaa, jonka
hän oli päättänyt saada irti keinolla millä hyvänsä. Mutta lian sijasta hän
yritti saada kyynelkanaviaan irti. Hemmetin hyödyttömät härpäkkeet, joista ei
ollut muuta kuin harmia.
Lucy oli
vaihtanut numeronsa. Ja päässyt siten tavoitteensa mukaisesti eroon
Matthew’sta. Lopullisesti.
Tai sitten
Matthew’n uudelleen opettelema numero oli väärä. Mutta eihän se voinut olla.
Kyllä hän oli muistanut numerot oikein. Ja oikeassa järjestyksessä.
Lucy ei vain
halunnut enää olla missään tekemissä hänen kanssaan ja sillä sipuli.
------------------------------------------------------
”No puhu
sitten.”
Päivien
vieriessä Joellen ja Lucyn välit olivat vain kiristyneet kiristymistään, kunnes
jännite kävi miltei käsin kosketeltavaksi. Nyt oli aika purkaa paineita ja
puhdistaa ilmaa. Vierittää kiviä sydämiltä ja nostaa paino harteilta.
Joelle teki
työtä käskettyä, ja Lucy istui häntä vastapäätä. Tilanne vaikutti etäisesti
kuin poliisin kuulusteluhuoneelta.
”No mitä?”
Joellen äänestä kuuli, että hänellä olisi parempaakin tekemistä kuin istua
tököttää kämppiksensä kanssa tieten tahtoen vastakkain ja melkeinpä odottaa
sodan syttymistä.
”Niin?”
”Oli eräs
Toby, joka –”
”Niin, tuota.
Minä… Mattin jälkeen etsin laastaria. Ja Toby oli sellainen. Hän vain… Äh,
vitut, hän paljastui todelliseksi kummajaiseksi, siis sillä kieroutuneella
tavalla, ja hän ei suostunut jättämään minua rauhaan. Ja pelkäsin, että hän… No,
siksi vaihdoin numeronikin.”
”Joo, minä
tiedän, se oli ihan sairasta, ja minun olisi pitänyt arvata, että hän oli hullu
ja –”
”Et
vaihtanutkaan numeroasi Matthew’n takia?”
”Minä –” Lucy
vaikeni tajutessaan Joellen sanat. ”Mitä?”
”Mitä sinä
luulit?”
”Matthew
yritti soittaa sinulle –”
”Hän mitä!”
Lucy oli
noussut seisomaan ja nojasi pöytään nyt kämmeniensä varassa. Hän tuijotti
hurjistuneena Joellea. ”Matt katuu teidän eroanne, ja hän on halunnut puhua
kanssasi jo melko pitkään, mutta… Me luulimme, ettei sinua enää kiinnosta koko
touhu, että halusit vain eroon hänestä niin kauas kuin mahdollista ja vaihdoit
siksi numerosi.”
Joelle
tunnisti tuon ilmeen. Ja sitä seurasi välttämättä itku.
”Minä… Matt…
Hän…” tyttö uhisi ja hönki. ”Mikset kertonut aikaisemmin!”
Joelle nousi
itsekin seisomaan penkiltään. ”Kyllä, siellä missä sinäkin asuit.”
”Menen heti
sinne. Nähdään!” Lucy huikkasi vielä ovelta ja paukautti sen kiinni mennessään.
Joelle
huokaisi. Omatunto ei häntä kalvanut, mutta… Sydäntä kivisti niin hemmetisti.
Matt ja Lucy palaisivat yhteen… Kaipa hänen olisi etsittävä rakkautensa muualta.
Ja hän yrittäisi olla onnellinen Lucyn ja Matthew’n puolesta. Ihan totta
yrittäisi.
----------------------------------------
Lucy juoksi.
Ei oikeastaan itsekään tiennyt, miksi. Mutta mitä nopeammin hän olisi Matthew’n
asunnolla, sitä nopeammin hän näkisi tämän taas. Lucy kokeili ovenkahvaa –
lukossa – ja tarkasti sitten ovimaton alta, jos Matt säilyttäisi vara-avaintaan
vieläkin siellä.
Ja siellähän
se.
Hän räpläsi
avaimen sisään, avasi oven ja –
Asuntohan oli
kuin ydintuhon jäljiltä – ei kuitenkaan samoissa mittakaavoissa kuin se
hotellihuone… Lucy ravisti päätään ja palasi takaisin nykypäivään. ”Matt?” hän
huhuili kovaan ääneen. Hän astui olohuoneeseen ja sohvan takana…
”Matt!” Lucy
henkäisi ja ryntäsi miehen luo. Tämä haisi vanhalta oluelta, eikä totta puhuen
näyttänyt yhtään sen paremmalta. Päätellen oluttölkeistä tulvivasta asunnosta
tätä oli jatkunut jo jonkin aikaa.
Heti
kuullessaan naisen äänen Matthew nosti päänsä lattialta ja katsahti ylöspäin.
Nähdessään naisen syvää huolta heijastavat ruskeat silmät ja hätääntyneet
kasvot, miehen sydän alkoi pampata kuin rumpalin jalka. Hymy levisi tämän
huulille.
”Lucy”, hän
raakkui.
”Matt”, Lucy
toisti ja hymyili itkien. Hän nosti miehen lattialta sohvalle istumaan –
pyyhkäistyään tieltään ensin tyhjät tölkit ja pullot – ja syleili tätä lujasti.
Matthew’lta kesti hetken tajuta mitä oli tapahtumassa, mutta nosti lopulta
kätensä Lucyn ympärille ja rutisti.
”Lucy…”
”Voi, Matt,
minä –”
”Ei, älä
pyydä anteeksi”, Lucy sanoi ja silitti Matthew’n sänkistä poskea hellästi. ”Ei
ole mitään anteeksiannettavaa.” Itku sekoittui helpotuksesta aiheutuvaan
nauruun ja Lucy suukotti Matthew’n poskea. ”Ei ole mitään anteeksiannettavaa. ”
Matthew
puristi Lucyn uuteen syleilyyn ja kiristi otettaan miltei rusentaen naisen.
Hänen oli tehtävä se. Tunteakseen hetken todelliseksi, eikä vain uudeksi
uneksi, jonka päätteeksi hän itkisi, joisi vähän lisää ja sammuisi taas. ”Olen
tässä, Matt”, Lucy kuiskasi.
Matthew
päästi naisen irti halauksesta ja katsoi tätä epäuskon vallassa. Hänen
kulmakarvansa iskeytyivät hiusrajaan ja hän tapaili sanoja, joita ei saanut
kuitenkaan sanottua. Lucy hymyili aidosti onnellisena itkustaan huolimatta ja
ahmi katseellaan Matthew’n kasvoja.
”Sano se
uudestaan.”
”Rakastan
sinua.”
”Rakastan
sinua.”
--------------------------------------------------------
En nyt enää keksi tähän mitään. Kommenttia sitten vaan!
Oi, nyt on draamaa, nyt on draamaa! Pelkäsin jo Mattin heittäneen veivinsä lopussa, mutta ei sentään. Olen minä tyytyväinen, että Lucy palasi hänen luokseen, oikein sydäntä särki kun Matt oli niin alamaissa :( (Silti odotan milloin Aleksej ilmestyy taas kuvioihin, koska täytyyhän sen nyt ilmestyä! :D)
VastaaPoistaTäytyy kyllä myöntää, etten uskonut hetkeäkään Joellen pystyvän tuollaiseen lojaaliuteen :D Ajattelin jopa, että heillä oli Mattin kanssa ollut suhde koko ajan, mutta onneksi näin. Tai onneksi muiden paitsi Joellen kannalta..
Toby vaikutti aluksi vallan kiinnostavalta, mutta noh, hyvä että oikea laita selvisi nyt eikä myöhemmin. Toivottavasti Toby jättää Lucyn nyt rauhaan, tosin ne kuvathan taisivat jäädä sille.. :/ Mutta omg, mistä ovat nämä Burberry-housut?? ♥_♥ http://i1209.photobucket.com/albums/cc398/dintzzz/Storm/Osa%2034/19a_zpswaph4xil.png
Odottelen jatkoa! Olipa mukava taas lukea Stormeja, tykkäsin! :>
Draama olikin tavoitteena :D Ehkä joskus on hyvä jättää menneisyys taaksensa, niin kuin Lucy on jo tehnyt ;D
PoistaOlipas suuri luotto Joelleen :D Kyllä sillä jonkinlainen omatunto on...
Toby on objektiivisesta näkökulmasta musta vähän surullinen tapaus, koska pääsi loistamaan pelkästään yhdessä osassa :/ mutta sitäkin arvostetumpi!
Etsin nuo housut seuraavan kerran kun avaan pelin (eli varmaankin ensi vkloppuun mennessä!)
Kiitän kommentista (:
Jeesbox, housut ovat löytyneet pitkän etsinnän jälkeen! :D Ovat MissTiikerin luomus, joten meni aikaa etsiä kun hän on varmaankin jättänyt simsmaailman taakseen, mutta tässäpä latauslinkkiä. Löytyy nimellä Tartan Groove:
Poistahttps://www.mediafire.com/folder/qdoeld20i3gtv/Public_Downloads
Jännitin lähestulkoon henkeä pidätellen, että mitä tuossa Lucyn ja Mattin välisessä draamassa nyt oikein käy, ja hyvinhän siinä onneksi kävi! Minäkin olin ajatellut, että Joelle olisi ehkä ollut Mattin laastarisuhde tai salarakas tai jotain vastaavaa... Toivottavasti Joelle-parka löytää jonkun elämäänsä, eikä ajaudu minkään hiippareiden, kuten vaikka Tobyn, kynsiin. Hrr, ihoa kylmää, kun ajattelen, mitä Toby kenties keksii niillä ottamillaan kuvilla tehdä...
VastaaPoistaKiitokset tästä osasesta! Jään odottamaan jatkoa :)
Juu, en minä nyt ehkä niin raaka kehtais olla hahmojani kohtaan ja sellaista lopetusta kirjoittaa, hui :o
PoistaKyllä Joellellekin (miks näyttää tyhmältä :D) koittaa iloisemmat ajat, sen lupaan (:
Kiitokset kommentista! Uskallan luvata jatkoa ehkä jo helmikuulle (jos pitäydyn aikataulussa :D)
Minä kun uskoin tähän jo kommentin kirjoittaneeni, mutta taisi olla vain toiveajattelua... Mutta asiaan! Ehdin arvon herra Toby Webbin ilmestyessä kuvaan uskoa tämän olevan kohtaisen puhtoinen pulmunen ja halusin uskoa parasta vielä uskoa parasta toisen pyytäessä Lucya mallikseen (kyseessä olisi vain ollut hieman likaisempi pulmunen, ei muuta vaarallisempaa!) mutta Lucyn valokuvalöytö kyllä pyyhki lopunkin optimismin mennessään ja se lähti talosta vähintäänkin yhtä nopeasti kuin mitä Lucy Tobyn "studiolta". Ne valokuvat vain jäivät vaivaamaan minunkin mieltäni... Varmasti ne tulevat kuvaan (pun actually not intented) jonakin varsin Lucylle varsin epämieluisana hetkenä!
VastaaPoistaJoelle saa minultakin kyllä kunniamaininnan siitä, että sitkeästi koetti ja lopulta onnistuikin sämpläämään Lucyä takaisin yhteen Matthewn kanssa, vaikka nainen itsekin haikaili Mattin perään. Tiedämme kenelle suoraselkäisimmän palkinto tänään menee (yhden pisteen vihje: se ei ole Toby).
Tämän osan asetelma teki kyllä vaikutuksen, juuri tuo miten Lucy joutuu vaihtamaan numeronsa Tobyn takia ja Joelle ja Matt luulevat sen olleen Mattin takia ja kaikki kommunikoivat ihan pikkaisen väärin perinteiseen "Romeo ja Julia" -tyyliin - vaikka tässä onneksi Lucy sai viestin perille ennen kuin joutui lopullisesti eroon omasta Romeostaan ;D
P.S. Osan seuraksi kuuntelin Panic! At The Discon LA Devoteeta.
P.P.S. Kolumni Garpissa on myös uusi osa jostakin kumman syystä ;D
Vai että hieman likaisempi pulmunen :D No, toiveajattelu on hyvästä aina silloin tällöin, vaikka se ei aina menekään ihan nappiin... Pun hyväksytty ja punille naurettu :'D
PoistaJoelle on kyllä hyvä ja lojaali ystävä, se on tosiaankin pakko myöntää. Vaikka tästä itsestä ei siltä saattaisikaan tuntua ottaen huomioon, että rakastui parhaan ystävänsä mieheen :D
Oon huomannut että aina kaikissa sarjoissa tms kun käy näitä informaatiokatkoksia ja väärinymmärryksiä, oon ite vetämässä hiuksia päästä että ei näin ottakaa nyt ote elämästä mutta näyttääkin siltä, että olen itse nyt sortunut samaan :'D Näin se luonto opettaa eikun mitä.
Totta puhuen jouduin säveltämään tämän osan kanssa aika paljon, koska alkuperäiset suunnitelmat tän kanssa olivat peräisin vuodelta nakki pienen Ankun nuoresta, ehkä 15-vuotiaasta päästä - eivätkä siis olleet kovin uskottavia suunnitelmia ne. Joten tähän sitä päädyttiin, kiva että miellytti :D
Hoo! Riennänpäs tästä lukemaan Garpeja!
Plus kiitän ihanasta kommentista :3