sunnuntai 7. elokuuta 2016

Osa 33. 10 miljoonaa tapaa rakastaa

Ihan hirveetä, että viimeisin osa tuli maaliskuussa D: oon pahoillani, että on kestänyt näin kauan tehdä osa >.< (pyydän varmaan joka osan aluksi anteeksi hirveetä taukoa :/ ja lupaan aina parantaa tapani.. no nyt on spessutapaus, sillä en lupaa nyt mitään! mutta yritän silti)

Anyways, uusi osa on _nyt_ täällä valmiina luettavaksi. Eipä tässä muuta lätistäväksi:


1

2

3

4

5

6

7

----------------------------------------

8a

8b

8c
Puhelin soi taas pahaenteisesti. Lucy loi siihen murhaavan katseen, mutta vastasi yhtä kaikki. ”Lucy Defae”, hän sanoi muina miehinä. Puhelun toinen pää oli tovin hiljaa. ”Lucy? Löysinkö sinut todella?
Tyttö hämmentyi. ”Anteeksi, kuka siellä on?” hän kysyi. Ääntä hän ei tunnistanut. ”Se olen minä, veljesi. Brian.”
Lucy häkeltyi ja oli likellä pudottaa luurin. ”Brian? Mitä ihmettä? Miten löysit minut?” Kysymystulva oli loputon, verbaalinen taidokkuus – tai oikeastaan sen puute – sen sijaan rajoitti sitä. Ajatusten pyörremyrsky mylläsi taas Lucyn päässä. Pieni ääni tytön takaraivossa sanoi: ”Lyö luuri! Äkkiä!”, mutta hän oli liian utelias kuulemaan taas perheestään.

9a

9b
Olemme etsineet sinua jo parisen viikkoa. Ja vihdoin Vynn sai selville numerosi. Yksityisetsivän etuja, katsos”, Brian selitti hyväntuulisena. Lucy sulki silmänsä ja hymyili. Ainakin hänen veljensä oli onnellinen. ”Miten Ebony voi? Ja vauvanne?”
Vauva voi hyvin, Vynn on niin innoissaan nyt kun häästressikin on ohitse. Mutta Ebony… Sen takia soitinkin.”

10
Lucy vakavoitui ja nousi ylös tuolistaan. ”Mitä Ebonysta?”
Pitkä hiljaisuus. Kuului vain raskasta hengitystä. ”Brian? Kerro minulle”, Lucy vaati. ”Ebs on kuollut, Lucy.

11a

11b
Kuollut.
Kuollut.
Sana paukutti Lucyn päässä uudestaan ja uudestaan. Kuollut. Häntä miltei huimasi. Oli aika istua takaisin alas. ”Mi-miten niin kuollut? Mitä tapahtui?” Lucy tiedosti hyvin äänensä värisevän kuin haavanlehti syystuulessa, mutta hän tahtoi tietää.
Brian huokaisi taas raskaasti. ”Keuhkosyöpä.

12a

12b
Lucy kuuli jo sydämentykytyksensäkin. Hän olisi laittanut maaten, jos ei olisi pelännyt pyörtyvänsä matkalla sohvalle. Hän karaisi kurkkuaan. ”Milloin?”
Pari viikkoa sitten. Aloimme etsiä sinua heti sen jälkeen. Ajattelimme, että tahtoisit tietää. Ja hautajaisetkin järjestämme, huomenna. Saat tulla, jos haluat.
Lucy puri huultaan. Niin paljon informaatiota kerralla. Niin paljon ajateltavaa. ”Minun ei taida olla viisasta tulla takaisin sinne. Kaiken sen jälkeen, mitä tein.”
Brian oli taas hiljaa. Lucya hermostutti ajatellakin, mitä hänen perheensä oli käynyt läpi sen ajan, kun hän oli ollut kadoksissa. Varsinkin sen murhajutun takia. ”Olen pahoillani, Lucy, mutta minun on pakko kysyä. Teitkö sen tahallasi? O’Neilleillä?”

13
Itkua ei voinut pysäyttää. Lucy oli niin pahoillaan, niin pahoillaan. Jos Alice olisi oikea ihminen… Lucy olisi vannonut kostoa myös hänelle puhumattakaan siitä Vorobjovin paskiaisesta. ”En… Luojan tähden, en! En ollut oma itseni silloin, Brian! Sinun on uskottava minua”, Lucy parahti itkunsa seasta. Toivoi, että veli saisi edes jotain selvää.
Ei hätää. Minä uskon sinua. Sen tähden, että tunnen sinut. Eikä sinun ole pakko tulla hauta–” ”Ei, kyllä minä haluan tulla. Vaikka salaa, jos on tarpeen. Minä tulen.”
Brian hengitti hitaasti ulos. ”Selvä sitten.

14
”Brian!” Lucy huudahti vielä ennen, kuin veli ennätti sulkea puhelua. ”Niin?
”Ettehän paljasta minua? Tiedän, että tämä on raukkamaista, mutta se en ollut minä. En tosiaan tehnyt sitä”, hän pyysi. Itku oli jossain vaiheessa katkennut, mutta teki uudestaan tuloaan saaden tytön äänen jälleen väpättämään.
Emme. Olet siskoni. Suojelemme sinua.” ”Kiitos, Brian.”

------------------------------------------------

15
Papin aamenet oli sanottu, ja enää hiljainen hautajaisväki viipyi hautakivellä sitä epäuskoisesti tuijottaen. Nenäliinat viuhuivat kyynelehtivien silmien alla ja nenät niiskuttivat. Lucy tunsi itsensä todelliseksi pelkuriksi piileskellessään pensaassa, eikä uskaltanut tulla esiin ennen kuin viimeinenkin surija olisi häipynyt tiehensä. Mukaan lukien Brian ja Vynn.
Lucy näki äitinsä. Lucasin, isänsä. Syystäkin, kaikki itkivät. Lucy vain itse ei kyennyt siihen. Toki hän oli surullinen siskonsa puolesta, rakasti tätä syvästi. Mutta yhtäkään kyyneltä ei vain tirahtanut. Ei edes tajutessaan Ebonyn haudan olevan juuri Felixin vieressä.

16a

16b
Brian ja Vynn laskivat kukkalaitteensa hautakiven viereen. Vynnin pömpöttävä raskausmaha sai Lucyn suunpielet hieman koholleen. Heitä odottaisi onni. Oli vahinko, että se koko Rose-jupakka sattui niin huonoon aikaan. Lucy olisi halunnut iloita veljensä puolesta. Olla tämän häissä. Ehkä hän olisi itsekin onnellinen jonkun kanssa. Jonkun muun kuin Aleksejn… tai Matthew Clarken. Olkoonkin hänen siskonsa hautajaispäivä, mutta hän ei voinut olla hymyilemättä ajatellessaan Matthew’ta.
Vietettyään haudalla hiljaisen hetken Brian kääntyi kohti Lucya, ihan kuin hän tietäisi siskonsa piilottelevan tuon pensaan takana. Lucyn sydän hyppäsi kurkkuun, ja hän pelkäsi veljensä jo paljastavan hänet, mutta Brian tyytyikin vain nyökkäämään – kiitollisuudesta – ja talutti vaimonsa haudalta pois. He antoivat Lucyn surra siskoaan rauhassa.

17a

17b
Ruskeatukkainen astui esiin piilostaan ympärilleen vilkuillen. Hän asteli varovasti kohti hautakiveä. Nimi harmaassa graniitissa iski syvälle Lucyn sydämeen. Kivessä luki Ebony Storm. Kuollut 22 vuoden iässä. ”Koti uusi on sinulla, Luojan suuressa salissa, ikiauringon ilossa.”
http://www.positiivarit.fi/muistosanat/6

18a

18b
Lucy istuutui kukkalaitteiden vierelle ja katseli kiveä pitkään hiljaa. Kunnes tunsi olevansa valmis avaamaan suunsa.
”Ebony. Ebs. Meillä ei ollut paras suhde. Sellainen, joka yleensä sisaruksilla on. Aika ja paikka vain… eivät olleet meille suopeita”, Lucy lausui hiljaa. Itku teki hänen äänestään väpättävää puuroa, mutta hän jatkoi silti. ”Rakastan sinua aina, Ebs. Olen pahoillani, etten päässyt sanomaan sitä sinulle, kun vielä kuljit täällä. Olen niin pahoillani”, Lucy ehti sanoa ennen kuin purskahti lohduttomaan itkuun.
Nyt heitä oli neljästä jäljellä enää kaksi.

----------------------------------------------

19a

19b

19c
Ovi kävi. Lucy astui sisään, nakkasi laukkunsa nurkkaan ja riuhtoi vaatteensa yltään. Joelle yritti kysellä mikä häntä vaivasi, mutta turhaan. Lucy ei ollut juttelutuulella. Hän halusi vain unohtaa. Unohtaa tuskan, ikävän, katumuksen. Ensin Aleksej. Sitten Ebony. Kaikki jättivät hänet.
Lucy paukaisi huoneensa oven kiinni hieman turhan kovaa vähät välittäen Joellesta, joka vain yritti auttaa, kysyä tarvitsiko Lucy apua, tarjota olkapäätä nojattavaksi, juttukaveria kriisitilanteeseen. Lucy ei halunnut. Hän heittäytyi sängylleen. Ja itki itsensä uneen.

---------------------------------------

20
”Lucy?” kuului ovelta hento ääni. Ruskeatukkainen raotti silmiään ja käänsi kylkeään nähdäkseen ovelle. Sen raosta pilkisti Joellen huolestunut ilme. Lucyn reagoimattomuudesta rohkaistuneena tämä astui huoneeseen kokonaan ja oli hetken vaiti puntaroiden seuraavia sanojaan.
”En halua tunkeilla. Mutta tiedän, että puhuminen auttaa. Olen tässä, jos haluat puhua.”

21
Kuului vain seinäkellon tikitys. Lucyn ajatukset pinkoivat hänen päässään hurjaa vauhtia, eikä hän saanut oikein mistään kiinni. Hän vain tuijotti Joellea paikoilleen jähmettyneenä.

22a

22b
”Hyvänen aika! Matthew tulee hakemaan sinua vain parin tunnin päästä! Sinun on parempi alkaa valmistautua! Ellet sitten halua jäädä tällä kertaa kotiin?” Joelle hätääntyi ystävänsä puolesta. Tapaaminen Matthew’n kanssa oli tällä kertaa tarpeeksi repimään Lucy sängynpohjalta pois. Hän oikeasti halusi nähdä miehen.
Lucy loi Joelleen lohduttavan hymyn ja nousi tolpilleen. ”Ei, minä voin jo paremmin. Mennään laittamaan minut valmiiksi, eikö?” hän ehdotti pirteästi. Joellen kasvoille syttyi se tuttu innostunut hymy, johon Lucy oli jo oikeastaan tottunutkin. Tytöt hymyilivät toisilleen innokkaina ja suuntasivat kylpyhuoneeseen hakemaan meikkiarsenaalia koitokseen.

----------------------------------------------------------

23a

23b
Ovikellon soidessa Lucyn sydän hyppäsi kurkkuun ja alkoi takoa kiivaasti kuin höyryjuna. Hän katsoi Joelleen odottavan jännityksen pauloissa. ”No, miltä näytän?” hän kakoi hermostuneena kysymyksen ilmoille.
Joelle nyökytteli hyväksyvänä toinen suunpieli taivasta kohti kohotettuna. ”Hän on typerys, jos ei pyydä sinua toisille treffeille”, Joelle sanoi varmana ja hoputti ystävänsä ovelle avaamaan: ovikello pirisi vaativasti jo toisen kerran.

24a

24b

24c
Lucy avasi hermostuneena oven, jonka takaa paljastui näky, joka sai hänen jännityksensä katoamaan ja hymyn leviämään hänen koko kasvoilleen: Matthew seisoi rappukäytävässä suloinen hymy huulillaan ja kukkakimppu toisessa kädessä, toinen kämmen nyrkkiin puristettuna tikkusuoran, kylkeen kiinni painetun käsivarren päässä.
Lucy voi melkein kuulla helpotuksen huokaisun Matthew’n ajatuksissa. ”Hei”, hän sanoi lämpimästi miehelle ja päästi tämän sisälle. ”Olen valmis ihan tuota pikaa”, hän sanoi ja pyyhälsi vielä omaan huoneeseensa pakkaamaan pikkulaukkuaan. Hän tiedosti jättäneensä vihjailevasti virnuilevan Joellen ja hermostuneen Matthew’n juuri kahdestaan, mutta viittasi tälle kintaalla. Kyllä Matthew nyt Joellen parituksen kestäisi, olihan hän jo iso poika.

25a

25b
Joelle mittaili miestä katseellaan ja tiesi hieman vaivaannuttavansa tätä tuijottelullaan. ”No, mihin te olette menossa?” hän kysyi sitten yllättäen itsensäkin äänensä viattomuudella. Matthew-niminen mies näytti havahtuvan ajatuksistaan ja katsoi Joellea hetken kuin miettien vastaustaan.
”Yellow Stonen kevätriehaan. Illalla on kauniit ilotulitukset, jotka ajattelin hänen tahtovan nähdä.”
Joellen sydän suli siihen paikkaan. Iästään huolimatta tämä Matthew-mies vaikutti kuin kultakimpaleelta. Miltei kateellisena kämppäkaverilleen moisesta onnenpotkusta, hän naurahti pienesti.
”Ai niin, minä voin ottaa ne kukat”, Joelle sanoi. Matthew ojensi kimpun ja kohta hiljaisuuden täytti vesihanasta virtaavan kraanaveden solina.

26a

26b

26c
Kiusallisuus pakeni paikalta heti, kun Lucy asteli huoneestaan takaisin herrasväen seuraan. ”Selvä. Joko mennään?” hän sanoi hymyillen. Joelle pisti merkille Matthew’n jännittyneisyyden varisevan maahan kuin kevätlumi koivunoksalta tämän nähdessä Lucyn iloisen hymyn.
”Heippa, Joelle!” Lucy huikkasi vielä ovelta, kun kaksikko katosi rappukäytävään. Joelle jäi itse keittiöön pyörittelemään päätään hieman huvittuneena.

----------------------------------------

27a

27b

27c
Lucy henkäisi ihastuksesta. Hänen suunsa jäi ammolleen kun hän käänsi katseensa horisontista Matthew’n kasvoihin. ”Menemmekö me kevätriehaan?” hän kysyi innostusta täynnä. Matthew’n oli pakko naurahtaa. ”Kyllä me menemme.” Lucy päästi pienen kiljaisua muistuttavan vinkaisun ja pyrähti iloiseen juoksuun kohti riehapaikkaa. ”Tule nyt, ettei jäädä paitsi mistään!” tyttö huusi ja viittoi seuralaistaan mukaansa. Matthew’n kasvoille liimautunut hymy leveni entisestään kun hän pinkaisi Lucyn perään.

--------------------------------------------

28-2

29

30

31

32
-----------------------------------------------

33
Lucyn mieltä masensi hieman, kun hän näki asuinrakennuksensa portaat. Hän olisi halunnut viipyä vielä hetken pidempään. Jutella Matthew’n kanssa vielä hetken, nauraa tämän kanssa vielä hetken, suudella tätä –

34
Hän havahtui heidän pysähtyessään pienen matkan päähän ulko-ovesta. ”Lucy?” hän kuuli Matthew’n sanovan. Lucy pudisti päätään selkeyttääkseen ajatuksiaan – siinä kuitenkaan onnistumatta. ”Niin?”

35
Matthew näytti hieman kiusaantuneelta. Voi ei, oliko Lucy juuri jättänyt vastaamatta johonkin tärkeään kysymykseen? Vai oliko hän ollut vain surkeaa seuraa? Nyt mies ei varmastikaan enää ikinä haluaisi nähdä häntä enää ja jättäisi vastaamatta hänen puheluihinsa. Lucy söisi päänsä, jos hän ikinä törmäisi Matthewiin, siitä tulisi niiiiin kiusallista. Ruokakaupassa? Moro moro, mitäs tässä, olen rypenyt itsesäälissä treffiemme jälkeen, koska minussa on varmasti jokin vika, jonka takia et enää halunnut nähdä minua, ja olen pommittanut sinua viesteillä ja puheluilla, joihin olet sinnikkäästi jättänyt vastaamatta. Mutta se riittää minusta, miten sinulla menee? Ai, naimisissa? Kolmetoista lasta? Viisi lastenlasta? Kultavuosipäivä? Sepä hauskaa

36
”Minusta olisi ihastuttavaa nähdä sinua uudelleen. Toisilla treffeillä?” Lucy ei kyennyt kuin tuijottamaan miestä. Hänen silmänsä olivat jo varmaankin teevadin kokoluokassa, kun hän lopulta sisäisti, mitä Matthew oli juuri sanonut. ”Minä… Kyllä, se olisi mukavaa. Tehdään niin.” Loppuun hän sai taiottua kasvoilleen vielä hurmaavimman hymynsä, mitä takataskusta löytyi. Hänen sydämensä hakkasi rintalastaa vasten kuin ammattinyrkkeilijä. Matthew soi hänelle suloisen hymyn ja oli kohta miltei kosketuspinnalla Lucya vasten. Ei Lucylla kosketusta vastaan mitään ollut, mutta… Matthew vaan vei häneltä jalat alta ja hapen keuhkoista. Eikä millään fyysisellä voimankäytöllä, ei tietenkään, vaan… katseellaan.

37
Aika pysähtyi. Ihan varmasti pysähtyi. Lucy tunsi laskevansa silmäluomensa jostain luontaisesta vaistosta alas kuin esiripun ja värähti pienesti tuntiessaan jotain lämmintä poskellaan. Kämmenen. Ja sitten…
Sähköisku järisytti Lucyn sisintä, kun hänen huulillaan tuntui liikettä. Matthew’n huulet. He siis suutelivat. Ihan oikeasti suutelivat. Äh, älä yritä esittää yllättynyttä, Lucy moitti itseään ajatuksissaan. Ihan kuin et olisi toivonut tätä koko illan.

38
Suudelma oli ohi aivan liian äkkiä. Lucy halusi lisää. Mutta ei halunnut vaikuttaa liian innokkaalta. Hitto, että ihmissuhteet olivat vaikeita salaisuuksineen ja peleineen päivineen. ”Näemme siis uudelleen?” Matthew kysyi hieman karkealla äänellä. Lucy nyökkäsi. ”Niin.”

39a

39b
”Soitan sinulle”, Matthew lupasi ja oli jo pitkän matkan päässä ennen kuin Lucy olisi ehtinyt kissaa sanoa.

----------------------------------------------

40a

40b

40c
Sanontoja oli monenlaisia, suurin osa masentavia ja negatiivisia, osa kuitenkin semmoisia, joita Lucy ei aiemmin osannut edes pohtia syvälliseltä merkitykseltään. Mutta mitä sitä ajasta sanottiinkaan? Että se lentää kuin siivillä silloin kun on hauskaa? Totta vie, sen Lucy voisi vahvistaa.
Kahdeksan kuukautta. Kahdeksan niin hemmetin lyhyttä kuukautta. Siinä ajassa Herculeksesta oli ehtinyt kasvaa jo aikuinen kolli. Niin paljon oli muuttunut. Hän oli – ihan hullua ajatellakin – jonkun avovaimo. Avovaimo. Eikä kenen tahansa, vaan Matthew’n avovaimo. Myös Joelle oli ystävystynyt Matthew’n kanssa ja he viettivät aika paljon aikaa kolmestaan Lucyn ja Joellen entisessä yhteisessä asunnossa jutellen, viinejä maistellen ja milloin mitäkin puuhaten.

41a

41b

41c
Niin, kiteytettynä voisi sanoa, että Lucy oli… onnellinen. Vaikka se oli joskus tuntunut niin kaukaiselta käsitteeltä. Onni. Olkoonkin, miten paljon hyvää hänen elämässään olikin, Lucy silti ajautui aika ajoin miettimään menneisyyttä. Lucy ajatteli äitiä, Diseä. He olivat olleet etäisiä, Dise ja lapset, mutta sama veri oli aina samaa verta. Tai ehkä perhe oli sittenkin yliarvostettu käsite. Joka tapauksessa, Lucy kaipasi äitiään. Ei mitenkään tarvitsevassa mielessä, mutta hän olisi halunnut tietää edes, mitä tälle nykyisellään kuului. Ja mitähän isoäidille kuului? Ericka, olikohan se se nimi? Äitinsä isästä Lucylla ei ollut ikinä ollutkaan mitään tietoa. Eikä varmaan sen puoleen Disellä itselläänkään.
Lucy ajatteli Johnia. Isäpuoli oli aina ollut lauhkean käskevä kuin paimenkoira. Lempeä ja mukava. Niin, John oli ollut melko neutraali tuttavuus. Ja nykyisellään – ainakin mitä Lucy oli veljeltään silloin tällöin soiteltujen puheluiden perusteella kuullut – äiti ja John olivat eronneet. Ilkeää eli ei, se ei sinänsä yllättänyt Lucya.
Lucy ajatteli Lucasia, isäänsä. Hänelle oli jo pienenä kerrottu Lucasin olevan hänen oikea isänsä, John oli vain isäpuoli. Silloin oli ollut vaikea käsittää, miksi isä ja äiti eivät olleet naimisissa keskenään. Mikseivät he pussailleet ja halailleet ja pitäneet outoa melua yön pimeinä tunteina makuuhuoneessaan? Mikseivät he edes asuneet samassa talossa, vaan isä asui erillään muista? Mikseivät he olleet kuin muiden lasten vanhemmat? Vanhempana Lucylle – ja Ebonylle ja Brianillekin – oli hieman valotettu asian todellista puolta. Ymmärsihän sen. Lucy oli muutenkin pitänyt Lucasista aina enemmän kuin Johnista, ja surullista kyllä, äidistään.

42a-2

42b

42c-2
Lucy ajatteli Ebonya. Miten epäreilua tämän kuolema oli ollut. Vaikka kaikki hänelle jaksoivat aina tulkuttaa tupakan vaaroista, ja hän oli silti ottanut tietoisen riskin, ei silti ollut oikein kohtalolta vaatia niin nuorta sielua luokseen. Nyt jäljellä olivat enää Lucy ja Brian.
Lucy ajatteli Briania ja Vynniä ja heidän vauvaansa, Zacharya, ja sitä, miten onnellisia he mahtoivat tänään olla. Miten heidän pieni perheensä saattoi kasvaa oikeastaan minä päivänä tahansa. Niin, Brian oli kertonut heidän suunnittelevan jo uutta lasta, sillä Vynn ei halunnut liian suurta ikäeroa.
Mutta eniten sattui aina avata Aleksej-arkku. Se haava tuntui unohtuneen. Se mäti aikansa, unohtui pölyn alle, mutta ei ollut koskaan parantunut.

43
Olikohan Aleksejlla ollut läheisiä? Vanhempia? Veljiä? Siskoja? Olikohan kukaan pitänyt hänelle hautajaisia? Edes muistotilaisuutta? Lucy muisteli pohtineensa näitä samoja asioita kerta kerran jälkeen yhä uudelleen ja uudelleen saamatta mitään vastausta. Sinänsä aivan silkkaa ajanhukkaa, mutta pakko se oli myöntää, että Lucyn sydämessä oli aina pienen pieni soppi omistettu hänen ensirakkaudelleen.
Hän oli myös itse harkinnut järjestävänsä jonkinlaisen muistotilaisuuden Aleksejlle. Mutta ongelmaksi oli jäänyt vain, että missä hän sen järjestäisi. Missä kukaan Aleksejn oikeasti tuntenut olisi osannut tulla paikanpäälle? Niinpä Lucy oli pyhittänyt erään sunnuntai-illan Aleksejlle. Ja sen jälkeen hän oli päättänyt unohtaa koko asian. Sen miettiminen sattui liikaa. Ja silti hän oli avannut sen haavan yhä uudelleen.

44a

44b
”Lucy?” Matthew’n ääni huhuili häntä takaisin nykypäivään. Lucy havahtui, muttei vielä kyennyt kääntämään katsettaan pois. Hienoa, hän oli jäänyt tuijottamaan joitakin nuoria miehiä matkan päähän. Hän käänsi katseensa heti Matthewiin kun hänen tietoisuutensa vain salli. ”Niin?”
”Oletko kunnossa? Olet kummallisen hiljainen.”
Lucy pudisti päätään ja hymyili urheasti avomiehelleen. Mitä hän ei vieläkään voinut uskoa todeksi. ”Olen kunnossa. Mietin vain Ebonya.” Matthew vei kuin merkistä kätensä Lucyn poskelle ja silitti sitä hellästi. ”Kyllä suru hellittää aikanaan”, hän lohdutti. Lucy painoi poskeaan miehen kättä vasten ja katsoi tätä hempeästi silmiin huokaisten syvään.

45
Hellä hetki loppui lyhyeen, kun Lucyn tahattomasti tuijottama joukko nuoria, noin Lucyn itsensä ikäisiä miehiä kirmasi heidän ohitseen mölisten kuka mitäkin röyhkeyksiä. ”Pappaako lääpit?” yksi huusi. Loput viheltelivät ja vislasivat. Lucya hävetti heidän puolestaan ja hän painoi katseensa maahan, kunnes he olivat menneet ohi. Vasta sitten Lucy katsoi varkain Matthewia. Tämän ilme oli silminnähden synkennyt. Kulmakarvat olivat kyllä ärtyneesti kurtussa, mutta muuten… tämä näytti murtuneelta.

46
”Hei, älä välitä noista. He eivät tiedä meistä mitään”, Lucy sanoi lohduttavaan sävyyn, mutta Matthew’n ilme ei kirkastunut. Kävely sujui loppuun asti melko hiljaisissa merkeissä.

---------------------------------------------------

47a

47b
Matthew istui keittiön pöydän ääressä vaitonaisena vain hämmennellen kahviaan. Heidän välillään oli vallinnut apea tunnelma jo parisen viikkoa, mutta Lucy ei halunnut sanoa mitään. Maustaa soppaa vielä tulisemmaksi. Kyllä tämä tästä.
Mutta niin hän oli ajatellut jo kuluneet pari viikkoa. Eikä tuulen suunta tuntunut muuttuvan. Hänen oli pakko sanoa jotain, muuten hän ei kestäisi.

48
”Matt?” Lucy hapuili miehen nimeä. Ei reaktiota. ”Matt?” hän kysyi uudestaan hieman kuuluvammin. Mies nosti poskensa nojaamasta kättään vastan ja hänen katseensa harhaili ovenkarmiin nojailevaan Lucyyn. Mies ei sanonut mitään, mutta odotti Lucyn sanovan jotain. Ja sehän se ongelma olikin. Lucy ei tiennyt, mitä olisi voinut oikein sanoa. Joten hän aloitti turvalliselta maaperältä.
”Oletko kunnossa?” hän kysyi lempeästi ja istuutui pöytään Matthewta vastapäätä. ”Olet ollut outo jo parisen viikkoa, onko sattunut jotakin?” Mies loi katseensa takaisin kahviinsa.
Hiljaisuutta.
”Puhuisit minulle.”

49
Matthew nosti silmänsä Lucyyn. Etukenosta hän nojautui tuolin selkänojaan. ”Anteeksi. Minä… Saanko olla rehellinen?”
Lucy hämmentyi. Tämä taisi olla vakavampaa, kuin hän oli aavistanutkaan. ”Kaikin mokomin.”

50
He istuivat tovin hiljaa. Lucy odotti. Matthew ilmeisesti asetteli sanojaan oikein.
”Minä… olen liian vanha sinulle.”

51a

51b

51c
Lucy nousi salamana seisomaan saaden tuolin narahtamaan lattiaa vasten. ”Sinä mitä? Mistä hemmetistä olet tuollaista saanut päähäsi?”
”Ei, anna minä selitän”, Matthew tyynnytteli ja viittoi kädellään Lucya istumaan. Tämän kasvoilla helmeili puhdas anelu. Hän oli selvästi pahoillaan, mutta halusi pohjustaa asiaa. Selvä. Lucysta tuntui pahasti siltä, että tästä tulisi aika paha riita. Kuitenkin hän istui, varuillaan odotti mitä miehellä oli sanottavanaan. Matthew siirsi katseensa jälleen kahviinsa.
”Olen jo 38-vuotias. Sinä vasta 23. Sinä ansaitset parempaa. Nuoremman miehen.”

52-2
Lucy tunsi piston sydämessään. Nuoremman miehen. Aleksej.
Ei. Se oli kielletty aihe.

53
”Mitä helkkaria sinä oikein selität? Mikset sinä olisi muka tarpeeksi hyvä minulle?” Ärtymys alkoi kuultaa Lucyn äänestä ehkä hieman liian selkeästi, sen hän tiedosti itsekin, mutta tunteiden myllerrys oli liian voimakas äänensävyn kontrolloimiseen.
”Ne pojat silloin muutama viikko sitten, muistatko heidät?”
”Ne aivottomat idiootit? Kyllä minä muistan.”
”He pukivat sanoiksi sen, mitä olen miettinyt jo kauan.”

54
Pohja irtosi Lucyn purkista. Kaikki valui alaspäin vailla alustaa, painovoiman vetämänä. ”Minä… Mitä ihmettä!” Lucy hautasi kasvonsa käsiinsä. ”Et voi olla tosissasi, Matt”, hän sanoi hiljaa silmät kiinni puristettuna.

55
”Olen miettinyt... Ehkä meidän olisi parempi erota.”

56
Hiljaisuutta.
Sitä jatkui pitkään. Kumpikaan ei sanonut mitään. Eikä katsonut toisiinsa. Kuului vain hengitystä.

57
Kunnes Lucy nousi pöydästä rauhallisesti. Hän seisoi paikallaan hetken ja katsoi Matthew’n alas painettua päätä. ”Ei. En suostu siihen. En tällaisen asian takia.” Sitten hän lähti.

--------------------------------------------

58
Lucy ja Matthew olivat söpö pari. He sopivat yhteen. Siis ihan oikeasti. Ihan totta sopivat.
Joelle oli huomannut jo ensitapaamisella Matthew’n olevan kunnon mies. Ja Lucy ansaitsi sellaisen. Mutta… Miksei Joelle itsekin?

59
Vaikka Joelle olikin luvannut kuunnella, mitä Matthew’lla oli sanottavanaan, ei hän vain kerta kaikkiaan voinut keskittyä täydellä sadalla prosentilla. Kuten yleensäkin Lucyn miesystävän seurassa, Joelle löysi itsensä taas, no… haaveilemasta.

60a

60b
”Ja se eilinen riitakin vielä…” Matthew huokaisi raskaasti ja painoi kämmenet otsalleen. ”En enää tiedä mitä tehdä. Rakastan häntä, mutta minusta tuntuu, etten vain kerta kaikkiaan riitä hänelle. Hän ansaitsisi niin paljon parempaa kuin minut.”
Myötätunto puristi Joellen rinnassa. Hän ojensi kätensä ja silitti Matthew’n pöydällä lepäävää kämmentä. ”Ehkä… Okei, olen surkea ihminen neuvomaan tällaisissa asioissa, mutta minusta sinun pitäisi yrittää vielä hänen kanssaan. Sinähän juuri sanoit, että Lucy on itse sitä mieltä, ettei ikäerollanne ole mitään väliä ja että hän on täydellisen onnellinen kanssasi. Miksi et uskoisi häntä? Kyllä hän sanoisi suoraan, jos ei olisi onnellinen. Kyllä minä sen verran häntä tunnen.”

61
Matthew katsoi pienen epäuskon vallassa Joellea silmiin, mikä sai tämän sydämen lyömään muutaman vikatahdin. Korjatakseen äkillistä hämmennystään Joelle loihti kasvoilleen rohkaisevan hymyn ja jatkoi miehen käden silittämistä. ”Olen tosissani”, Joelle vakuutti.

62
Lopulta mies korahti ja sulki silmänsä niin tiukkaan, että hänen kulmakarvojensa väliin porautui syvät juonteet. Joellen mahanpohjaa kuristi nähdä toinen niin vaikeassa tilanteessa.
”En minä tiedä enää, mitä pitäisi tehdä…”

-------------------------------------------------

63
”Tahdon jutella.”
Käsky tuli jämäkällä äänensävyllä ja varisti viimeisetkin unihiekat Matthew’n silmäkulmista. Lucy istui päättäväisenä, vakavalla ilmeellä varustettuna hänen edessään keittiön pöydän ääressä. Mies oli nähnyt Lucyn tällaisena vain muutaman kerran, ja joka kerta hänen miehekkyytensä kutistui kasaan kuin rusina ja kurkkua kuivasi jotenkin kummasti.
”Olen…” Matthew karaisi kurkkuaan. ”Olen ajatellut samaa.”

64
Lucyn kulmakarvat kohosivat hieman. Matthew saattoi vain kuvitella, mitä naisen päässä liikkui juuri nyt. Tämän ilme oli tulkittavissa niin monella tavalla kuin on tulkitsijoita.
”Anna minä aloitan, jooko?”
”Siitä vaan.”

65a

65b
”Sinä tiedätkin jo varmaan, mitä aion sanoa. Näkemykseni ei ole muuttunut. Meidän, tuota… ikäeromme on liian suuri ja siksi minusta on mahdoton ajatus, että voisimme olla onnellisia yhdessä. Tai, että sinä voisit. Minusta… ero on paras ratkaisu.”
Matthew uskalsi nyt vihdoin katsoa avovaimoaan silmiin – ja tunsi kylmän hulmahduksen koko kehonsa läpi. Kaikki päättäväisyys oli kadonnut Lucyn kasvoista: nainen puri huultaan kuin pidätellen itkua, silmät vetistivät. Lucy varmaan itsekin tiesi sen ja itkua vältellen painoi silmänsä kiinni. Niiskutus oli Matthew’n kokemusten perusteella tulossa ihan tuota pikaa.
”Sinun vuorosi”, Matt sanoi pehmeästi.

-----------------------------------------------

66
Lucy kykeni vain tuijottamaan avomiestään samalla, kun pidätteli vuosisadan itkupotkuraivokohtausta. Vaikka hän olikin tässä parin päivän aikana yrittänyt saada Matthew’n toisiin aatoksiin, ja vaikka hän oli koko viime yön pohtinut päänsä puhki ja lopulta saanut vaikean päätöksen tehtyä – loppujen lopuksi tämä tahtojen taistelu oli voitettavissa vain aivopesulla, kun oli herra Clarkesta kyse – joten olisi voinut kuvitella Matthew’n sanojen satuttavan vähemmän, kuin ne oikeasti tekivät. Mutta jokainen sana oli tuntunut kuin iskulta palleaan. Ja sattunut ihan hemmetisti.

67
Lucy oli koko yön vain valvonut ja kelannut heidän tilannettaan kerta kerran jälkeen uudelleen ja uudelleen. Ja lopulta, kun muuta vaihtoehtoa ei ollut tarjolla, hän oli päättänyt hyväksyä Mattin vaatiman eron. Mutta ei Lucy sitä ollut missään nimessä silti halunnut. Hän oli kuvitellut heidän menevän naimisiin – hänestä olisi tullut rouva Lucy Clarke – saavan kauniita ja rasavillejä lapsia ja harmaantuvan yhdessä lasten mennessä opiskelemaan ja perustaessa omia perheitään. Nyt tuo kaikki tuntui vain haihtuvan savuna ilmaan.
Nyt erosta oli tulossa todellista. Ja Lucy oli yleensä vahva tiukan paikan tullen, mutta… ehkä hän vain sitten rakasti Matthewia liikaa. Hän ei halunnut muita kuin Matthew’n, mutta jos Matt ei halunnut häntä…
Tuntui vain niin itsekkäältä vääntää kättä asiasta, jonka toinen oli jo päättänyt ja siten vääntää puukkoa haavassa.

68
Mutta jos oikeasti rakasti, täytyi toisen antaa mennä. Ja sen Lucy oli tekemässä.

69
”Minä…” hän sopersi. ”Voin muuttaa takaisin Joellen luokse heti huomenna.”
Raskas hiljaisuus seurasi.
”Hyvä”, Matthew’n matala ääni sanoi lopulta.

70
Lucy ei kestänyt enää. Hän ponkaisi penkiltä ja lähestulkoon juoksi heidän yhteiseen makuuhuoneeseensa paukauttaen oven perässään.

-----------------------------------------------------

71a

71b
Pam.
Matthew oli vihdoin saanut sen, mitä oli halunnutkin. Eron.
Mutta siltikään kivi ei ollut tipahtanut hänen sydämeltään, eikä raskas taakka hänen harteiltaan ollut valunut olemattomiin.

72
Matthew kääntyi tuolissaan ja katsoi apeana makuuhuoneen ovea.
”Anna anteeksi, Lucy”, hän kuiskasi hiljaisuuteen. änHänfaf

------------------------------------------------------ 

Et voilà! 

Voin ehkä jo kuvitella miten syttyy Matthew vs. Aleksej -sota :'D mulla ainakin itselläni on vieläkin ongelma kumpi on se enemmän tuitui :3

Kommenttia sitten ihmeessä! Jos ei muuta keksi, niin mua voi ilahduttaa kertomalla miltä tekstin laatu vaikuttaa. Mullahan on siis tavoitteena kehittyä koko ajan ja niin sanotusti "lihavoittaa" tekstiä. Pahana tapana ollut jo liian kauan melko karu kirjoitusasu, kaikki yksityiskohdat jne jää kertomatta kun on kiire kertoa mitä kohtauksessa tapahtuu :D

The stage is yours, my dear readers!

12 kommenttia:

  1. Olipas surullinen pätkä! Ebony meni, ja nyt menee myös Matthew... Ihan hölmöstä syystä. Höh. Mutta onkohan sen Aleksej oikeasti kuollut mietin edelleen...? Lähinnä ehkä senkin takia että yäääh buhuu kyllä Lucylle täytyy joku lopullinen onni sallia jossain vaiheessa jonkun kanssa! :<
    Ihailen sun kuviasi tarinasta eniten simstarinanettimaailmassa. Asennot ja ilmeet on niin luontevia ja eläväisiä, kaikki tarinan tunteet välittyvät vahvoina. Teksti on ihanaa ja kuvailevaa. En malta odottaa jatkoa! Kyllä lukijat jaksavat odottaa pidemmilläkin tauoilla, kuten mulle on Jalavilla tullut kokemusta kun opiskelu vienyt melkein kaiken simsseilyajan muutaman viimeisen vuoden ajan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lucylla nyt näyttäisi tosiaan olevan vähän semmoinen elämänvaihe, että kaikki vaan lähtee :/
      Oih! *punastuu ankarasti* :3 Kiitän mitä nöyrimmin! Mie yritänkin saada kaikki ilmeet ja asennot mahdollisiman tekstinmukaisiksi, mutta harmittavan usein ei oo olemassa juuri semmoisia poseja tai ilmeitä kuin haluaisin :D ehkä pitää jossain vaiheessa alkaa itse opiskelemaan poseboxien tekoa...
      Tässä nyt on tosiaan ollut vähän katkonaista tämä sims-elämä. Mulla on ollut tähänkin asti tosi rento jakso ja silti en oo ehtinyt simssiä avaamaan en sitten ollenkaan saatikka sitten kirjoittamaan tai kuvaamaan! Yritän tässä tehdä hiljalleen paluuta tännekin :D
      Kiitän kommentista! :3

      Poista
  2. Ebonyparkako nyt sitten meni menehtymään :( Olin aluksi Lucyn takaraivossa olevan pienen äänen kannalla - ignorance is bliss ja niin edelleen - mutta ymmärrän kieltämättä, että nainen haluaa edes osallistua sisarensa hautajaisiin.
    Ja Joelle saa minulta enstistä enemmän pisteitä, kun saa Lucyn pois sängynpohjalta (Matthewin mielikuvallisella avustuksella). Ja kevätrieha varmasti auttoi naisen mielialaan, samoin kuin mukana ollut seura :3 Nyt hymyilen täällä typerästi Lucyn ja Mattin söpöilylle :D

    (Psst, pidän tuosta miten tuosta "ehinyt kissaa sanoa" -kohdasta leikattiin sopivasti leikkivään Herculekseen ;) ) Pidän myös siitä, miten käsittelet näitä aikasiirtymiä, tulee oikeasti sellainen ajan kulumisen tunne *köh*mikä on kyllä enemmän kuin mitä omista ajallisita loikistani voi sanoa*köh* ja tuo, että ns. takauma on kuitenkin ajallisesti "oikeassa kohdassa" toimii melkein pelottavan paljon paremmin kuin mitä se, että ensin oltaisiin siellä "tulevaisuudessa" ja taas hypättäisiin menneeseen. Vai selitänkö taas liian sekavasti :"D

    Miksi en ylläty, kun Joellekin haaveilee hieman Mattista? Kyllä, Lucy ja Matt sopisivat yhteen, mutta toisaalta toinen aivopuoliskoni hurrasi varsin äänekkäästi kun Joelle tunnusti haaveilevansa Matthewista.
    Lucy on kyllä varmaan oikeassa siitä, että Mattin päätä ei taideta enää kääntää muulla kuin aivopesulla. Odotin tosin jo naisen päättäväisyydestä sitä, että tällä olisi siihenkin jokin strategia valmiina, mutta tämä taitaa olla realistisempi ratkaisu.
    (Ja otsikko oli liian suloinen ja söps kun ottaa huomioon sen, että lopussa on melkein Warren Zevon -tason melankoliaa. Mutta tämä taitaa olla pelkästään hyvä asia ;) )

    Ai niin, eksyin jonkin mutkan kautta kuuntelemaan The Carpentersia osan lukemisen ajan, ja ainakin itselleni sopi yhteen yllättävän hyvin:
    https://www.youtube.com/watch?v=F42VVAwa6tA
    Mutta hieno osa taas, nyt minun on pakko etsiä jostakin lisää nenäliinoja :3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ebonyn aika koitti pian. Joellesta ja Lucysta tosiaan ehti tulla hyvät ystävät, joten pakko kai se on hänenkin yrittää saada jotain eloa Lucyyn :D Kuin myös Matthewinkin ;) :3
      Tbh, en edes hoksannut tuota kissailmauksen ja sen jälkeisen kissakuvan yhteyttä ennen kuin sanoit :'D Kerrankin vahingossa oikein :D
      kyllä luulen ymmärtäneeni, mitä tarkotat takauman "oikealla kohdalla" :D musta se on vaan paljon luontevampaa, mutta toisaalta sitten jos takauman toteuttaa muisteluiden muodossa niin sitten voi olla ehkä eri asia tms...

      Niinpä, miksi et ylläty? :D aattelin sen nimenomaan olevan sellainen plot twist :D Sinänsä ymmärrän, etteivät kumpikaan oikein jaksa enää tuota soutaa huopaa -hommaa. Mutta ois ne vaan niin söpö pari :3
      Mulla ei ole hajuakaan kuka on Warren Zevon, mutta hipsin piakkoin tutustumaan hänen tuotantoonsa :D
      D'aww, kiitos ihanasta kommentista :3

      Poista
  3. Surullisia tapahtumia tässä osassa, Ebonyn kuolema ja Lucyn ja Matthewin ero :( Mulle tuli kyllä vähän ikäloppu olo kun 38-vuotiasta Matthewia hakukuttiin papaksi :D Ei nimittäin ole itselläni niin kovin monta vuotta matkaa kyseiseen ikään :D No mutta, hyvä osa surullisista tapahtumista huolimatta, ja "tekniseltä toteutukseltaan" myös hyvä: kuvat ovat laadukkaita ja teksti sujuvaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kai se 38-vuotias nyt niin vanha ole :D ikäero tuossa taisi pojilla olla pointtina x)
      Kiitän "arvioinnista" (jos sitä nyt siksi voi kutsua :D) ja kommentista! (:

      Poista
  4. Voi Lucy-raukkaa, kun häntä painavat sekä Ebonyn että Aleksejn kohtalot. Ja sitten vielä tämä Matt-sotku. Minusta vaikuttaa siltä, että Mattilla oli joku muukin taka-ajatus kuin vain tuo perus "olen liian vanha sinulle"-selitys. Ehkä hän on joku hämäräheebo ja haluaa pitää Lucyn poissa niistä piireistä? Koska muussa tapauksessa en ymmärrä häntä kyllä ollenkaan. Lucy on vakuuttanut hänelle, ettei häntä haittaa ikäero tippaakaan, joten miksei mies siis voisi luottaa tyttöystävänsä sanaan? Juoni kääntyi kiinnostavaksi. Jään odottamaan jatkoa.

    P.S. Olen muuten huomannut, miten paljon osan alussa olevat tiivistelmät edellisten osien tapahtumista helpottavat tarinassa kärryillä pysymistä, etenkin julkaisutahdin ollessa harvahko (kuten myös itselläni... :D)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vai että hämäräheebo :D Voihan se ollakin, en paljasta ;) Matthewin pää taitaa olla sen verran jykevää puuta, ettei järjellä ole välttämättä mitään sanomista asiaan :/

      Mulla on ollut aina tarkoituksena pistää osan alkuun tiivistelmä, mutta jotenkin en oo vaan ikinä osannut sitä tehdä ja lopulta luovuttanut ja sitten oikeastaan unohtanut koko asian :'D Voisin seuraavaan osaan yrittää tiivistelmää - jos vaikka mulla riittäis itsekuri siihen x)
      Kiitos kommentista! (:

      Poista
  5. Ei, Matt, ei näin! Ikä ei merkitse mitään, olen vakuuttunut siitä. Kävi niin sääliksi Lucya, sillä oli muutenkin niin rankkaa Ebonyn kuoleman takia (mikä oli tietysti surullista, mutta tykkäsin sinänsä tuosta juonenkäänteestä). Eikä Matthewkaan näyttänyt olevan kovin ilahtunut erosta. Vai Joelle meni myös ihastumaan Mattiin (ihan ymmärrettävää), mutta Lucy tuskin ilahtuisi jos he alkaisivat tapailemaan.. Eikös Joelle ole samanikäinen kuin Lucy.. Tämä Matthewn ikä-argumentti ei nyt todellakaan ollut vedenpitävä. Olisin toivonut Lucyn ja Mattin pysyvän yhdessä kauemmin...

    ..mutta vain siihen asti, että Aleksej astuu takasin kuvioihin! Kyllä, #teamAleksej forever! Voi, sydän meinas särkyä noissa flashbackeissä :'( En suostu uskomaan, että se olisi kuollut. Mutta onkin mielenkiintoista nähdä, miten hän aikoo comebackinsa tehdä.. ja miten Lucy siihen reagoisi, jotenkin vaikea uskoa, että hän suin päin heittäytyisi tämän syliin.. Oo, tuskin malta odottaa jatkoa!

    Täytyy muuten sanoa, että minäkin kiinnitin huomiota tuohon kissa-siirtymään, se oli loistava! Kaikin puolin muutenkin erittäin hyvä osa, sulla osuu kyllä simien poset ja ilmeet aina kohilleen! Tykkäsin erityisesti myös kevätrieha-kuvista, ne oli herkkua :> Kiitoksia tästä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis mua vaivaa melkein että oonko tunnekylmä ihminen, kun ei haitannut sinänsä yhtään Ebonyn kuolema vaan olin vain iloinen, että sain juonta tähän osaan :D
      Juu, taitaapa jäädä Joellen ihastus Lucylta pimentoon :x ainakin toistaiseksi... Joelle on itse asiassa pari vuotta vanhempi kuin Lucy, ainakin näin olen itselleni kirjoittanut muistiinpanoihini :D
      Team Aleksej :'D Psykologiaa opiskelleena voin todeta, että asioiden kieltäminen ei ole hyvästä *soo soo* ;D Katotaan nyt, mitä tulevaisuus tuo mukanaan... ~~

      Kissasiirtymä oli kyllä ihan puhdas sattuma se on pakko tunnustaa :D mutta hyvä että toimi x)
      Kiva kuulla, että kuvat on osuvia, niinhän niiden pitäis ollakin :D (ne kevätriehakuvat oli ihan kamalia kuvata - kuten kaikki muutkin kohtauksen yhteisötonteilla - mulla simsin tilttaamistodennäköisyys kasvaa yhteisötonteilla about 200% D:)
      Kiitoksia kommentista :3

      Poista
  6. (Selailin osaa uudestaan läpi ja osui silmiin yksi juttu josta haluan vinkata: Hautajaiskohtauksen hautuumaan pusikko on vähän luonnottoman näköinen, koska kaikki on liian siistissä rivissä. Kannattaa käännellä puskia ruutuun asetellessa, niin saa vähän elävämpää ja vaihtelevampaa luontoa....)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huomasin ton saman asian itsekin kuvia ja tekstiä sommittaessani yhteen, mutta ei sitä siinä vaiheessa enää jaksanut alkaa korjailemaan :D
      Kiitos vinkistä, kiinnitän asiaan vastaisuudessa enemmän huomiota (ja panostusta) ;)

      Poista