Ihan hirveetä, että viimeisin osa tuli maaliskuussa D: oon pahoillani, että on kestänyt näin kauan tehdä osa >.< (pyydän varmaan joka osan aluksi anteeksi hirveetä taukoa :/ ja lupaan aina parantaa tapani.. no nyt on spessutapaus, sillä en lupaa nyt mitään! mutta yritän silti)
Puhelin soi
taas pahaenteisesti. Lucy loi siihen murhaavan katseen, mutta vastasi yhtä
kaikki. ”Lucy Defae”, hän sanoi muina miehinä. Puhelun toinen pää oli tovin
hiljaa. ”Lucy? Löysinkö sinut todella?”
”Olemme etsineet sinua jo parisen viikkoa. Ja
vihdoin Vynn sai selville numerosi. Yksityisetsivän etuja, katsos”, Brian
selitti hyväntuulisena. Lucy sulki silmänsä ja hymyili. Ainakin hänen veljensä
oli onnellinen. ”Miten Ebony voi? Ja vauvanne?”
Lucy kuuli jo
sydämentykytyksensäkin. Hän olisi laittanut maaten, jos ei olisi pelännyt
pyörtyvänsä matkalla sohvalle. Hän karaisi kurkkuaan. ”Milloin?”
Brian ja Vynn
laskivat kukkalaitteensa hautakiven viereen. Vynnin pömpöttävä raskausmaha sai
Lucyn suunpielet hieman koholleen. Heitä odottaisi onni. Oli vahinko, että se
koko Rose-jupakka sattui niin huonoon aikaan. Lucy olisi halunnut iloita
veljensä puolesta. Olla tämän häissä. Ehkä hän olisi itsekin onnellinen jonkun
kanssa. Jonkun muun kuin Aleksejn… tai Matthew Clarken. Olkoonkin hänen
siskonsa hautajaispäivä, mutta hän ei voinut olla hymyilemättä ajatellessaan
Matthew’ta.
Ruskeatukkainen
astui esiin piilostaan ympärilleen vilkuillen. Hän asteli varovasti kohti
hautakiveä. Nimi harmaassa graniitissa iski syvälle Lucyn sydämeen. Kivessä
luki Ebony Storm. Kuollut 22 vuoden iässä. ”Koti
uusi on sinulla, Luojan suuressa salissa, ikiauringon ilossa.”
Lucy istuutui
kukkalaitteiden vierelle ja katseli kiveä pitkään hiljaa. Kunnes tunsi olevansa
valmis avaamaan suunsa.
Ovi kävi.
Lucy astui sisään, nakkasi laukkunsa nurkkaan ja riuhtoi vaatteensa yltään.
Joelle yritti kysellä mikä häntä vaivasi, mutta turhaan. Lucy ei ollut
juttelutuulella. Hän halusi vain unohtaa. Unohtaa tuskan, ikävän, katumuksen.
Ensin Aleksej. Sitten Ebony. Kaikki jättivät hänet.
”Hyvänen
aika! Matthew tulee hakemaan sinua vain parin tunnin päästä! Sinun on parempi
alkaa valmistautua! Ellet sitten halua jäädä tällä kertaa kotiin?” Joelle
hätääntyi ystävänsä puolesta. Tapaaminen Matthew’n kanssa oli tällä kertaa
tarpeeksi repimään Lucy sängynpohjalta pois. Hän oikeasti halusi nähdä miehen.
Ovikellon
soidessa Lucyn sydän hyppäsi kurkkuun ja alkoi takoa kiivaasti kuin höyryjuna.
Hän katsoi Joelleen odottavan jännityksen pauloissa. ”No, miltä näytän?” hän
kakoi hermostuneena kysymyksen ilmoille.
Lucy avasi
hermostuneena oven, jonka takaa paljastui näky, joka sai hänen jännityksensä
katoamaan ja hymyn leviämään hänen koko kasvoilleen: Matthew seisoi
rappukäytävässä suloinen hymy huulillaan ja kukkakimppu toisessa kädessä,
toinen kämmen nyrkkiin puristettuna tikkusuoran, kylkeen kiinni painetun
käsivarren päässä.
Joelle
mittaili miestä katseellaan ja tiesi hieman vaivaannuttavansa tätä
tuijottelullaan. ”No, mihin te olette menossa?” hän kysyi sitten yllättäen
itsensäkin äänensä viattomuudella. Matthew-niminen mies näytti havahtuvan
ajatuksistaan ja katsoi Joellea hetken kuin miettien vastaustaan.
Kiusallisuus
pakeni paikalta heti, kun Lucy asteli huoneestaan takaisin herrasväen seuraan.
”Selvä. Joko mennään?” hän sanoi hymyillen. Joelle pisti merkille Matthew’n
jännittyneisyyden varisevan maahan kuin kevätlumi koivunoksalta tämän nähdessä
Lucyn iloisen hymyn.
Lucy henkäisi
ihastuksesta. Hänen suunsa jäi ammolleen kun hän käänsi katseensa horisontista
Matthew’n kasvoihin. ”Menemmekö me kevätriehaan?” hän kysyi innostusta täynnä.
Matthew’n oli pakko naurahtaa. ”Kyllä me menemme.” Lucy päästi pienen kiljaisua
muistuttavan vinkaisun ja pyrähti iloiseen juoksuun kohti riehapaikkaa. ”Tule
nyt, ettei jäädä paitsi mistään!” tyttö huusi ja viittoi seuralaistaan
mukaansa. Matthew’n kasvoille liimautunut hymy leveni entisestään kun hän
pinkaisi Lucyn perään.
Suudelma oli
ohi aivan liian äkkiä. Lucy halusi lisää. Mutta ei halunnut vaikuttaa liian
innokkaalta. Hitto, että ihmissuhteet olivat vaikeita salaisuuksineen ja
peleineen päivineen. ”Näemme siis uudelleen?” Matthew kysyi hieman karkealla
äänellä. Lucy nyökkäsi. ”Niin.”
”Soitan
sinulle”, Matthew lupasi ja oli jo pitkän matkan päässä ennen kuin Lucy olisi
ehtinyt kissaa sanoa.
Sanontoja oli
monenlaisia, suurin osa masentavia ja negatiivisia, osa kuitenkin semmoisia,
joita Lucy ei aiemmin osannut edes pohtia syvälliseltä merkitykseltään. Mutta
mitä sitä ajasta sanottiinkaan? Että se lentää kuin siivillä silloin kun on
hauskaa? Totta vie, sen Lucy voisi vahvistaa.
Niin,
kiteytettynä voisi sanoa, että Lucy oli… onnellinen. Vaikka se oli joskus
tuntunut niin kaukaiselta käsitteeltä. Onni. Olkoonkin, miten paljon hyvää
hänen elämässään olikin, Lucy silti ajautui aika ajoin miettimään menneisyyttä.
Lucy ajatteli äitiä, Diseä. He olivat olleet etäisiä, Dise ja lapset, mutta
sama veri oli aina samaa verta. Tai ehkä perhe oli sittenkin yliarvostettu
käsite. Joka tapauksessa, Lucy kaipasi äitiään. Ei mitenkään tarvitsevassa
mielessä, mutta hän olisi halunnut tietää edes, mitä tälle nykyisellään kuului.
Ja mitähän isoäidille kuului? Ericka, olikohan se se nimi? Äitinsä isästä
Lucylla ei ollut ikinä ollutkaan mitään tietoa. Eikä varmaan sen puoleen
Disellä itselläänkään.
Lucy ajatteli
Ebonya. Miten epäreilua tämän kuolema oli ollut. Vaikka kaikki hänelle
jaksoivat aina tulkuttaa tupakan vaaroista, ja hän oli silti ottanut tietoisen
riskin, ei silti ollut oikein kohtalolta vaatia niin nuorta sielua luokseen.
Nyt jäljellä olivat enää Lucy ja Brian.
”Lucy?”
Matthew’n ääni huhuili häntä takaisin nykypäivään. Lucy havahtui, muttei vielä
kyennyt kääntämään katsettaan pois. Hienoa, hän oli jäänyt tuijottamaan
joitakin nuoria miehiä matkan päähän. Hän käänsi katseensa heti Matthewiin kun
hänen tietoisuutensa vain salli. ”Niin?”
Matthew istui
keittiön pöydän ääressä vaitonaisena vain hämmennellen kahviaan. Heidän
välillään oli vallinnut apea tunnelma jo parisen viikkoa, mutta Lucy ei
halunnut sanoa mitään. Maustaa soppaa vielä tulisemmaksi. Kyllä tämä tästä.
Lucy nousi
salamana seisomaan saaden tuolin narahtamaan lattiaa vasten. ”Sinä mitä? Mistä
hemmetistä olet tuollaista saanut päähäsi?”
”Ja se
eilinen riitakin vielä…” Matthew huokaisi raskaasti ja painoi kämmenet
otsalleen. ”En enää tiedä mitä tehdä. Rakastan häntä, mutta minusta tuntuu,
etten vain kerta kaikkiaan riitä hänelle. Hän ansaitsisi niin paljon parempaa
kuin minut.”
”Sinä
tiedätkin jo varmaan, mitä aion sanoa. Näkemykseni ei ole muuttunut. Meidän,
tuota… ikäeromme on liian suuri ja siksi minusta on mahdoton ajatus, että
voisimme olla onnellisia yhdessä. Tai, että sinä voisit. Minusta… ero on paras
ratkaisu.”
Anyways, uusi osa on _nyt_ täällä valmiina luettavaksi. Eipä tässä muuta lätistäväksi:
Tyttö
hämmentyi. ”Anteeksi, kuka siellä on?” hän kysyi. Ääntä hän ei tunnistanut. ”Se olen minä, veljesi. Brian.”
Lucy häkeltyi
ja oli likellä pudottaa luurin. ”Brian? Mitä ihmettä? Miten löysit minut?”
Kysymystulva oli loputon, verbaalinen taidokkuus – tai oikeastaan sen puute –
sen sijaan rajoitti sitä. Ajatusten pyörremyrsky mylläsi taas Lucyn päässä. Pieni
ääni tytön takaraivossa sanoi: ”Lyö
luuri! Äkkiä!”, mutta hän oli liian utelias kuulemaan taas perheestään.
”Vauva voi hyvin, Vynn on niin innoissaan nyt
kun häästressikin on ohitse. Mutta Ebony… Sen takia soitinkin.”
Pitkä
hiljaisuus. Kuului vain raskasta hengitystä. ”Brian? Kerro minulle”, Lucy
vaati. ”Ebs on kuollut, Lucy.”
Kuollut.
Sana paukutti
Lucyn päässä uudestaan ja uudestaan. Kuollut. Häntä miltei huimasi. Oli aika
istua takaisin alas. ”Mi-miten niin kuollut? Mitä tapahtui?” Lucy tiedosti
hyvin äänensä värisevän kuin haavanlehti syystuulessa, mutta hän tahtoi tietää.
Brian
huokaisi taas raskaasti. ”Keuhkosyöpä.”
”Pari viikkoa sitten. Aloimme etsiä sinua
heti sen jälkeen. Ajattelimme, että tahtoisit tietää. Ja hautajaisetkin
järjestämme, huomenna. Saat tulla, jos haluat.”
Lucy puri
huultaan. Niin paljon informaatiota kerralla. Niin paljon ajateltavaa. ”Minun
ei taida olla viisasta tulla takaisin sinne. Kaiken sen jälkeen, mitä tein.”
Brian oli
taas hiljaa. Lucya hermostutti ajatellakin, mitä hänen perheensä oli käynyt
läpi sen ajan, kun hän oli ollut kadoksissa. Varsinkin sen murhajutun takia. ”Olen
pahoillani, Lucy, mutta minun on pakko kysyä. Teitkö sen tahallasi?
O’Neilleillä?”
Itkua ei
voinut pysäyttää. Lucy oli niin pahoillaan, niin pahoillaan. Jos Alice olisi
oikea ihminen… Lucy olisi vannonut kostoa myös hänelle puhumattakaan siitä
Vorobjovin paskiaisesta. ”En… Luojan tähden, en! En ollut oma itseni silloin,
Brian! Sinun on uskottava minua”, Lucy parahti itkunsa seasta. Toivoi, että
veli saisi edes jotain selvää.
”Ei hätää. Minä uskon sinua. Sen tähden, että
tunnen sinut. Eikä sinun ole pakko tulla hauta–” ”Ei, kyllä minä haluan
tulla. Vaikka salaa, jos on tarpeen. Minä tulen.”
Brian
hengitti hitaasti ulos. ”Selvä sitten.”
”Ettehän
paljasta minua? Tiedän, että tämä on raukkamaista, mutta se en ollut minä. En
tosiaan tehnyt sitä”, hän pyysi. Itku oli jossain vaiheessa katkennut, mutta
teki uudestaan tuloaan saaden tytön äänen jälleen väpättämään.
”Emme. Olet siskoni. Suojelemme sinua.”
”Kiitos, Brian.”
------------------------------------------------
Papin aamenet
oli sanottu, ja enää hiljainen hautajaisväki viipyi hautakivellä sitä
epäuskoisesti tuijottaen. Nenäliinat viuhuivat kyynelehtivien silmien alla ja
nenät niiskuttivat. Lucy tunsi itsensä todelliseksi pelkuriksi piileskellessään
pensaassa, eikä uskaltanut tulla esiin ennen kuin viimeinenkin surija olisi
häipynyt tiehensä. Mukaan lukien Brian ja Vynn.
Lucy näki
äitinsä. Lucasin, isänsä. Syystäkin, kaikki itkivät. Lucy vain itse ei kyennyt
siihen. Toki hän oli surullinen siskonsa puolesta, rakasti tätä syvästi. Mutta
yhtäkään kyyneltä ei vain tirahtanut. Ei edes tajutessaan Ebonyn haudan olevan
juuri Felixin vieressä.
Vietettyään
haudalla hiljaisen hetken Brian kääntyi kohti Lucya, ihan kuin hän tietäisi
siskonsa piilottelevan tuon pensaan takana. Lucyn sydän hyppäsi kurkkuun, ja
hän pelkäsi veljensä jo paljastavan hänet, mutta Brian tyytyikin vain
nyökkäämään – kiitollisuudesta – ja talutti vaimonsa haudalta pois. He antoivat
Lucyn surra siskoaan rauhassa.
http://www.positiivarit.fi/muistosanat/6
”Ebony. Ebs.
Meillä ei ollut paras suhde. Sellainen, joka yleensä sisaruksilla on. Aika ja
paikka vain… eivät olleet meille suopeita”, Lucy lausui hiljaa. Itku teki hänen
äänestään väpättävää puuroa, mutta hän jatkoi silti. ”Rakastan sinua aina, Ebs.
Olen pahoillani, etten päässyt sanomaan sitä sinulle, kun vielä kuljit täällä.
Olen niin pahoillani”, Lucy ehti sanoa ennen kuin purskahti lohduttomaan
itkuun.
Nyt heitä oli
neljästä jäljellä enää kaksi.
----------------------------------------------
Lucy paukaisi
huoneensa oven kiinni hieman turhan kovaa vähät välittäen Joellesta, joka vain
yritti auttaa, kysyä tarvitsiko Lucy apua, tarjota olkapäätä nojattavaksi,
juttukaveria kriisitilanteeseen. Lucy ei halunnut. Hän heittäytyi sängylleen.
Ja itki itsensä uneen.
---------------------------------------
”Lucy?”
kuului ovelta hento ääni. Ruskeatukkainen raotti silmiään ja käänsi kylkeään
nähdäkseen ovelle. Sen raosta pilkisti Joellen huolestunut ilme. Lucyn
reagoimattomuudesta rohkaistuneena tämä astui huoneeseen kokonaan ja oli hetken
vaiti puntaroiden seuraavia sanojaan.
”En halua
tunkeilla. Mutta tiedän, että puhuminen auttaa. Olen tässä, jos haluat puhua.”
Kuului vain
seinäkellon tikitys. Lucyn ajatukset pinkoivat hänen päässään hurjaa vauhtia,
eikä hän saanut oikein mistään kiinni. Hän vain tuijotti Joellea paikoilleen
jähmettyneenä.
Lucy loi
Joelleen lohduttavan hymyn ja nousi tolpilleen. ”Ei, minä voin jo paremmin.
Mennään laittamaan minut valmiiksi, eikö?” hän ehdotti pirteästi. Joellen kasvoille
syttyi se tuttu innostunut hymy, johon Lucy oli jo oikeastaan tottunutkin.
Tytöt hymyilivät toisilleen innokkaina ja suuntasivat kylpyhuoneeseen hakemaan
meikkiarsenaalia koitokseen.
----------------------------------------------------------
Joelle
nyökytteli hyväksyvänä toinen suunpieli taivasta kohti kohotettuna. ”Hän on
typerys, jos ei pyydä sinua toisille treffeille”, Joelle sanoi varmana ja
hoputti ystävänsä ovelle avaamaan: ovikello pirisi vaativasti jo toisen kerran.
Lucy voi
melkein kuulla helpotuksen huokaisun Matthew’n ajatuksissa. ”Hei”, hän sanoi
lämpimästi miehelle ja päästi tämän sisälle. ”Olen valmis ihan tuota pikaa”,
hän sanoi ja pyyhälsi vielä omaan huoneeseensa pakkaamaan pikkulaukkuaan. Hän
tiedosti jättäneensä vihjailevasti virnuilevan Joellen ja hermostuneen
Matthew’n juuri kahdestaan, mutta viittasi tälle kintaalla. Kyllä Matthew nyt
Joellen parituksen kestäisi, olihan hän jo iso poika.
”Yellow
Stonen kevätriehaan. Illalla on kauniit ilotulitukset, jotka ajattelin hänen
tahtovan nähdä.”
Joellen sydän
suli siihen paikkaan. Iästään huolimatta tämä Matthew-mies vaikutti kuin
kultakimpaleelta. Miltei kateellisena kämppäkaverilleen moisesta onnenpotkusta,
hän naurahti pienesti.
”Ai niin,
minä voin ottaa ne kukat”, Joelle sanoi. Matthew ojensi kimpun ja kohta
hiljaisuuden täytti vesihanasta virtaavan kraanaveden solina.
”Heippa,
Joelle!” Lucy huikkasi vielä ovelta, kun kaksikko katosi rappukäytävään. Joelle
jäi itse keittiöön pyörittelemään päätään hieman huvittuneena.
----------------------------------------
--------------------------------------------
-----------------------------------------------
Lucyn mieltä
masensi hieman, kun hän näki asuinrakennuksensa portaat. Hän olisi halunnut
viipyä vielä hetken pidempään. Jutella Matthew’n kanssa vielä hetken, nauraa
tämän kanssa vielä hetken, suudella tätä –
Hän havahtui
heidän pysähtyessään pienen matkan päähän ulko-ovesta. ”Lucy?” hän kuuli
Matthew’n sanovan. Lucy pudisti päätään selkeyttääkseen ajatuksiaan – siinä
kuitenkaan onnistumatta. ”Niin?”
Matthew
näytti hieman kiusaantuneelta. Voi ei, oliko Lucy juuri jättänyt vastaamatta
johonkin tärkeään kysymykseen? Vai oliko hän ollut vain surkeaa seuraa? Nyt
mies ei varmastikaan enää ikinä haluaisi nähdä häntä enää ja jättäisi
vastaamatta hänen puheluihinsa. Lucy söisi päänsä, jos hän ikinä törmäisi
Matthewiin, siitä tulisi niiiiin kiusallista. Ruokakaupassa? Moro moro, mitäs tässä, olen rypenyt
itsesäälissä treffiemme jälkeen, koska minussa on varmasti jokin vika, jonka
takia et enää halunnut nähdä minua, ja olen pommittanut sinua viesteillä ja
puheluilla, joihin olet sinnikkäästi jättänyt vastaamatta. Mutta se riittää
minusta, miten sinulla menee? Ai, naimisissa? Kolmetoista lasta? Viisi
lastenlasta? Kultavuosipäivä? Sepä hauskaa –
”Minusta
olisi ihastuttavaa nähdä sinua uudelleen. Toisilla treffeillä?” Lucy ei kyennyt
kuin tuijottamaan miestä. Hänen silmänsä olivat jo varmaankin teevadin
kokoluokassa, kun hän lopulta sisäisti, mitä Matthew oli juuri sanonut. ”Minä…
Kyllä, se olisi mukavaa. Tehdään niin.” Loppuun hän sai taiottua kasvoilleen
vielä hurmaavimman hymynsä, mitä takataskusta löytyi. Hänen sydämensä hakkasi
rintalastaa vasten kuin ammattinyrkkeilijä. Matthew soi hänelle suloisen hymyn
ja oli kohta miltei kosketuspinnalla Lucya vasten. Ei Lucylla kosketusta
vastaan mitään ollut, mutta… Matthew vaan vei häneltä jalat alta ja hapen
keuhkoista. Eikä millään fyysisellä voimankäytöllä, ei tietenkään, vaan…
katseellaan.
Aika
pysähtyi. Ihan varmasti pysähtyi. Lucy tunsi laskevansa silmäluomensa jostain
luontaisesta vaistosta alas kuin esiripun ja värähti pienesti tuntiessaan
jotain lämmintä poskellaan. Kämmenen. Ja sitten…
Sähköisku
järisytti Lucyn sisintä, kun hänen huulillaan tuntui liikettä. Matthew’n
huulet. He siis suutelivat. Ihan oikeasti suutelivat. Äh, älä yritä esittää yllättynyttä, Lucy moitti itseään
ajatuksissaan. Ihan kuin et olisi
toivonut tätä koko illan.
----------------------------------------------
Kahdeksan
kuukautta. Kahdeksan niin hemmetin lyhyttä kuukautta. Siinä ajassa Herculeksesta
oli ehtinyt kasvaa jo aikuinen kolli. Niin paljon oli muuttunut. Hän oli – ihan
hullua ajatellakin – jonkun avovaimo. Avovaimo.
Eikä kenen tahansa, vaan Matthew’n
avovaimo. Myös Joelle oli ystävystynyt Matthew’n kanssa ja he viettivät aika
paljon aikaa kolmestaan Lucyn ja Joellen entisessä yhteisessä asunnossa
jutellen, viinejä maistellen ja milloin mitäkin puuhaten.
Lucy ajatteli
Johnia. Isäpuoli oli aina ollut lauhkean käskevä kuin paimenkoira. Lempeä ja
mukava. Niin, John oli ollut melko neutraali tuttavuus. Ja nykyisellään –
ainakin mitä Lucy oli veljeltään silloin tällöin soiteltujen puheluiden
perusteella kuullut – äiti ja John olivat eronneet. Ilkeää eli ei, se ei sinänsä
yllättänyt Lucya.
Lucy ajatteli
Lucasia, isäänsä. Hänelle oli jo pienenä kerrottu Lucasin olevan hänen oikea
isänsä, John oli vain isäpuoli. Silloin oli ollut vaikea käsittää, miksi isä ja
äiti eivät olleet naimisissa keskenään. Mikseivät he pussailleet ja halailleet
ja pitäneet outoa melua yön pimeinä tunteina makuuhuoneessaan? Mikseivät he
edes asuneet samassa talossa, vaan isä asui erillään muista? Mikseivät he
olleet kuin muiden lasten vanhemmat? Vanhempana Lucylle – ja Ebonylle ja
Brianillekin – oli hieman valotettu asian todellista puolta. Ymmärsihän sen.
Lucy oli muutenkin pitänyt Lucasista aina enemmän kuin Johnista, ja surullista
kyllä, äidistään.
Lucy ajatteli
Briania ja Vynniä ja heidän vauvaansa, Zacharya, ja sitä, miten onnellisia he
mahtoivat tänään olla. Miten heidän pieni perheensä saattoi kasvaa oikeastaan
minä päivänä tahansa. Niin, Brian oli kertonut heidän suunnittelevan jo uutta
lasta, sillä Vynn ei halunnut liian suurta ikäeroa.
Mutta eniten
sattui aina avata Aleksej-arkku. Se haava tuntui unohtuneen. Se mäti aikansa,
unohtui pölyn alle, mutta ei ollut koskaan parantunut.
Olikohan
Aleksejlla ollut läheisiä? Vanhempia? Veljiä? Siskoja? Olikohan kukaan pitänyt
hänelle hautajaisia? Edes muistotilaisuutta? Lucy muisteli pohtineensa näitä
samoja asioita kerta kerran jälkeen yhä uudelleen ja uudelleen saamatta mitään
vastausta. Sinänsä aivan silkkaa ajanhukkaa, mutta pakko se oli myöntää, että
Lucyn sydämessä oli aina pienen pieni soppi omistettu hänen ensirakkaudelleen.
Hän oli myös
itse harkinnut järjestävänsä jonkinlaisen muistotilaisuuden Aleksejlle. Mutta
ongelmaksi oli jäänyt vain, että missä hän sen järjestäisi. Missä kukaan
Aleksejn oikeasti tuntenut olisi osannut tulla paikanpäälle? Niinpä Lucy oli
pyhittänyt erään sunnuntai-illan Aleksejlle. Ja sen jälkeen hän oli päättänyt
unohtaa koko asian. Sen miettiminen sattui liikaa. Ja silti hän oli avannut sen
haavan yhä uudelleen.
”Oletko
kunnossa? Olet kummallisen hiljainen.”
Lucy pudisti
päätään ja hymyili urheasti avomiehelleen. Mitä hän ei vieläkään voinut uskoa
todeksi. ”Olen kunnossa. Mietin vain Ebonya.” Matthew vei kuin merkistä kätensä
Lucyn poskelle ja silitti sitä hellästi. ”Kyllä suru hellittää aikanaan”, hän
lohdutti. Lucy painoi poskeaan miehen kättä vasten ja katsoi tätä hempeästi
silmiin huokaisten syvään.
Hellä hetki
loppui lyhyeen, kun Lucyn tahattomasti tuijottama joukko nuoria, noin Lucyn
itsensä ikäisiä miehiä kirmasi heidän ohitseen mölisten kuka mitäkin
röyhkeyksiä. ”Pappaako lääpit?” yksi huusi. Loput viheltelivät ja vislasivat.
Lucya hävetti heidän puolestaan ja hän painoi katseensa maahan, kunnes he
olivat menneet ohi. Vasta sitten Lucy katsoi varkain Matthewia. Tämän ilme oli
silminnähden synkennyt. Kulmakarvat olivat kyllä ärtyneesti kurtussa, mutta
muuten… tämä näytti murtuneelta.
”Hei, älä
välitä noista. He eivät tiedä meistä mitään”, Lucy sanoi lohduttavaan sävyyn,
mutta Matthew’n ilme ei kirkastunut. Kävely sujui loppuun asti melko
hiljaisissa merkeissä.
---------------------------------------------------
Mutta niin
hän oli ajatellut jo kuluneet pari viikkoa. Eikä tuulen suunta tuntunut
muuttuvan. Hänen oli pakko sanoa jotain, muuten hän ei kestäisi.
”Matt?” Lucy
hapuili miehen nimeä. Ei reaktiota. ”Matt?” hän kysyi uudestaan hieman
kuuluvammin. Mies nosti poskensa nojaamasta kättään vastan ja hänen katseensa
harhaili ovenkarmiin nojailevaan Lucyyn. Mies ei sanonut mitään, mutta odotti
Lucyn sanovan jotain. Ja sehän se ongelma olikin. Lucy ei tiennyt, mitä olisi
voinut oikein sanoa. Joten hän aloitti turvalliselta maaperältä.
”Oletko
kunnossa?” hän kysyi lempeästi ja istuutui pöytään Matthewta vastapäätä. ”Olet
ollut outo jo parisen viikkoa, onko sattunut jotakin?” Mies loi katseensa
takaisin kahviinsa.
Hiljaisuutta.
”Puhuisit
minulle.”
Matthew nosti
silmänsä Lucyyn. Etukenosta hän nojautui tuolin selkänojaan. ”Anteeksi. Minä…
Saanko olla rehellinen?”
Lucy
hämmentyi. Tämä taisi olla vakavampaa, kuin hän oli aavistanutkaan. ”Kaikin
mokomin.”
”Minä… olen
liian vanha sinulle.”
”Ei, anna
minä selitän”, Matthew tyynnytteli ja viittoi kädellään Lucya istumaan. Tämän
kasvoilla helmeili puhdas anelu. Hän oli selvästi pahoillaan, mutta halusi
pohjustaa asiaa. Selvä. Lucysta tuntui pahasti siltä, että tästä tulisi aika
paha riita. Kuitenkin hän istui, varuillaan odotti mitä miehellä oli
sanottavanaan. Matthew siirsi katseensa jälleen kahviinsa.
”Olen jo
38-vuotias. Sinä vasta 23. Sinä ansaitset parempaa. Nuoremman miehen.”
Ei. Se oli
kielletty aihe.
”Mitä
helkkaria sinä oikein selität? Mikset sinä olisi muka tarpeeksi hyvä minulle?”
Ärtymys alkoi kuultaa Lucyn äänestä ehkä hieman liian selkeästi, sen hän
tiedosti itsekin, mutta tunteiden myllerrys oli liian voimakas äänensävyn
kontrolloimiseen.
”Ne pojat
silloin muutama viikko sitten, muistatko heidät?”
”Ne
aivottomat idiootit? Kyllä minä muistan.”
”He pukivat
sanoiksi sen, mitä olen miettinyt jo kauan.”
Pohja irtosi
Lucyn purkista. Kaikki valui alaspäin vailla alustaa, painovoiman vetämänä.
”Minä… Mitä ihmettä!” Lucy hautasi kasvonsa käsiinsä. ”Et voi olla tosissasi,
Matt”, hän sanoi hiljaa silmät kiinni puristettuna.
Sitä jatkui
pitkään. Kumpikaan ei sanonut mitään. Eikä katsonut toisiinsa. Kuului vain
hengitystä.
Kunnes Lucy
nousi pöydästä rauhallisesti. Hän seisoi paikallaan hetken ja katsoi Matthew’n
alas painettua päätä. ”Ei. En suostu siihen. En tällaisen asian takia.” Sitten
hän lähti.
--------------------------------------------
Joelle oli
huomannut jo ensitapaamisella Matthew’n olevan kunnon mies. Ja Lucy ansaitsi
sellaisen. Mutta… Miksei Joelle itsekin?
Vaikka Joelle
olikin luvannut kuunnella, mitä Matthew’lla oli sanottavanaan, ei hän vain
kerta kaikkiaan voinut keskittyä täydellä sadalla prosentilla. Kuten yleensäkin
Lucyn miesystävän seurassa, Joelle löysi itsensä taas, no… haaveilemasta.
Myötätunto
puristi Joellen rinnassa. Hän ojensi kätensä ja silitti Matthew’n pöydällä
lepäävää kämmentä. ”Ehkä… Okei, olen surkea ihminen neuvomaan tällaisissa
asioissa, mutta minusta sinun pitäisi yrittää vielä hänen kanssaan. Sinähän
juuri sanoit, että Lucy on itse sitä mieltä, ettei ikäerollanne ole mitään
väliä ja että hän on täydellisen onnellinen kanssasi. Miksi et uskoisi häntä?
Kyllä hän sanoisi suoraan, jos ei olisi onnellinen. Kyllä minä sen verran häntä
tunnen.”
Matthew
katsoi pienen epäuskon vallassa Joellea silmiin, mikä sai tämän sydämen lyömään
muutaman vikatahdin. Korjatakseen äkillistä hämmennystään Joelle loihti
kasvoilleen rohkaisevan hymyn ja jatkoi miehen käden silittämistä. ”Olen tosissani”,
Joelle vakuutti.
Lopulta mies
korahti ja sulki silmänsä niin tiukkaan, että hänen kulmakarvojensa väliin
porautui syvät juonteet. Joellen mahanpohjaa kuristi nähdä toinen niin
vaikeassa tilanteessa.
”En minä
tiedä enää, mitä pitäisi tehdä…”
-------------------------------------------------
Käsky tuli
jämäkällä äänensävyllä ja varisti viimeisetkin unihiekat Matthew’n
silmäkulmista. Lucy istui päättäväisenä, vakavalla ilmeellä varustettuna hänen
edessään keittiön pöydän ääressä. Mies oli nähnyt Lucyn tällaisena vain
muutaman kerran, ja joka kerta hänen miehekkyytensä kutistui kasaan kuin rusina
ja kurkkua kuivasi jotenkin kummasti.
”Olen…”
Matthew karaisi kurkkuaan. ”Olen ajatellut samaa.”
Lucyn
kulmakarvat kohosivat hieman. Matthew saattoi vain kuvitella, mitä naisen
päässä liikkui juuri nyt. Tämän ilme oli tulkittavissa niin monella tavalla
kuin on tulkitsijoita.
”Anna minä
aloitan, jooko?”
”Siitä vaan.”
Matthew
uskalsi nyt vihdoin katsoa avovaimoaan silmiin – ja tunsi kylmän hulmahduksen
koko kehonsa läpi. Kaikki päättäväisyys oli kadonnut Lucyn kasvoista: nainen
puri huultaan kuin pidätellen itkua, silmät vetistivät. Lucy varmaan itsekin
tiesi sen ja itkua vältellen painoi silmänsä kiinni. Niiskutus oli Matthew’n
kokemusten perusteella tulossa ihan tuota pikaa.
”Sinun
vuorosi”, Matt sanoi pehmeästi.
-----------------------------------------------
Lucy kykeni
vain tuijottamaan avomiestään samalla, kun pidätteli vuosisadan
itkupotkuraivokohtausta. Vaikka hän olikin tässä parin päivän aikana yrittänyt
saada Matthew’n toisiin aatoksiin, ja vaikka hän oli koko viime yön pohtinut
päänsä puhki ja lopulta saanut vaikean päätöksen tehtyä – loppujen lopuksi tämä
tahtojen taistelu oli voitettavissa vain aivopesulla, kun oli herra Clarkesta
kyse – joten olisi voinut kuvitella Matthew’n sanojen satuttavan vähemmän, kuin
ne oikeasti tekivät. Mutta jokainen sana oli tuntunut kuin iskulta palleaan. Ja
sattunut ihan hemmetisti.
Lucy oli koko
yön vain valvonut ja kelannut heidän tilannettaan kerta kerran jälkeen
uudelleen ja uudelleen. Ja lopulta, kun muuta vaihtoehtoa ei ollut tarjolla,
hän oli päättänyt hyväksyä Mattin vaatiman eron. Mutta ei Lucy sitä ollut
missään nimessä silti halunnut. Hän oli kuvitellut heidän menevän naimisiin –
hänestä olisi tullut rouva Lucy Clarke – saavan kauniita ja rasavillejä lapsia
ja harmaantuvan yhdessä lasten mennessä opiskelemaan ja perustaessa omia
perheitään. Nyt tuo kaikki tuntui vain haihtuvan savuna ilmaan.
Nyt erosta
oli tulossa todellista. Ja Lucy oli yleensä vahva tiukan paikan tullen, mutta…
ehkä hän vain sitten rakasti Matthewia liikaa. Hän ei halunnut muita kuin
Matthew’n, mutta jos Matt ei halunnut häntä…
Tuntui vain
niin itsekkäältä vääntää kättä asiasta, jonka toinen oli jo päättänyt ja siten
vääntää puukkoa haavassa.
Raskas
hiljaisuus seurasi.
”Hyvä”,
Matthew’n matala ääni sanoi lopulta.
Lucy ei
kestänyt enää. Hän ponkaisi penkiltä ja lähestulkoon juoksi heidän yhteiseen
makuuhuoneeseensa paukauttaen oven perässään.
-----------------------------------------------------
Matthew oli
vihdoin saanut sen, mitä oli halunnutkin. Eron.
Mutta
siltikään kivi ei ollut tipahtanut hänen sydämeltään, eikä raskas taakka hänen
harteiltaan ollut valunut olemattomiin.
”Anna
anteeksi, Lucy”, hän kuiskasi hiljaisuuteen.
------------------------------------------------------
Et voilà!
Voin ehkä jo kuvitella miten syttyy Matthew vs. Aleksej -sota :'D mulla ainakin itselläni on vieläkin ongelma kumpi on se enemmän tuitui :3
Kommenttia sitten ihmeessä! Jos ei muuta keksi, niin mua voi ilahduttaa kertomalla miltä tekstin laatu vaikuttaa. Mullahan on siis tavoitteena kehittyä koko ajan ja niin sanotusti "lihavoittaa" tekstiä. Pahana tapana ollut jo liian kauan melko karu kirjoitusasu, kaikki yksityiskohdat jne jää kertomatta kun on kiire kertoa mitä kohtauksessa tapahtuu :D
The stage is yours, my dear readers!
Olipas surullinen pätkä! Ebony meni, ja nyt menee myös Matthew... Ihan hölmöstä syystä. Höh. Mutta onkohan sen Aleksej oikeasti kuollut mietin edelleen...? Lähinnä ehkä senkin takia että yäääh buhuu kyllä Lucylle täytyy joku lopullinen onni sallia jossain vaiheessa jonkun kanssa! :<
VastaaPoistaIhailen sun kuviasi tarinasta eniten simstarinanettimaailmassa. Asennot ja ilmeet on niin luontevia ja eläväisiä, kaikki tarinan tunteet välittyvät vahvoina. Teksti on ihanaa ja kuvailevaa. En malta odottaa jatkoa! Kyllä lukijat jaksavat odottaa pidemmilläkin tauoilla, kuten mulle on Jalavilla tullut kokemusta kun opiskelu vienyt melkein kaiken simsseilyajan muutaman viimeisen vuoden ajan...
Lucylla nyt näyttäisi tosiaan olevan vähän semmoinen elämänvaihe, että kaikki vaan lähtee :/
PoistaOih! *punastuu ankarasti* :3 Kiitän mitä nöyrimmin! Mie yritänkin saada kaikki ilmeet ja asennot mahdollisiman tekstinmukaisiksi, mutta harmittavan usein ei oo olemassa juuri semmoisia poseja tai ilmeitä kuin haluaisin :D ehkä pitää jossain vaiheessa alkaa itse opiskelemaan poseboxien tekoa...
Tässä nyt on tosiaan ollut vähän katkonaista tämä sims-elämä. Mulla on ollut tähänkin asti tosi rento jakso ja silti en oo ehtinyt simssiä avaamaan en sitten ollenkaan saatikka sitten kirjoittamaan tai kuvaamaan! Yritän tässä tehdä hiljalleen paluuta tännekin :D
Kiitän kommentista! :3
Ebonyparkako nyt sitten meni menehtymään :( Olin aluksi Lucyn takaraivossa olevan pienen äänen kannalla - ignorance is bliss ja niin edelleen - mutta ymmärrän kieltämättä, että nainen haluaa edes osallistua sisarensa hautajaisiin.
VastaaPoistaJa Joelle saa minulta enstistä enemmän pisteitä, kun saa Lucyn pois sängynpohjalta (Matthewin mielikuvallisella avustuksella). Ja kevätrieha varmasti auttoi naisen mielialaan, samoin kuin mukana ollut seura :3 Nyt hymyilen täällä typerästi Lucyn ja Mattin söpöilylle :D
(Psst, pidän tuosta miten tuosta "ehinyt kissaa sanoa" -kohdasta leikattiin sopivasti leikkivään Herculekseen ;) ) Pidän myös siitä, miten käsittelet näitä aikasiirtymiä, tulee oikeasti sellainen ajan kulumisen tunne *köh*mikä on kyllä enemmän kuin mitä omista ajallisita loikistani voi sanoa*köh* ja tuo, että ns. takauma on kuitenkin ajallisesti "oikeassa kohdassa" toimii melkein pelottavan paljon paremmin kuin mitä se, että ensin oltaisiin siellä "tulevaisuudessa" ja taas hypättäisiin menneeseen. Vai selitänkö taas liian sekavasti :"D
Miksi en ylläty, kun Joellekin haaveilee hieman Mattista? Kyllä, Lucy ja Matt sopisivat yhteen, mutta toisaalta toinen aivopuoliskoni hurrasi varsin äänekkäästi kun Joelle tunnusti haaveilevansa Matthewista.
Lucy on kyllä varmaan oikeassa siitä, että Mattin päätä ei taideta enää kääntää muulla kuin aivopesulla. Odotin tosin jo naisen päättäväisyydestä sitä, että tällä olisi siihenkin jokin strategia valmiina, mutta tämä taitaa olla realistisempi ratkaisu.
(Ja otsikko oli liian suloinen ja söps kun ottaa huomioon sen, että lopussa on melkein Warren Zevon -tason melankoliaa. Mutta tämä taitaa olla pelkästään hyvä asia ;) )
Ai niin, eksyin jonkin mutkan kautta kuuntelemaan The Carpentersia osan lukemisen ajan, ja ainakin itselleni sopi yhteen yllättävän hyvin:
https://www.youtube.com/watch?v=F42VVAwa6tA
Mutta hieno osa taas, nyt minun on pakko etsiä jostakin lisää nenäliinoja :3
Ebonyn aika koitti pian. Joellesta ja Lucysta tosiaan ehti tulla hyvät ystävät, joten pakko kai se on hänenkin yrittää saada jotain eloa Lucyyn :D Kuin myös Matthewinkin ;) :3
PoistaTbh, en edes hoksannut tuota kissailmauksen ja sen jälkeisen kissakuvan yhteyttä ennen kuin sanoit :'D Kerrankin vahingossa oikein :D
kyllä luulen ymmärtäneeni, mitä tarkotat takauman "oikealla kohdalla" :D musta se on vaan paljon luontevampaa, mutta toisaalta sitten jos takauman toteuttaa muisteluiden muodossa niin sitten voi olla ehkä eri asia tms...
Niinpä, miksi et ylläty? :D aattelin sen nimenomaan olevan sellainen plot twist :D Sinänsä ymmärrän, etteivät kumpikaan oikein jaksa enää tuota soutaa huopaa -hommaa. Mutta ois ne vaan niin söpö pari :3
Mulla ei ole hajuakaan kuka on Warren Zevon, mutta hipsin piakkoin tutustumaan hänen tuotantoonsa :D
D'aww, kiitos ihanasta kommentista :3
Surullisia tapahtumia tässä osassa, Ebonyn kuolema ja Lucyn ja Matthewin ero :( Mulle tuli kyllä vähän ikäloppu olo kun 38-vuotiasta Matthewia hakukuttiin papaksi :D Ei nimittäin ole itselläni niin kovin monta vuotta matkaa kyseiseen ikään :D No mutta, hyvä osa surullisista tapahtumista huolimatta, ja "tekniseltä toteutukseltaan" myös hyvä: kuvat ovat laadukkaita ja teksti sujuvaa :)
VastaaPoistaEi kai se 38-vuotias nyt niin vanha ole :D ikäero tuossa taisi pojilla olla pointtina x)
PoistaKiitän "arvioinnista" (jos sitä nyt siksi voi kutsua :D) ja kommentista! (:
Voi Lucy-raukkaa, kun häntä painavat sekä Ebonyn että Aleksejn kohtalot. Ja sitten vielä tämä Matt-sotku. Minusta vaikuttaa siltä, että Mattilla oli joku muukin taka-ajatus kuin vain tuo perus "olen liian vanha sinulle"-selitys. Ehkä hän on joku hämäräheebo ja haluaa pitää Lucyn poissa niistä piireistä? Koska muussa tapauksessa en ymmärrä häntä kyllä ollenkaan. Lucy on vakuuttanut hänelle, ettei häntä haittaa ikäero tippaakaan, joten miksei mies siis voisi luottaa tyttöystävänsä sanaan? Juoni kääntyi kiinnostavaksi. Jään odottamaan jatkoa.
VastaaPoistaP.S. Olen muuten huomannut, miten paljon osan alussa olevat tiivistelmät edellisten osien tapahtumista helpottavat tarinassa kärryillä pysymistä, etenkin julkaisutahdin ollessa harvahko (kuten myös itselläni... :D)
Vai että hämäräheebo :D Voihan se ollakin, en paljasta ;) Matthewin pää taitaa olla sen verran jykevää puuta, ettei järjellä ole välttämättä mitään sanomista asiaan :/
PoistaMulla on ollut aina tarkoituksena pistää osan alkuun tiivistelmä, mutta jotenkin en oo vaan ikinä osannut sitä tehdä ja lopulta luovuttanut ja sitten oikeastaan unohtanut koko asian :'D Voisin seuraavaan osaan yrittää tiivistelmää - jos vaikka mulla riittäis itsekuri siihen x)
Kiitos kommentista! (:
Ei, Matt, ei näin! Ikä ei merkitse mitään, olen vakuuttunut siitä. Kävi niin sääliksi Lucya, sillä oli muutenkin niin rankkaa Ebonyn kuoleman takia (mikä oli tietysti surullista, mutta tykkäsin sinänsä tuosta juonenkäänteestä). Eikä Matthewkaan näyttänyt olevan kovin ilahtunut erosta. Vai Joelle meni myös ihastumaan Mattiin (ihan ymmärrettävää), mutta Lucy tuskin ilahtuisi jos he alkaisivat tapailemaan.. Eikös Joelle ole samanikäinen kuin Lucy.. Tämä Matthewn ikä-argumentti ei nyt todellakaan ollut vedenpitävä. Olisin toivonut Lucyn ja Mattin pysyvän yhdessä kauemmin...
VastaaPoista..mutta vain siihen asti, että Aleksej astuu takasin kuvioihin! Kyllä, #teamAleksej forever! Voi, sydän meinas särkyä noissa flashbackeissä :'( En suostu uskomaan, että se olisi kuollut. Mutta onkin mielenkiintoista nähdä, miten hän aikoo comebackinsa tehdä.. ja miten Lucy siihen reagoisi, jotenkin vaikea uskoa, että hän suin päin heittäytyisi tämän syliin.. Oo, tuskin malta odottaa jatkoa!
Täytyy muuten sanoa, että minäkin kiinnitin huomiota tuohon kissa-siirtymään, se oli loistava! Kaikin puolin muutenkin erittäin hyvä osa, sulla osuu kyllä simien poset ja ilmeet aina kohilleen! Tykkäsin erityisesti myös kevätrieha-kuvista, ne oli herkkua :> Kiitoksia tästä! :)
Siis mua vaivaa melkein että oonko tunnekylmä ihminen, kun ei haitannut sinänsä yhtään Ebonyn kuolema vaan olin vain iloinen, että sain juonta tähän osaan :D
PoistaJuu, taitaapa jäädä Joellen ihastus Lucylta pimentoon :x ainakin toistaiseksi... Joelle on itse asiassa pari vuotta vanhempi kuin Lucy, ainakin näin olen itselleni kirjoittanut muistiinpanoihini :D
Team Aleksej :'D Psykologiaa opiskelleena voin todeta, että asioiden kieltäminen ei ole hyvästä *soo soo* ;D Katotaan nyt, mitä tulevaisuus tuo mukanaan... ~~
Kissasiirtymä oli kyllä ihan puhdas sattuma se on pakko tunnustaa :D mutta hyvä että toimi x)
Kiva kuulla, että kuvat on osuvia, niinhän niiden pitäis ollakin :D (ne kevätriehakuvat oli ihan kamalia kuvata - kuten kaikki muutkin kohtauksen yhteisötonteilla - mulla simsin tilttaamistodennäköisyys kasvaa yhteisötonteilla about 200% D:)
Kiitoksia kommentista :3
(Selailin osaa uudestaan läpi ja osui silmiin yksi juttu josta haluan vinkata: Hautajaiskohtauksen hautuumaan pusikko on vähän luonnottoman näköinen, koska kaikki on liian siistissä rivissä. Kannattaa käännellä puskia ruutuun asetellessa, niin saa vähän elävämpää ja vaihtelevampaa luontoa....)
VastaaPoistaHuomasin ton saman asian itsekin kuvia ja tekstiä sommittaessani yhteen, mutta ei sitä siinä vaiheessa enää jaksanut alkaa korjailemaan :D
PoistaKiitos vinkistä, kiinnitän asiaan vastaisuudessa enemmän huomiota (ja panostusta) ;)