Osa 32. Tsunamiyössä

Heipparallaa taasen! Varjele, tän osan tekemisessä on taas kestänyt kauemmin kuin laki sallii... Opiskelijaelämän lasku- ja noususuhdanteet näkyy hyvin siinä, missä tahdissa ehtii tarinaa julkaisemaan :D
Anyways, tässä olis taas reippaat 80 kuvaa uutta annosta tätä myrskyisää legacya. Olkaatten täten taas varoitetut paljaasta pinnasta, jos herkkänahkaisimpia hirvittää (:

Verhojen puute haittasi Lucya sen verran, kun talviauringon ensisäteet hivuttautuivat paistamaan suoraan tytön kasvoille. Suora valo herätti hänet ja hän avasi silmänsä siristellen niitä auringonvalolta ja kääntyi puolittain kyljelleen. Ja kohtasi Aleksejn lempeän katseen. Isona lusikkana mies tiukensi hieman otettaan Lucyn vyötäisiltä ja vetäisi tämän lähelleen. Lucy tunsi Aleksejn paljaan ruumiin lämmön ja laski kätensä silittääkseen miehen vaaleita hiuksia.

”Huomenta”, Lucy kähisi aamuisella äänellä ja tiedosti typerän onnellisen hymyn leviävän kasvoilleen. Sama hymy koristi Aleksejn solakoita kasvoja. ”Huomenta”, tämä kuiskasi hiljaa ja suukotti Lucyn poskea, sitten korvaa, sitten huulia. Hän pisti merkille heidän makaavan sängyssä nurin kurin.

”Kauanko olet valvonut siinä?”

”En tarpeeksi kauan. Olet kaunis, kun nukut”, Aleksej sanoi. Lucy tunsi onnen paisuttavan sydäntään. Aurinko loi Aleksejn kasvoille kullankeltaisen heijastuksen, leveä ja ikionnellinen hymy tämän kasvoilla olivat sulattaa Lucyn sydämen siihen paikkaan. Hän ei voinut sanoa olevansa rakastunut, mutta helkutti vie, hyppy jyrkänteeltä oli otettu jo aikoja sitten, eikä tästä ollut paluuta. Hänen teki mieli vain vetää mies lähelleen ja suudella tätä aikojen loppuun saakka.

Mutta Aleksej ehti ensin.

Oveen kävi kaksi terävää koputusta. Nuoripari jähmettyi peiton alla. He tuijottivat toisiaan silmät kauhusta auenneina ja odottivat jotain tapahtuvaksi.

”Gospodin Tsirkunov, avaa tämä kirottu ovi.”

Lucy tunsi sydämensä kuristuvan ja hyppäävän kurkkuun asti. Aleksej sen sijaan oli kuin adrenaliinipiikin saanut: hän riuhtoi itsensä ja Lucyn sängystä ylös ja hyvin hiljaa kehotti Lucya menemään vaatekaappiin piiloon. He eivät ehtineet edes pukea päälleen.

”Aleksej –”, Lucy yritti kuiskata, mutta Aleksej sulki vaatekaapin oven etusormi huultensa ristinä, varoittava ilme kasvoillaan. Lucy nielaisi ja yritti pysyä hiirenhiljaa.

Lucy kuuli paljaiden jalkojen askeleita. Ovi kävi, raskaiden saappaiden vuoraamat jalat kumisivat vanhalla puulattialla. Joku nojasi kädellään kaappiin, Lucy tunsi sen värähtävän uudesta painosta.

”Bozhe moy, pistäisit jotakin päällesi, Tsirkunov”, Vorobjovin matala ääni parahti huvittuneena. Lucy olisi normaalisti naurahtanut, mutta tilanteen laadun huomioon ottaen, se olisi ollut enemmän kuin edesvastuutonta – hänhän paljastaisi itsensä. Sen sijaan hän vain punastui ja kuunteli korva tarkkana.

Kankaan kahina oli lakannut ja hiljaisuus laskeutui huoneeseen. ”Mitä tällä kertaa?” Aleksej kysyi hiukka närkästyneenä.

Ääni, joka ei kuulunut Vorobjoville sen paremmin kuin Aleksejllekaan, puhui seuraavana: ”Velkasi on maksamatta, jos et satu muistamaan.”

Joku vaihtoi asentoa, nahka natisi siitä merkiksi. ”Ei minulla ole mitään rahoja. Eikä se ole minun velkani”, Aleksej sanoi tyynenä. Lucy kuitenkin tiesi tämän sydämen hakkaavan vaarallisen nopeaan tahtiin. Hän tiesi sen, sillä tunsi saman omassa rinnassaan.

”Oli velka sinun eli ei, maksat sen. Da, sinulla on kaksi päivää. Tiedät kyllä minne tulla, kun aika koittaa.”

Hiljaisuus. Kankaan kahinaa.

”Missäs se sinun devushkasi oikein on?” joku kysyi naljaillen.

Olisi ollut typerää esittää tietämätöntä. ”Lähti jo. Yhdentekevä hempukka”, Aleksej sanoi kylmästi. Se sattui hieman, mutta Lucy kyllä tiesi, ettei Aleksej tarkoittanut sitä. Ei voinut tarkoittaa, kyllähän tämä tiesi Lucyn olevan kaapissa ja kuulevan joka ikisen sanan. Mutta silti.

”Vai lähti jo? Ei kestänyt salaisuuksiasi? Luurankoja kaapissasi? Hm, sääli. Sievää likkaa sait silti nylkyttää, oletan?” Irstas kiusoittelu miltei oksetti Lucya. Häipyisivät jo.

Aleksej pysyi hiljaa. ”Oliko herrasmiehillä muuta?” hän kysyi lopuksi. Tämän hermostunut ja pingottunut äänensävy paljasti asian olevan loppuun käsitelty.

”Kaksi päivää. Metsästysmajalla. Tule, tai päiväsi ovat luetut.”

Lisää raskaita askelia ja lopuksi oven rymähdys. Samassa vaatekaapin pimeys haihtui, kun Aleksej avasi kaapin ovet ja päästi Lucyn ulos.

Kumpikaan ei sanonut mitään, he vain tuijottivat toisiaan vakavina ja surumielisinä. Lucy tunsi vilunväreet paljaalla ihollaan, hän oli yhä alasti. ”Minua paleltaa”, hän kuiskasi hiljaa. Aleksej levitti kätensä ja sulki Lucyn syliinsä, eikä vieläkään sanonut mitään. Hän laski päänsä tytön olkapäälle ja siinä he seisoivat hetkisen.

”Tule, mennään lämpimään”, mies sanoi lopulta ja veti Lucyn takaisin sänkyyn. Hän vetäisi Lucyn ylle oman kauluspaitansa ja vain piteli tätä sylissään.

”Mistä velasta he puhuivat, Aleksej?” Lucy kysyi hetken hiljaisuuden päätteeksi. Aleksej huokaisi syvään. ”Minun taitaa pitää kertoa sinulle aika paljon.” ”Niin, niin sinun pitää.”

---------------------------------------------

”Viktor Ozerov oli hyvä ystäväni viimeiset neljä vuotta. Hänet oli pakotettu järjestöön, ihan kuin minutkin. Eräänä päivänä hän tuli luokseni hätääntyneenä ja paniikissa. Hän kertoi minulle varastaneensa juuri viranomaisten lahjomiseen tarkoitetut rahat ja pyysi minua pakenemaan kanssaan pois. Minä suostuin.

Ehdimme olla viikon pakosalla, kun törmäsimme Yuriin ja Borislaviin. He halusivat mukaan. Minä olin ajatuksen puolella, mutta Viktor kieltäytyi tarjouksesta, minulle tuntemattomasta syystä.

Yuri ja Borislav eivät antaneet asian olla. Ei mennyt kuin muutama päivä, ja Vorobjov sai meidät kiinni.

”’Kumpi oli idean takana?! KUMPI?!’

Vorobjov oli selvästikin raivonsa huipulla, kun hän tivasi meiltä idean keksijää. Tämän vertahyytävä karjaisu korvensi tärykalvojani, ja puristin silmäni kiinni, jottei minun olisi tarvinnut nähdä sitä silmitöntä raivoa. Tunsin Viktorin, hän oli viittä vaille tunnustamassa. Mutta tunsin myös Vorobjovin. Tiesin, että se, kumpi ensin tunnustaisi, saisi kuulan otsaansa. En voinut antaa Viktorin tehdä sitä.

En kehdannut edes vilkaista Viktoria, sillä tiesin hänen reaktionsa, kun astuin eteenpäin ja nostin kasvoni uhmakkaasti kohti Vorobjovia. ’Minä sen tein.’ Minä tunnustin.

Heti – ihan sekunnin sadasosan tarkkuudella heti – kun olin saanut suljettua suuni, Vorobjovin ase puhui. Ja antoi Viktorille tämän viimeiset sanat.

”Jähmetyin pelosta. Jos hän oli ampunut Viktorin pelkästä mukaan lähtemisestä, mikä minua odotti? En kuitenkaan voinut muuta, kuin tuijottaa ilmeettömänä Pjotria suoraan silmiin. Että se inhottava katse seuraa minua vieläkin toisinaan unissani…

Kuitenkin, Vorobjov vain tarkasteli minua. Sitten hän puhui niin leppeällä äänensävyllä, ihan kuin olisi puhunut säästä: ’Viktor ei ollut mitään muuta kuin pelkuri. Aleksej, poika, kyllä minä valehtelijat tunnistan. Typerä teko sinulta.’”

Lucy ei kyennyt muuhun, kuin vain tuijottamaan surumielistä Aleksejta. Tyttö kurotti kätensä ja silitti miehen poskea saaden tämän luomaan murheellisen katseensa Lucyn silmiin. ”Olen pahoillani Viktorista”, Lucy sanoi hiljaa.

”Niin olen minäkin”, Aleksej sanoi.

”Mitä rahoille tapahtui?”

”Ne… En minä tiedä. Ne katosivat. Luulin aluksi Viktorin piilottaneen ne, mutta aikani etsittyäni en löytänyt niitä mistään. Minulla ne eivät ainakaan ole. Ja nyt Vorobjov haluaa ne takaisin.”

He olivat pitkään hiljaa. Huoneessa ei kuulunut mikään muu kuin tasainen hengitys.

”He olivat ystäviäni. Ja he pettivät minut”, Aleksej sanoi hiljaa katse lattiassa.

Lucyn teki mieli lohduttaa, koskettaa, sanoa jotakin. Mutta hän siirtyikin vain lähemmäksi Aleksejta ja halata rutisti tätä sanomatta sanaakaan. Kohta Aleksej vastasi halaukseen ja hautasi kasvonsa Lucyn hiuksiin.

-----------------------------------------------------

”Mutta tyttö ei ollut siellä”, Borislav sanoi luovuttaneen kuuloisena. Pjotr jatkoi ikkunasta tuijottamista. ”Chush sobachya, totta kai devushka oli siellä. Piilossa vain.”

”No, miksemme siksi etsineet häntä esiin?” Yurikin näytti liigaveljensä tavoin hämmentyneeltä. Vorobjov kääntyi ympäri ja hymyili irvokkaasti ja muka viattomasti. ”Antaa heidän luulla, että uskomme ne säälittävät valheet. Se antaa meille mahdollisuuden yllätykseen. Toveri Tsirkunovin pitäisi kyllä jo tietää, ettei minulle valehdella... Ehkä hän onkin katalampi vastus, kuin osasimme kuvitellakaan…”

-------------------------------------------------------- 

Yöllä he eivät saaneet unta. Vorobjov pyöri molempien mielessä kuin pyörremyrsky.

Aleksej nousi levottomana istumaan sängynreunalle ja nojasi polviinsa syvään huokaisten. Lucy kierähti sängyllä miestä kohti ja katseli tätä kotvan huultaan purren. Aleksej näytti lysähtävän kasaan uloshengittäessään.

”Sinun mielestäsi minun pitäisi häipyä, vai mitä?”

Aleksej kääntyi ympäri ja katsoi Lucya apean hymyn verhoamilla kasvoilla. ”Miten osaatkaan lukea ajatukseni?” ”Ei se ollut vaikeaa päätellä. Olet tolkuttanut sitä lakkaamatta.”

”Koska se on totta. En aio ottaa harteilleni sinunkin kuolemaasi, ihan vain omaa tyhmyyttäsi.” Lucy huokaisi ja käännähti sängyllä selälleen silmäillen katon puukuvion kiemuroita silmillään.

”Voin lähteä, mutta en kauaksi aikaa. Tulen takaisin sitten, kun aika on ummessa.” Aleksejn katse pitäytyi yhä Lucyn silmissä, mutta muuttui anelevaksi. ”Ota tai jätä”, Lucy sanoi topakasti.

”Ymmärrät kai, että vaarannat itsesi ja minut, jos tulet takaisin liian aikaisin?” ”Mut–” ”Ole poissa yksi päivä enemmän. Ole kiltti.”

Aleksejn rukoileva katse ei ollut ainoa asia, joka sai Lucyn heltymään. Hän taisi ymmärtää sillä hetkellä rakastuneensa tuohon mieheen. Täyttä päätä ja peruuttamattomasti. ”Hyvä on. Kolme päivää. Sitten palaan takaisin.”

Aleksej nyökkäsi Lucylle. ”Lähdethän vasta aamulla?” hän kysyi hiljaa katse siirtyneenä tytön silmistä hieman alemmaksi, tämän huuliin. Lucy pisti tämän merkille, ja tajutessaan asian hänen suunsa kaartui hienoiseen hymyntapaiseen. ”Kaipa sitä voi vähäsen lykätä.”

Aleksej ryömi sängyllä Lucyn ylle ja suukotti tätä ensin hellästi, sitten hieman vaativammin. Lucy oli täysillä mukana.

Tällä kertaa vaatteita ei ollut viskottavana läheskään yhtä paljon, kuin edellisenä iltana.

-------------------------------------------------

”Onhan sinulla kaikki tarvittava mukanasi?” Aleksej varmisteli. Lucy pyöräytti huvittuneena silmiään. Hän yritti luoda edes jotain rentouden tunnetta tilanteeseen, kireys ja jännittyneisyys oli kuolettavan hermostuttavaa. ”Kyllä, äiti”, hän naurahti. ”Olethan täällä kolmen päivän kuluttua? Kun palaan?” Aleksej nyökkäsi. ”Ja silloin kaikki on ohi.”

Lucy hymyili hermostuneesti. ”Saatko varmasti rahat kasaan näin nopeasti?” Vaaleatukkainen hengitti raskaasti ulos. ”Pakkohan minun on. Ole varovainen”, hän sanoi.

Lucy vilkutti ponnettomasti ja asteli portaat alas. Hän kuuli huoneen oven sulkeutuvan hitaasti naristen.

-------------------------------------------------

Lucy kuuli lintujen laulua ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Aamu oli tullut. Telttakangas kahisi tytön alla, kun hän kampesi itsensä teltan suuaukolle ja sieltä ulos raikkaaseen aamuilmaan. Lucy venytteli raukeasti ja paistatteli auringonvalossa mahdollisimman pitkään. Hän oli iloinen ja odotti innolla Aleksejn näkemistä.

Kolme päivää oli kulunut. Tänään hän näkisi rakastamansa miehen taas. He pääsisivät Vorobjovia ja muita järjestöläisiä karkuun velanmaksun jälkeen. He voisivat aloittaa kahdestaan puhtaalta pöydältä, vaikkapa täällä Yellow Stonessa. Ainakin aurinko täällä paistoi, ja siitä Lucy piti erityisesti Maple Valleyn silmänkantamattomiin ulottuvien lumimaisemien jälkeen. Lucy oli toiveikas, eikä mikään voinut sitä horjuttaa.

Hän pakkasi telttansa kasaan, palautti sen tiskille ja olisi saanut panttinsa takaisin, mutta kieltäytyi. ”Pitäkää se”, hän oli sanonut. Hän tuhahti huvittuneena. Että virkailijan olikin pitänyt saada jotain niin mitätöntä pantiksi kuin hänen avainkaulakorunsa. Sen Rosen rasiaan sopineen. Lucy halusi jättää sen taakseen.

Sitten junaan. Takaisin Maple Valleyn lumihankien keskelle. Maaliskuu oli totisesti kummaa aikaa. Junamatka sujui varsin leppoisesti, eikä kulunut kauaakaan, kunnes Lucy oli jo majatalolla. Odottava hymy ei vain ottanut haihtuakseen hänen kasvoiltaan. Naururypyt uurtuisivat niille ikiajoiksi.

Yksi hento koputus huoneen oveen. Ja Lucy odotti. Ja odotti. Ja odotti vielä hetken. Joka sekunti hymy painui kohti lattiaa. ”Aleksej?” hän huhuili oven takana painaen korvansa sitä vasten kuunnellakseen tarkemmin. Eikä mitään. Mitä ihmettä?

Lucy hämmentyi. Pieni paniikki hiipi hänen mieleensä, mutta hän ei halunnut antaa pelolle valtaa, joten sysäsi sen syrjään. Ei voi olla. Aleksej on kunnossa. Hän vain nukkuu, siinä kaikki…

Vastaanottotiskin pulska nainen muisti hänet. Tämä hymyili Lucylle niin autuaasti ja yritti vielä jutustella mukaviakin, mutta Lucy ei ehtinyt jutella. Saatuaan avaimen, hän miltei lensi takaisin portaita ylös ja räpelsi avaimen lukkoon. Ole nukkumassa… Ole kiltti ja ole täällä…!

Ovi aukesi nuppi rämähtäen vasten huoneen sisäseinää. Lucy jäi seisomaan paikoilleen. Hänen sydämensä hakkasi tyhjää. ”Aleksej?” hän huhuili taas. Kovempaa. ”Aleksej?” Ei vastausta.

Tummatukkainen asteli sisemmäs huoneeseen ja saapui keskelle kaaosta. Kaikki oli sikin sokin, nakeltu pitkin poikin huonetta. Petiä ei ollut pedattu, vaatekaapin sisältö oli tyhjennetty lattialle. Yöpöydät olivat kumossa, eivätkä edes lähellä oikeita paikkojaan. Seinällä aiemmin roikkunut tyhjä taulunkehys makasi lattialla. Vessan oven saranakin näytti olevan murtunut. Sekasorron aiheuttajasta ei ollut epäilystäkään.

Jos Lucyn sydän oli äsken hakannut tyhjää, nyt se oli lopettanut lyömästä. Tyttö katseli sekasortoa epäuskoisena päätään pudistellen. Kyynelten hyökyaalto ei totellut, vaan pääsi valloilleen: Lucy kuuli etäisesti vollottavansa kuin pieni lapsi. Polvet löivät loukkua. Lucy vajosi harmaalle lautalattialle polvilleen. Hän pyyhki kyyneleitään raivokkaasti kasvoiltaan pois yhä uudestaan ja uudestaan, mutta loppua ei tullut.

He saivat hänet.

------------------------------------------------

Sen keskellä makaa unohdettu sydän /

yksinäisyyteen kiedottuna /

ja routa toistaa jäätyneen rakkauden viimeisen henkäyksen /

uudelleen ja uudelleen./ *

Eivät pikkulinnut olleet laulaneet, ei tuuli ollut tuonut viestiä.

Aleksejsta ei ollut kuulunut edes pihahdusta. Pari päivää motellissa lojuttuaan, oli Lucy luovuttanut ja lähtenyt. Hän oli jättänyt sille ystävälliselle vastaanoton naiselle viestin Aleksejlle. ”Rakastin sinua eilen, rakastan sinua tänään, rakastan sinua aina. Löydät minut Yellow Stonesta.”

Ja nyt? Muutaman kuukauden jälkeen Lucy oli löytänyt asunnon, kimppakämpän. Joelle oli herttainen nuori nainen, hieman Lucya vanhempi arkkitehtuurin opiskelija Yellow Stonen yliopistossa. Heistä oli tullut niin lyhyessä ajassa niin läheiset ystävät, että Lucy pohti melkein surumielisesti, oliko Ebonylla ja Vynnilla ollut samanlainen yhteys. Kenties. Lucy oli muutama viikko sitten itsekin ilmoittautunut samaan yliopistoon kuin Joelle suorittamaan oman tutkintonsa loppuun. Koko Aleksej-jupakka oli tullut niin yllättäen. Mutta nimi oli nyt Lucy Defae. Eikä enää koskaan Storm.

Mutta silti, menneisyytensä taakseen jättäneenä, Lucy ei saanut katsettaan irti tuosta kirotusta lapusta. Lappu oli viuhahtanut postiluukusta sisälle noin viikko sitten, siinä ei ollut päivämäärää, ei kirjoittajan nimeä. Pelkkä paljas ja alaston teksti.

”Parahin Lucy. Armas Aleksej lienee edesmennyt. Olisi turhaa etsiä häntä.”

Sen koko viikon Lucy oli vain itkenyt. Juuri, kun hän oli miltei unohtanut tuon miehen – unohtanut, eli ajatellut tätä vain joka toinen minuutti – oli tämä julma viesti tullut ja pilannut kaiken. Joelle oli melkein jo huolestunut, mutta Lucy oli vakuuttanut tälle olevansa kunnossa. Sydänsuruja vain.

Niin, Aleksej oli siis kuollut. Sydämensä pohjasta Lucy vannoi kostoa koko jengille. Kostonsa hän suorittaisi varsin suloisesti: hän surisi Aleksejta, eikä antaisi tämän tappaneille yhtäkään vihjettä omasta olemassaolostaan. Kyllä he olisivat hänet jo löytäneet, jos heillä olisi mistä aloittaa.

Kahvi Lucyn nenän alla, lapun edessä, jäähtyi jäähtymistään. Mutta tänään Lucy ei ollut sittenkään kahvituulella. Hän siirsi täyden kupin kauemmas ja laski kyynärpäänsä pöydälle tukien kasvonsa kämmeniinsä. Hän huokaisi syvään.

”Anteeksi, onko tämä paikka varattu?”

Lucy kohotti katseensa miltei toiveikkaana. Mies ei ollut Aleksej, mutta Lucyn ilme ei muuttunut. Hän yllättyi toden teolla. Häntä vähän vanhemman näköinen mies hymyili hänelle aidosti ja vilpittömästi. Eihän sellaiseen voinut vastata töykeästi, oli päivä ollut miten huono tahansa. ”Eipä ole”, Lucy sanoi huolettomana ja laski kätensä syliinsä. Lucyn viittomana mies istuutui alas ja laski kahvinsa pöydälle.

”Jätätkö usein kahvisi juomatta?” mies kysyi siemaisten omastaan. Lucy naurahti omalle säälittävälle kahvikupilleen. ”En oikeastaan. Tänään vain… No, sanotaanko, että olisin voinut juoda sen mustana. Sinä sen sijaan olet kahvituulella.”

Mies naurahti katse kahvissaan. Hän nosti sen sitten Lucyn silmiin saaden tytön sydämen hypähtämään. ”Ei ole kahvin voittanutta. Varsinkaan tähän aikaan päivästä.”

”Kello! Mitä kello on!” Lucy kysyi yhtäkkiä kuin hätiköiden. Hän alkoi äkkiä pakkailla tavaroitaan kasaan. Ruskeatukkainen mies vilkaisi rannekelloonsa. ”Puoli kaksi. Onko sinulla kiire?” Äänensävy kertoi miehen haluavan vielä jutella, ei halunnut Lucyn vielä menevän.

Lucy katsoi pahoillaan mieheen, katse vaeltaen ensin tämän kahvikupin ympärille kiertyneistä kämmenistä kalpeanharmaisiin silmiin. ”Anteeksi, kämppikseni saa slaagin, jos en ole puolelta kotona. Tai siis juurikin näillä hetkillä”, hän naurahti hermostuneesti. Joelle oli vannottanut Lucya palaamaan kotiin puoli kahdelta: hän itse joutuisi norumaan kampuksella koko päivän, eikä asunnolla olisi silloin ketään pitämässä huolta Herculesista, Joellen uudesta kissanpennusta. Se oli kyllä suloinen ilmestys, mutta rasittava ja huomionkipeä kuin vastasyntynyt vauva. ”Olen muuten Lucy. Lucy Defae.”

Mies nousi yhtä aikaa seisomaan kuin Lucykin. ”Matthew Clarke”, hän esittäytyi. Lucy soi tälle hymyn ja kääntyi jo lähteäkseen.

”Odota!” Matthew huusi hänen peräänsä. ”Niin?”

”Lucy on kaunis nimi. Olen varma, että puhelinnumerosi on vähintään yhtä kaunis.”

----------------------------------------------------

”Heipparallaa!” kuului ovelta pirteä tervehdys. Lucy kääntyi sohvalla vain sen verran, jotta näkisi Joellen kasvot. ”Hei vaan”, hän tervehti takaisin. ”Miten Hercules jaksaa? Pissikö se tänäänkin hiekkalaatikon viereen?” Joellen ääni kuulosti jo hieman uupuneelta.

Lucy vain naurahti. ”Eei, kyllä se tänään osui maaliin”, hän sanoi huvittuneena. Joelle hymyili hänelle riisuessaan kaulahuivinsa. ”Sehän alkaa oppia. Missä se nyt on?” Lucy kohautti harteitaan. ”Varmaan jossakin laatikossa. Kyllä kolina kertoo.”

Lucy vilkaisi kyllästyneenä kurssikirjojaan, jotka lojuivat levällään sohvapöydällä. Hänen tarkoituksensa oli ollut lukea koko loppuiltapäivä ja ilta tulevaan tenttiin, mutta juuri nyt televisiosta tuleva elokuva veisi voiton. Hän napsautti television päälle juuri, kun hänen soittoäänensä kajahti soimaan.

”Matthew”, hän muisti ja henkäisi hiljaa, pinkoi vastaamaan puheluun.

”Lucy”, hän vastasi innoissaan, kierittäen samalla hiuslenkkiä sormensa ympärille.

”Hei, minä täällä, Matthew siis. Oli ilahduttavaa jutella kanssasi tänään ja ajattelin, josko haluaisit lähteä kanssani joku päivä syömään juttua jatkamaan?”

Lucyn kasvoille puheen aikana kasvanut leveä ja muikea hymy oli ilmeisesti tullut jäädäkseen. ”Lähtisin mielelläni. Kävisikö perjantaina?”

”Se on sitten sovittu. Tulen hakemaan sinua silloin. Näkemisiin”, Matthew’n ääni soljui mukavasti Lucyn korvaan, ja hän jäi hetkeksi paikoilleen. ”Niin teemme”, hän sanoi lopulta ja sulki puhelun.

”Kuulinko oikein? Onko Lucylla treffit perjantaina?” Joellen kujeileva ääni kuului Lucyn huoneen oven takaa. Ovi aukesi hiljalleen paljastaen loputkin Joellen odottavasta olemuksesta. Lucyn kasvoille jähmettynyt hymy vain leveni, kun tämä loikki kämppäkaverinsa, ystävänsä, luokse ja rutisti tätä innoissaan, Joellen vastatessa halaukseen yhtä innokkaana.

”No, onko hän komea? Nuori? Lihaksikas? Kerro kaikki!” Joelle vaati astellessaan vaatekaapille. ”No, hän on… Mitä sinä teet?”

Joelle kääntyi ympäri ja loi Lucyyn etkö-muka-tiedä-katseensa. ”Mitä luulet? Me suunnittelemme nyt asusi perjantaille!” Hyvälaatuinen jännitys ja innostus purkautuivat kirkkaana nauruna Lucyn huulilta saaden Joellenkin nauramaan. ”No, kerro nyt!”

”Hmm. No, hän on pitkä. Melko hyvässä kunnossa, en tietenkään käskenyt häntä nostamaan paitaansa tarkistaakseni. Komeakin hän on. Iästä en tiedä. Ehkä kolmekymmentä? Kolmekymmentäviisi?” Lucy nauraa kihersi Joellen selatessa tytön vaatevarastoa.

”Kolmekymmentäviisi!? Lucy, yli kymmenen vuotta vanhempi! Ethän vain ole löytänyt omaa sugar daddyäsi?” Joelle nauroi. Lucykin kihersi ratketakseen. ”Sugar daddyäni! Joelle, häpeäisit!” Naurunremakka raikui koko huoneessa, kunnes heikko mau’unta keskeytti sen.

”Hercules! Siellähän sinä olet!” Lucy hihkaisi, kun pienen valkoisen kissanpennun pää pilkisti lipaston alta esiin. Kissa tuli kaapiston alta kokonaan ja antoi Lucyn ottaa sen syliinsä. Hän painoi pennun poskeaan vasten ja suukotti sitä hellästi.

”Joelle, en voi uskoa, että pääsen taas ulos tuulettumaan. Ja vielä miehen kanssa!” hän sanoi helpottuneena ja hautasi taas kasvonsa kissan pehmoiseen turkkiin.

”On sinun jo aikakin”, Joelle tuhahti huvittuneena ja jatkoi vaatekaapin sisällön ratsaamista. Hercules kehräsi kuin yhtyen tyttöjen ilonpitoon.

Syvällä, sisimmässä mielensä sopukassa Lucy tunsi silti syyllisyyttä Aleksejn hylkäämisestä. Hän oli surrut niin vähän aikaa. Ehkä Aleksej antaisi hänelle anteeksi. Kyllä taivaassa tiedetään. Kyllä hän ymmärtäisi.

--------------------------------------

*http://rakkausrunot.fi/runot/3633/24102015/kuka-kuulee

Runon lainasin tuolta ylläolevasta osoitteesta, ettei nyt joku erehdy luulemaan tätä plagioinniksi :D

Pikkusen nippelitietoa tästä osasta: kuvasin tän kahdessa päivässä. Siis kuvitelkaa - kahdessa päivässä. En oo koskaan ollut noin tehokas :''D

Sitten teille, arvon lukijat, pikku tärppi ;)

Tän osan kuvissa oli kolme pikku virhettä/aivopieruilua. Löytyykö kaikki (yksi on jopa kahdessa kuvassa -.-')?

Näihin kutkuttaviin tunnelmiin, adíos!