Heissuli taas Stormien merkeissä! Tein itelleni lupauksen, että julkasen Stormeille osan vielä tämän vuoden puolella ja tässä se on! On pakko hypettää vielä sen verran, että musta nää kuvat onnistu jotenki ihmeellisen hienosti! :O Seuraava osa tuleekin sitten vuonna 2016 (mikä vähän pelottaa mua - saanko näitä ikinä päätökseen? :D osia on kuitenkin suunnitteilla ainakin 40 asti, ja sielläkin seikkaillaan vielä 7. sukupolven kanssa...)
Eipä tässä kai ole enempää lätistävää. Kuvia ~90, ja lue omalla vastuulla taas, osasta löytyy taasen sitä paljasta pintaa, huu
Derp you go:
Kun tyttö
alkoi tottua vaunun pimeyteen, hän näki selvästi paremmin. Hän erotti vaunusta
muutaman juopuneen miehen, selvästikin pummilla matkustajia. Hetkinen… hän
taisi itsekin olla luvatta junassa. Ja joku oli pukenut hänelle talvitamineita
ylle. Kiitos sille sielulle, Lucy
ajatteli mielessään.
Hänestä Rose
oli kertonut Lucylle. Hän oli tärkeä, eikä häntä saanut hukata. Ehkä Aleksej
tietäisi enemmän siitä, miten Lucy oli päätynyt junaan. Lucy nousi kontilleen
ja raahautui nurkkaan vaaleatukkaisen Aleksejn viereen. Tämä katsoi häntä
pitkään mitäänsanomattomalla ilmeellä ja jatkoi sitten silmäluomiensa
lepuuttamista. Eikä tehnyt muuta elettä.
”Minne
menemme?” hän kysyi varovasti, ja manasi heti ääntään, joka kuulosti
epäilyttävästi pikkutytön piipitykseltä. Kauhistus, hänhän oli jättänyt koko
elämänsä Sealandissa. Opintonsa, sisaruksensa, tulevaisuutensa. Hätä alkoi
puskea pinnalle.
Lucyn
huulille kohosi pieni hymy. Aleksej oli selvästi pitänyt hänestä huolta. Miten
ikinä se olikaan mahdollista, sitä hän ei tiennyt. Mutta tytön sydäntä lämmitti
ajatus salaisesta suojelusenkelistä. ”Kiitos”, hän sanoi pienesti ja huomasi
Aleksejn nyökkäävän.
Kiskojen
pauke junaa vasten pysähtyi vähitellen, ja Lucy tunsi koputuksen olkapäällään.
Hän avasi silmänsä ja näki Aleksejn nousevan seisomaan. Hän ryhdistäytyi ja
pinkaisi nopeasti pystyyn itsekin ja seurasi Aleksejta vaunun kaksoisovelle.
”Tästäkö me menemme?” hän kysyi nielaisten. Aleksej katsoi häntä ja nyökkäsi.
”Kunhan juna on kokonaan pysähtynyt. Varo sitten: vaikka lumihanki antaakin
pehmustetta, pudotus on aika tyly.” Lucy nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi ja loi
katseensa tummaan ja likaiseen oveen.
Lucy arvioi
rämpineensä lumessa ainakin kokonaisen viikon, ennen kuin mökkipahanen häämötti
hänen näkökentässään. Hän kiitti jumalaansa; hänen jalkansa olivat tosiaan
levon tarpeessa. Lumipeitekin oheni mökkiä kohti mentäessä, männyt saivat myös
neulasiaan takaisin. Lucy voi vain ihmetellä, mikä oli aiheuttanut puiden
paljaan ilmeen aiemmin metsässä.
He astuivat
ränsistyneeseen metsästysmajaan, jonka seinät olivat yhtä paksuja kuin Lucyn
oma käsivarsi, joten kylmä pääsi väkisinkin hieman tunkeutumaan sisälle.
Lämpöisempi mökissä tosin oli kuin ulkona, kamiina oli selvästikin lämmitetty
vastikään.
Pomomies loi
pikaiset vilkaisut kätyreihinsä ympärillään ja tuijotti sitten tiiviisti Lucya,
muuallekin kuin kasvoihin, mikä sai tytön vaivaantumaan. ”Viekää tyttö pois. Jonnekin,
missä hän ei kuule meitä”, pomo sanoi möreällä äänellä. Lucy nielaisi uudelleen,
kun ilkeännäköiset rotevat miehet lähestyivät häntä ja ottivat kainaloista
käsikynkällä kiinni. He raahasivat hänet ulos pakkaseen ja nakkasivat taas
hankeen kuin pahaisen roskan.
Lucy tunsi
kämmeniensä hikoilevan tuhottoman paljon kätyreiden tuijottaessa häntä. Hän
nousi seisomaan, eikä sanonut mitään, käänsi katseensa kohti lumista metsää.
Toivottavasti päivä ei ollut vielä pitkällä, sillä pimeässä lumisessa metsässä
rämpiminen ei kuulostanut järin hyvältä ajatukselta.
Äkkiarvaamatta
mustiin takkeihin pukeutuneet miehet loikkasivat liikkeelle kohti Lucya. Toinen
siirtyi hänen taakseen, tarttui tytön käsiin ja väänsi ne kivuliaasti koukkuun,
ettei hän voinut pyristellä niitä irti. Toinen miehistä asettui hänen nenänsä
eteen ja veti avonaisen takkinsa kätköistä –
Mies, joka
piteli hänen käsiään yhä tiukemmin, naurahti kuivasti. ”Varmasti, devuska. Nyt kerrot meille totuuden,
eikö niin, konfieta?” Lucy yritti
ymmärtää kummallisia sanoja, joita miehet käyttivät, muttei ehtinyt, kun kipu
viilsi hänen ranteissaan, mikä sai hänet päästämään vaikeroivan voihkaisun ja
puristamaan silmänsä kiinni. Kyynel pääsi karkaamaan hänen pakkasesta
punehtuneelle poskelleen. ”Älä”, hän voihkaisi tuskissaan.
”Päästä
hänestä irti”, kuului Aleksejn luja ääni mökin ovelta. Lucy avasi silmänsä
sillä sekunnilla ja henkäisi helpotuksesta. Pomo ja Aleksej seisoivat peräkkäin
porstualla, molemmat tuiman näköisinä. Vanhanoloinen pomo nyökkäsi kätyreilleen
tuskin huomattavasti ja kuin salamaniskusta aseen piippu ja ranteissa jomottava
kipu olivat poissa. Aleksej viittoi Lucya tulemaan luokseen, eikä tyttö
epäröinyt hetkeäkään, vaan kampesi itsensä parhaansa mukaan hangessa Aleksejn
viereen. Hän loi katseen olkansa yli ja näki vaarallisen kolmikon katoavan
mökin ovesta sisään.
”Vien sinut
turvaan”, Aleksej vastasi. Sanaakaan ei vaihdettu enää: Lucy luotti tuohon
mieheen, ei pelkästään pakosta, vaan myös kiitollisuudenvelasta.
”Hower’s Inn
toivottaa teidät tervetulleiksi. Huoneet ovat yläkerrassa, portaista oikealle”,
pyylevä rouvashenkilö sanoi Aleksejlle ja Lucylle suunpielet korvia hipoen.
Aleksej koppasi ruostuneen avaimen tiskiltä ja nyökkäsi ilmeisen häkeltyneenä.
”Kiitos”, hän sanoi heikosti ja veti Lucyn kädestä pitäen perässään portaisiin.
”Sängyn jouset kyllä kestävät! Täällä käy muitakin aviopareja!” rouva huikkasi
alakerrasta hyväntahtoisesti, ja vaikka parivaljakko ei toisiaan nähnytkään
pimeähköstä käytävästä, ankara puna kävi molempien poskilla.
Aleksej
kiirehti huoneen 281 ovelle, avasi sen avaimella vähän ylimääräistäkin
räpeltäen ja riuhtaisi oven auki. Hän päästi Lucyn luikahtamaan huoneeseen
sisälle ja miltei paukautti oven kiinni. ”Herran tähden”, hän manasi hiljaa
virittäessään kettinkiä oveen. Mies ravisteli takkinsa naulaan ja päätään
pudistellen asteli piskuiseen wc-koppiin. Hän yllättyi suuresti nähdessään
kylpyammeen.
Aleksej laski
hanasta vettä kämmenilleen ja läiskäytti kylmät vedet suoraan kasvoilleen,
hapuili naulasta pyyhkeen ja taputteli kasvonsa kuiviksi. Hän repi kengät
jalastaan ja oli istumaisillaan sängylleen, kun kuuli tasaista ja tyytyväistä
tuhinaa. Mies kääntyi ympäri ja katsoi sängylle: tyttö oli nukahtanut ja makasi
sängyllä mahallaan, poski läjässä, suu hivenen auki ja kulmat kurtussa.
Itsekseen huvittuneena tuhahtaen Aleksej peitteli tytön ja alkoi etsiä laukkua.
Jossain sen oli oltava.
Aleksej oli
mietteliäällä päällä. Jotenkin tuon melkein tuntemattoman tytön läsnäolo sai
hänet vetäytymään kuoreensa ja miettimään, mistä tämä kaikki oli oikein
alkanut. No kyllähän hän nyt tiesi, miten tämä oli hänen osaltaan alkanut,
mutta… miten tyttö oli vedetty soppaan mukaan?
Ja siitä lähtien
Rose oli ilmestynyt hänelle. Kertonut hänelle asioita, jotka tuntuivat
vähintäänkin epäuskottavilta, mutta nuorena poikana Aleksej oli uskonut uutta
mielikuvitusystäväänsä. Ja vaikka hän oli nyt jo aikamies, ei hän voinut olla
enää uskomatta. Rose oli kertonut kaiken niin kuin oli tapahtunutkin. Mutta
jostain syystä henki oli jättänyt suuren osan tarinasta verhon taakse – miksi
juuri Aleksej? Eikö tyttö olisi vain voinut tappaa niitä hulluja ja kärsiä
rangaistuksensa sen sijaan, että Aleksejn piti raahata tyttö jonnekin turvaan
ja pitää tästä huolen siihen asti, kunnes likka löytäisi elämälleen suunnan?
Sen sijaan
hän näkikin ovenraosta jalan denimiin verhottuna ja… olivatko nuo ruiskuja? Ja mitä tuo aine oli?
Pjotr
Vorobjov oli käsittänyt aikojen saatossa itsensä kärsivällisenä miehenä. Aina
kuitenkin löytyi omaneduntavoittelijoita, elipä sitten missä tahansa. Yksi
helvetin hyvä esimerkki tällaisista ketkuista sattui olemaan herra Tsirkunov,
joka oli ollut pitkään Vorobjoville kuin oma poika. Kunnes sitten hänen omat
liigaveljensä olivat ilmeisesti kääntyneet Aleksejta vastaan ja vakuuttaneet
päällikön nuoren pojan petollisuudesta. ”Häneen
ei voi luottaa”, oli Yuri sanonut hänelle eripainokkaasti.
”Borislav.
Yuri. Tulkaahan tänne”, Pjotr huikkasi uskollisille pojilleen. Eiväthän he
tietenkään hänen omia poikiaan olleet, mutta liiga on aina perhettä, siksi
läheisiä heistä vuosien saatossa tulee.
”Niin,
Kovrov, siskosi traaginen kuolema kosketti meitä kaikkia, istinno. Mutta potut pottuina, nyt sinulla on tilaisuus kostaa
kokemasi tuska”, Vorobjov esitti. Hänen oppipoikansa korjasivat asentojaan
nojautuen kohti vanhempaa miestä. ”Kerro toki lisää”, Yuri sanoi karhealla
äänellään.
”Mitä nyt?”
Lucy kysyi huolestuneena. ”Sinun täytyy piiloutua. Pian ja hyvin. Tunnen
Vorobjovin, ja olenhan jo pennusta asti kaveerannut Borislavin ja Yurin kanssa.
Nyt kun he tietävät sinusta, he aikovat ihan varmasti käyttää sinua minua
vastaan. Sinut täytyy piilottaa. Viedä kauas minusta”, hän sanoi leukaansa
sivellen peukalollaan ja etusormellaan. Lucy harmistui silminnähden. Aleksej
väänsi katseensa takaisin Lucyyn. ”Tämä ei ole sinun sotkusi, eikä sinun tulisi
siitä kärsiä”, hän selitti lempeään sävyyn tarttuen samalla Lucya kädestä.
Lucy kohotti
katseensa takaisin Aleksejn harmaisiin silmiin ja uppoutui niihin. Aleksej
tuijotti häntä takaisin yhtä lumoutuneena. Se hetki tuntui niin juovuttavalta
kuin viski ainakin. Tyttö tunsi Aleksejn puristavan kättänsä hieman jämäkämmin
ja vastasi kosketukseen samalla mitalla.
Ruskeaverikkö
ojentautui lähemmäs ja painoi huulensa Aleksejn huulia vasten. Juovuttava hetki
vaihtui äkkiä huumaannuttavaksi, kun Aleksej suuteli Lucya takaisin yhtä innokkaana
ja painoi tytön sänkyä vasten hivellen tämän kasvoja ja hiuksia.
Eipä tässä kai ole enempää lätistävää. Kuvia ~90, ja lue omalla vastuulla taas, osasta löytyy taasen sitä paljasta pintaa, huu
Derp you go:
Juna iskeytyi
kiskojaan vasten voimakkaasti rymähtäen. Isku sai lattialla makaavan Lucyn iskemään
paljaan päänsä saastaiseen lattiaan, mikä herätti tytön. Hän ei heti avannut
silmiään, vaan tutkiskeli ensin ympäristöään muilla aisteillaan. Ilmassa haisi
jokin kostea ja likainen, talven hentoinen tuoksu siivilöityi pahojen lemujen
välistä.
Lucy
tunnusteli kämmenellään lattiaa, ja totesi sen olevan yllättävän lämmin, joskin
jonkin jauheen ja pienten roskien peitossa. Pääteltyään olevansa liikkuvassa
junan tavaravaunussa Lucy nosti itsensä istumaan avaten samalla silmänsä.
Vaunussa oli pimeää, vain vähän valoa pääsi läpäisemään katonrajaan sijoitetut
piskuiset ikkunat antaen jotakin perspektiiviä itsensä navigoimiseen.
Lucy katseli
hämillään ympärilleen vaunussa. Miten hän oli tänne päätynyt? Viimeinen asia,
jonka tyttö muisti, oli… ruumiit O’Neillien keittiössä. Lucy ravisti ajatuksen
päästään ja keskittyi nykyhetkeen. Miten hän oli päätynyt junaan? Minne juna
oli menossa? Mitä hänelle nyt tapahtuisi?
Nähdäkseen
paremmin, Lucyn täytyi siristellä silmiään, sillä vaunun pimeimmässä nurkassa
istui joku. Nuori mies. Tai no, nuorehko mies. Vaaleat hiukset, tuima katse,
joka tuijotti lattiaan. Kasvot olivat varjojen peitossa, eikä Lucy tunnistanut
miestä. Mutta piru vie, hän oli nähnyt tämän jossain muuallakin!
Hän jatkoi
nuorikon tarkkailemista vaivihkaa yrittäen olla kiinnittämättä liikaa huomiota
itseensä. Sitten vaaleatukkainen nosti leukaansa, nojasi päänsä takaseinään ja
sulki silmänsä. Lucy henkäisi kuuluvasti ja läpsäytti samalla kätensä suunsa
eteen. Hän toivoi, ettei kukaan olisi kuullut äkillistä ääntä. Aleksej!
Lucy vain
tuijotti miestä. Lähempää katsottuna hänhän oli ihan komea tapaus. Vähän yrmy,
mutta se nyt saattoi johtua vain siitä, että he istuivat kylmässä ja likaisessa
junan tavaravaunussa matkalla kohti… Niin, minne he olivatkaan matkalla?
Aleksej avasi
taas silmänsä ja laski päänsä. Hän katsoi Lucyn kasvoja vilpittömästi
mielenkiinnosta. ”Maple Valleyyn. Matkaa on vielä, joten sinuna hakisin mukavan
asennon ja nukkuisin. Herätän sinut kyllä.” Mies ei nostanut päätään takaisin
seinää vasten, mutta paranteli istuma-asentoaan ja sulki silmänsä.
”Olen Lucy.
Lucy… Defae”, Lucy sanoi esittäytyäkseen, tosin hieman epäröiden. Aleksej avasi
silmänsä taas ja hänen hieman luiseville kasvoilleen levisi ystävällinen ilme.
”Aleksej Tsirkunov.”
--------------------------------------------------------------
Juna pysähtyi
ja sai siinä seisovat ihmiset horjahtamaan. Aleksej väänsi ovet auki ja tuuppasi
Lucya selkään. ”Hyppää”, hän kehotti ja Lucy teki työtä käskettyä. Hän ponkaisi
ryvettyneeltä tavaravaunun lattialta puhtaanvalkeaan lumihankeen. Hänen
takkinsa hulmusi ilmavirrassa ja lopulta kuului kova tumps. Lumi tosiaan pehmitti laskeutumista, mutta silti teki kipeää
pudota maahan takamus edellä.
Lucy ehti
ihmetellä hetken aikaa, kunnes kuului toinen tumps, ja Aleksej oli tupsahtanut tyhjästä hänen viereensä. Kuin
merkin saaneena juna kirskahti ja lähti verkkaisesti uudestaan liikkeelle.
”Minne nyt
menemme?” Lucy kysyi. Hän tunsi olonsa kuin kesätyöläiseksi, koko ajan
kyselemässä ohjeita, mutta minkäs sille mahtoi. Hänhän ei ollut pyytänyt tulla
mukaan Maple Valleyyn. Eikä ollut edes tiennyt olevansa menossa sellaiseen
paikkaan.
”Muutaman
kilometrin päässä on metsästysmaja. Sinne. Tule nyt, ennen kuin meidät
huomataan”, Aleksej sanoi ärtyneen oloisena ja lähti itse tarpomaan
lumihangessa kohti kaljuuntunutta männikköä. Lucyn ei auttanut muu, kuin
seurata mysteeristä saattajaansa.
He rämpivät
talvisessa metsässä pitkän tovin hiljaisuuden vallitessa. Lopulta Lucy
kyllästyi vaitonaisuuteen ja yritti avata keskustelua. ”Miksi otit minut
suojiisi? Mitä sinä kostut, vaikka olisinkin jäänyt siihen mökkiin?” hän kysyi
keskittyen askeliinsa. ”Tietenkin minä oletan, että sinähän minut pois sieltä
hoidit, etkö vain?”
Hiljaisuus
jatkui, eikä Aleksej sanonut sanaakaan. Kuului vain lumen narskumista
saappaiden alla.
”Mikset vain
jättänyt minua sinne? Haloo? No ole sitten hiljaa. Mokoma.”
-------------------------------------------------------------
Äkkiä Aleksej
pysähtyi ja kääntyi Lucya kohti. Hän laski kätensä tytön hartioille ja katsoi
tätä niin kuin yleensä katsotaan ihmisiä, joita yritetään joko vakuuttaa
jostain hullusta asiasta tai takoa järkeä tämän päähän. ”Pysythän sitten
hiljaa?” vaaleatukkainen pyysi, melkein anoi. Lucyn teki mieli päästää pieni
vinkaisu voiton merkiksi, olihan hänen jääräpäinen saattajansa vihdoin puhunut
hänelle, mutta tyttö tyytyi vain nyökkäämään taas. ”Äläkä pelästy. Tämä on
vain… bisnestä”, Aleksej sanoi. Viimeisen sanan kohdalla hän olisi yhtä hyvin
voinut sanoa vaikka paskakasa, niin negatiivisen
tunteen vallassa hän sen sihautti huultensa välistä.
He astelivat
peremmälle mökkiin, ja tupaan astuttuaan Lucy näki kolme melko
vaarallisennäköistä miestä. Kaksi tukevasti talvivaatteisiin sonnustautunutta
miestä seisoi kolmannen, suureen tuoliin istahtaneen miehen molemmin puolin.
Kaikilla oli kasvoillaan sellainen ilme, joka olisi normaalisti kertonut
vieraiden olevan epätervetulleita. Istuva
mies näytti pomolta kaikesta kunnioituksen huounnasta päätellen. Tällä oli
vaaleat hiukset kuten Aleksejlla, mutta hän näytti roimasti vanhemmalta,
kasvojen ahavoitunut iho ei valehdellut. Eikä tällä ollut talvitakkia yllään.
Lucy pisti
merkille Aleksejn vilkaisevan kätyreitä hampaitaan kiristellen, jokin syvää
vihaa muistuttava tunne leimahti tämän silmissä hetkisen ajaksi. Kätyreiden
ilmeet eivät värähtäneet, mutta he katsoivat molemmat aikansa Aleksejta ja
sitten toisiaan.
Aleksej asteli
penkillä istuvan miehen edessä jököttävän pöydän eteen miesten ilmeistä
piittaamatta. Lucy ei uskaltanut moista elettä tehdä, vaan jähmettyi paikalleen
tilannetta seuratakseen.
”Kuka likka
on?” pomolta vaikuttava tuolimies kysyi. Lucy nielaisi ja katsoi Aleksejta
hädissään. Sano nyt jotain, hän
yritti viestittää katseellaan. Aleksej kääntyi ja loi Lucyyn rauhoittelevan
ilmeen, tai sellaiseksi tyttö sen tulkitsi. ”Pelkkä siviili”, Aleksej sanoi
vähättelevästi. Siviili?
Hetken oli
hiljaista, ja Lucy luuli kätyreiden menneen jo takaisin lämpöiseen mökkiin,
mutta noustessaan kinoksessa istumaan, hän huomasi miesten vielä seisovan oven
edessä vihaiset ilmeet kasvoillaan.
Yhtäkkiä
alkoi kuulua kuiskuttelua, ja Lucyn kääntäessä katseensa äänen tulosuuntaan,
häijyt miehet katsoivat häntä kuin… arvioiden. Heidän suunsa olivat ilkeissä
virneissä. Lucy nielaisi taas. Hän loi katseensa maahan ja alkoi piirrellä
saappaansa kärjellä ajolumeen pieniä kiehkuroita saaden samalla jotain muuta
ajateltavaa. Hän vilkaisi syrjäsilmällään mökin ikkunaa, josko näkisi edes
vilauksen Aleksejsta, mutta pimeästä luukusta erottui nähtäväksi vain muutama
kuurankukka.
Käsiaseen
piippu tuntui tuijottavan Lucya, eikä tämä voinut katsoa siitä pois. Itku alkoi
tehdä tuloaan, ja elämä tuntui vilisevän silmissä – miten tähän oltiin tultu?
”Nyt sinä,
likka, kerrot kaiken, mitä Aleksej-herra on kertonut meistä sinulle, da?” aseella osoittelija sanoi häijysti
ja väänsi pyssyn piippua hieman vasemmalle. Lucyn teki mieli purskahtaa itkuun,
mutta alitajunnassaan hän ymmärsi, että romahtamisen aika olisi myöhemmin. Hän
puri hammasta ja pysyi hiljaa hetkisen. ”Hän ei ole kertonut minulle mitään”,
hän sanoi totuudenmukaisesti.
”Mitä nyt
tapahtuu?” Lucy kysyi peloissaan. Hän ei halunnut ajatellakaan sitä
vaihtoehtoa, että Aleksej ei olisikaan keskeyttänyt ahdistelua. Vilunväreet
pudistivat Lucya.
Aleksej oli
tovin hiljaa, rämpi vain lumessa heidän tulosuuntaansa. Lucy kiirehti tarpomaan
miehen perään. ”Aleksej?” hän toisti pienemmällä äänellä. Hänen urheutensa
rippeet olivat varisseet metsästysmajan edustalle lumikinokseen.
----------------------------------------------------------
Lucy taas
rymähti sängylle joka raaja eri ilmansuuntaan sojottaen, sängyn jouset
natisten. Aleksej puristi hampaitaan yhteen kuullessaan niiden äänen. Seinät
eivät olleet erityisen vankkaa tekoa ilmeisesti missään täällä. Pikkukyläksi
Maple Valley oli ihmeellisen täynnä outoa porukkaa.
----------------------------------------------------
Aleksej
muisti elävästi olleensa lastentarhassa silloin. Borislav, Yuri ja hän olivat
olleet reippaita kuusivuotiaita vaaleine pörröisine hiuksineen ja talvi-ilman
punoittamine poskineen. Lumisota oli ollut juuri päättymäisillään – Borislav
oli saavuttanut juuri mäennyppylän huipun ja nostanut tomerana oikean kätensä
ilmaan julistautuakseen kukkulan kuninkaaksi – kun jostain lensi lumipallo
suoraan kohti pienen Aleksejn pipon alle peitettyä päätä. Mätk kylmä lumi mäiskähti pipoa vasten saaden pojan horjahtamaan ja
lyömään päänsä kinokseen.
Ja mikä järki
Aleksejn rikollisuralla tässä oli? Vai oliko se sattumaa?
”Äh”, mies
korskahti turhautuneena. Ehkä oli vain parasta jättää kohtalo omaan arvoonsa.
Ei siitä kuitenkaan mitään tolkkua saisi.
------------------------------------------------------
Lucy heräsi
vilunväreet reisiään hyväillen. Epätietoisena hän puristi kätensä ympärilleen
lämmitelläkseen ja havahtui tietoisuuteen. Lucy räväytti silmänsä auki ja
pinkaisi istuma-asentoon. Pikainen tarkistus: huone näytti samalta kuin
päivällä kun he olivat tulleet motelliin ja Aleksejn takki oli yhä naulassa. Ja
peitto oli ainakin äsken ollut Lucyn yllä lämpimänä turvana. Lucy ravisti kenkänsä
jalastaan ja jäi istumaan sängylle hetkeksi. Aleksejta ei näkynyt missään.
Ajatus yksin
jäämisestä pelotti Lucya suunnattoman paljon; Aleksej oli pakko löytää. Eihän
hän kovinkaan kauas olisi ehtinyt? Hänellähän oli takkinsa vielä naulassa, eikä
ulos ollut menemistä ilman untuvaa lämmittämässä. ”Aleksej?” Lucy piipitti
vielä kerran.
Hän nousi
kovalta pediltä ja asteli hiljaa kylpyhuonetta kohti. Hän raotti sen ovea
hissukseen tahtomatta häiritä, jos vaikka miehellä olisi ollut jokin… no,
tarpeellinen askare kesken.
Tajutessaan
todellisuuden Lucy henkäisi äänekkäästi ehtimättä estää itseään ja läiskäisi
kämmenen suunsa eteen. Vaan liian myöhään. Aleksejn pää kääntyi salamannopeasti
ovea kohti kuullessaan henkäisyn, ja vaaleatukkaisen silmät levisivät
järkytyksestä. Lucy perääntyi ja heittäytyi sängyn taakse muka piiloon – vaikka
kyllähän hän tiesi, ettei hän voinut paeta Aleksejn luota. Tai olisi tietenkin
voinut, muttei halunnut. Tämänkään jälkeen. Jostain syystä itku alkoi tehdä
tuloaan ja tyttö veti molemmat kämmenensä suunsa suojaksi.
”Lucy!”
Aleksejn huolestunut ja selvästikin yllätyksestä karaistunut ääni huhuili. Lucy
tunsi käsiensä tärisevän.
-------------------------------------------------------
Olipa petos
sitten tekaistu eli ei, Vorobjov ei halunnut riskeerata bisneksiään. Silti
muutama viimeistelemätön työasia tuli hoitaa ennen rekryytin irtisanomista.
Irtisanomisella – Vorobjov tuhahti huvittuneena itsekseen – hän tietenkin
tarkoitti vanhaa kunnon kuula kalloon ja
sitä rataa –menettelyä. Se toimi aina, eikä yksikään ollut sen jälkeen
laverrellut vihollisille, saatikka poliiseille, yhtikäs yhtään.
Nyt oli vain
pieni pulma: nuori herra Tsirkunov oli hänelle huomattavan summan velkaa, eikä
pojua muutenkaan eliminoitaisi tuosta vain, olihan hän kasvanut parhaan opissa.
Poika oli siis vielä pidettävä riveissä, jos mieli pitää tilikirjat tasaisina
ilman niitä kamalia tappioita. Niin paljon kuin Pjotrin olikin tehnyt mieli
päättää pojun elämä sillä siunaamalla kun tämä oli astunut hänen matalaan
majaansa eilen, sen sijaan hän oli antanut tälle vielä yhden keikan. Ja jos se
menisi putkeen, ei jäljelle jäisi muuta puitavaa kuin elonkorjuu.
Pojat
seisahtuivat pöydän taakse ja istuutuivat penkeille, Yuri nurin kurin kuten
aina. Borislav kohotti kulmakarvojaan kysyvänä. ”Mm?”
”Veli
Tsirkunov on meille velkaa. Ja sehän ei passaa, da?” Vorobjov satuili. Borislav naurahti kuivasti. ”Vähän enemmän
kuin rahassa. Minne lie jätti Tatjanan kuolemaan. Parka likka”, hän sanoi
hieman surua äänestään läpi työntyen.
”Muistatteko
sen pelokkaan nuoren devushkan, da?” Pojat nyökkäsivät mietteliäänä,
yrittäen päästä jyvälle siitä, mitä heidän esimiehensä oli keksinyt. ”Tyttö
olisi varmastikin helppo saalis, pravo?
Harasho, sillä hän lähtee meidän
matkaamme, siksi aikaa kunnes veli Tsirkunovilla on rahamme. Korkojen kera.”
Ilkeä hymy levisi Pjotr Vorobjovin kasvoille. Yuri ja Borislav ynähtelivät
hyväksyvästi.
”Ja kun hän
tulee tuomaan velkaansa”, Borislav jatkoi, ”noutaja saapuu.”
------------------------------------------------------
Aleksej
kertoi Lucylle ihan kaiken. Kaiken liiga-ajoistaan, Borislavista ja Yurista,
Vorobjovista, Rosesta. Miten hänen vanhempansa olivat kuolleet hänen ollessaan
vasta kymmenenvuotias. Miten rikollisliiga oli houkutellut nuoret pojat
leiviinsä luvattoman nuorina – vain viisitoistakesäisinä. Miten Tatjana oli
kuollut salakuljettaessaan huumeita pari vuotta sitten. Miten Rose oli ohjannut
ja opastanut Aleksejta koko tämän elämän ajan aina tähän hetkeen asti. Miten he
olivat päätyneet junaan kohti Maple Valleyta Alicen hyökkäyksen jälkeen –
Aleksej oli ollut koko ajan talon nurkalla ja murtautunut sisään heti hyytävän
huudon kaiuttua sisältä. Ja mitä äskeinen oli ollut: Vorobjovin antama keikka, Aleksejn oli kuitenkin maksettava velkansa tälle.
Nyt Lucy
istui rähjäisellä sängynpeitteellä tätä kaikkea sulattaen. Aleksej katsoi häntä
kuin pahoillaan. Mutta mitä syytä tällä oli pyytää anteeksi? Eihän hän ollut
tehnyt mitään väärää – tai no ainakaan Lucylle. Lucynhan tässä pitäisi anteeksi
pyydellä. Hän oli vetäissyt – tietämättään eli ei – Aleksejn mukaan koko
tappojupakkaan, ja nyt he olivat yhdessä pakomatkalla, kumpainenkin omaa
piruaan karkuun.
”Sanoisit
jotain”, Aleksejn heikko ja karhea ääni pyysi hiljaa. Lucy vilkaisi Aleksejhin
päätään kuitenkaan kääntämättä. ”Kuulostaa vain niin oudolta, että meidän
kohtalomme olisi sidottu yhteen tällä tavalla. Tarkoitan, että emmehän me edes
tunne toisiamme!” Lucy puuskahti ja nosti toista suunpieltään kattoa kohden.
Aleksej mallinsi liikkeen omille kasvoilleen, mutta vakavoitui sitten kuin
muistaessaan jotain tärkeää.
Tyttö loi
katseensa alas heidän toisiaan piteleviin käsiinsä. ”Tämä siis saattaa olla
viimeinen kertamme kahden?” hän kysyi pienesti. Hän kuuli hetken kuluttua vähän
varautuneen mutta myöntävän muminan.
Vaatteet
lentelivät pitkin Hower’s Inn –motellin huoneen 281 lattiaa.
”Onko tämä
hyvä idea?” Aleksej kysyi hengästyneenä
kesken suudelman.
”Ei missään
nimessä”, Lucy vastasi hengästyneenä hänkin ja suuteli Aleksejta tämän
hapuillessa jo tytön huulia vieden heidät molemmat hetken huuman virran
vietäväksi.
----------------------------------------------------
Aaaand the end for now! En oikeen tiiä mitä voisin sanoo tästä osasta enää. No ehkä sen, että jälleen mua ketuttaa pikkusen se, että jotkut kuvat ei menneet ihan niiku Strömsössä :/ no ei kai sille mitään voi, jos ei vaan saa väännettyä simejä täsmälleen oikeisiin asentoihin, niin kuin teksti antais ymmärtää :D
Ja sitten kommenttia? Lempikuvia? Kysymyksiä? Hehkutettavaa? Kritiikkiä? Kommenttiboksi on avoin (;
Ja sitten kommenttia? Lempikuvia? Kysymyksiä? Hehkutettavaa? Kritiikkiä? Kommenttiboksi on avoin (;
Jee uusi osa!!!! Tanssin just Ressun onnen tanssin, koska oon kyttiny täällä joka ikinen päivä! Aleksej on ihan sairaan komea<3 joo, mutta siinäpä sitten kommentti jossa ei ole järkeä.
VastaaPoista~Em~
:D Voi että, ihana että joku tykkää! :3 Allusta oli tarkotuskin tulla vähän semmonen tuimalla tavalla komea yksilö, hyvä kuulla että onnistuin :D
PoistaMutta hei, järjettömätkin kommentit piristää kirjoittajan päivää, kiitos tästä!
Oooh, Stormeja!!
VastaaPoistaIhan mahdottaman hyvin kuvitettu ja lavastettu ja kirjoitettu osa jajaja kaikkea mukavaa D: kateeksi käy. Erityisesti tykkäsin noista lumisista kuvista~
Hui, mitäköhän on tekeillä, jotakin suurempaa ainakin selvästi :o jännä nähdä miten tässä tulee käymään ja pääseekö joku kenties hengestäänkin.
Mä arvasin, että Lucylle ja Aleksejlle (olipas hankala kirjottaa:D) tulee jotain, ja tulihan niille!! ;) (tällä yöllä on ihan varmana seurauksensa, sano mun sanoneen!!)
Mun kommentit on taas vaihteeksi kasa kakkaa, but at least I tried :D jatkelehan toki!
Ooh, kommentti! :3
PoistaVoi kiitos *blushblushblush* :3 Nepä ne olikin vaikeinta ottaa, lumi ei suostu toimimaan naapurustokoristeiden kanssa, mikä vähän vesitti koko hommaa, mutta ihana että tykkäsit!
Hengenlähtöjä lähellä, saapa nähdä keihin arpa osuu...
Tiiätkö mie mietin niiiin kauan, että miten ihmeessä taivutetaan nimi Aleksej :'D tein sitten niin kuin matikassa tehdään, ettei tehdä mitään ja lisäsin vaan kylmästi päätteen perään :D Noi on niin sievä ship ettei mitää rajaa :'D♥ Sen voin sanoa, että tällä yöllä oli kyllä oma merkityksensä ;)
Yrittänyttä ei laiteta, mukavahan se on kakkaakin lukea jos vastassa on pelkkää hiljaisuutta :D
Minäpä jatkan, kiitoksia kommentistanne!
Onpa kiva nähdä täällä uutta osaa (voin myöntää olleeni jonkin aikaa piilolukijana...)!
VastaaPoistaNäyttääpä Lucy muuten kauniilta tässä osassa näin btw.
Osa oli kyllä todella hvin kuvattu kuten aiemmin onkin jo sanottu:)
Lucy ja Aleksej, tuitui. Harmi ettei heille näy onnea lähimailla, mutta yhdessä vietetyllä yöllä on varmasti seurauksensa...
Tämä osa oli kyllä todella jännittävä, odotan jo kovasti seuraavaa osaa, haluan tietää miten Lucylle käy. Ja mitähän suunnitelmia rikollisliiga nyt oikein punoo?
Jatkoa odotellen :)
Hii, ihana kuulla (: (tämä saattaa tarkoittaa myös muita piilolukijoita, huu!)
PoistaLucy kiittää mitä nöyrimmin! Mie yritin ennen edellisen osan vikaa kohtausta laittaa Lucyn näyttämään vähän lapsenomaiselta myssyineen päivineen kuvastamaan kaipuuta lapsuuteen, helpompiin aikoihin. Tässä kun ns. paska oli jo housussa, niin myssy sai kyytiä ja tilalle tuli aikuisempi Lucy, johtuukohan sitten tästä neidin kauneus, ken tietää :D
On niin ihana kuulla, että kuvaaminen onnistu, koska se on varmaan "stressinlähde nro 1" ja sitä murehdin eniten, jos joku ei näytä kuvassa samalta kuin tekstissä kerrotaan. Eli hieno juttu että kuvat on passeleita! (:
Ne on kyllä söpsöjä yhdessä :3 mutta toisaalta paatuneena romantikkona sanon näin jokaisesta parista, jonka nään :'D
Piristi kyllä kummasti päivää, minä jatkan heti kun vaan innostus on palatakseen ja päästän teikäläisenkin jännityksestä :D
Kiitos ja kumarrus kommentistanne (:
Eikä, luin tämän aikoja sitten, mutten muistanut kommentoida.. :D Luulin jo, että olin päässyt eroon tästä pahasta tavasta. Anygays. Tykkäsin kuvista tosi paljon! :> Jotenkin karuja ja yksinkertaisia, mikä sopi muutenkin synkähköön tekstiin. Yksinkertaisuus ei kuitenkaan näyttänyt sellaiselta lavastuksen puutteelta, tiedätkö mitä tarkoitan :D Etenkin alun junakuvat ja motellikuvat olivat mahtavia!
VastaaPoistaTykkäsin myös noista venäjänkielisistä jutuista tekstin seassa, vaikka oma venäjäntaitoni rajoittuukin sanoihin "daa", "njet", "trastui" ja "priviet" :D (enkä osaa niitäkään kirjoittaa sen paremmin venäjäksi kuin suomeksikaan) Aleksejn menneisyys oli varsin mielenkiintoinen. Mikäköhän Lucyn ja Aleksejn yhteenkiedottuja kohtaloita tulevaisuudessa oikein odottaa? Jännityksellä seuraavaa osaa kohti!
P.S. Pakko vielä kehua onnistuneesta simistä, nimittäin tuosta Tatjanasta! Piirteiltään jotenkin niin klassisen venäläisnaisen näköinen että! En tiedä, mikä sen tekee :D Kiitos tästä osasta :)
Tiiätkö, mullekin käy joskus just samalla lailla ja arvaapa ketuttaako sitten kun käy satunnaisesti "tarkistuksella"? :'D pitäis varmaan itekin aika double-check että "kommentoinhan varmasti??"
PoistaIiip, ihana kuulla :3 aattelinkin, että meneeköhän tää tunnelmanvaihdos vähän överiksi, mutta kiva kuulla että tykkäsit! Yritin tosiaan tehdä semmosen vähän yksinkertaistetun miljöön. Kiitos kiitos :3
Ite tykkään ihan hirveesti, kun jonkun hahmon puheesta näkee mistä se on kotoisin tai muuta persoonallista, niin pakkohan sinne oli vähän venäjää ujuttaa! ;) itekään en puhu venäjää sanaakaan, mutta oppiminenhan ei koskaan lopu, ehkä saatan vielä joku päivä aloittaa opiskelemaan :D
Mua itteäni naurattaa niin paljon se, että kirjoitin tän osan tekstin vaivaisessa päivässä ja keksin suurimman osan lennosta, koska suunnitelmassa ei oikein ollut mitään kosketuspintaa :D ehkäpä tartun tän osan yksityiskohtiin hanakammin tulevaisuutta kohden... ;3
Lucya ja Aleksejta odottaa vielä monta juonenkäännettä, pysy toki kanavalla! :D
Annoin tän osan tekstin ja kuvat beta-lukijalleni eli siis isosiskolleni, niin hänkin sano Tatjanan olevan tosi venäläisen näköinen nainen :D Totuushan on, että Tatjana on vain Borislavin naispuolinen versio, vaihdoin bodyshopilla vain sukupuolta ja voìla :'D mutta ihana tietää, että visuaalinen puoli on menny nappiin, jes!
Kiitoksia ihanasta kommentista, mie päästän sutkin jännityksestä mahdollisimman pian (:
Mun piti tulla jo paljon aiemmin lukemaan ja kommentoimaan tää, mutta kappas kummaa...
VastaaPoistaNo joo, nyt olen täällä, luin osan ja kommentoin :D
Jahas, että oikein venäläinen rikollisliiga on nyt mukana kuvioissa. Tästä tulee varmasti mielenkiintoista. Pahiksilla on luultavasti jokin kauhean julman ovela juoni Lucyn ja Aleksejn pään menoksi...
Lucy on kyllä yks älyttömän kaunis tyttö ♥
En saa mitään tämän järkevämpää aikaiseksi :D Jään oikein innolla odottamaan uutta osaa!
Viivästys ei haittaa yhtään, mulle itellenikin käy tuota aina silloin tällöin *hups* :D
PoistaKyllä kyllä, vedettiin tarina aivan uusille urille ;) Eikä juonenkäänteet lopu, sen lupaan :D
Mä en oo ihan varma, tykkäänkö Lucyn nassusta :'D kun tuntuu, että se on aika valmiskasvo (pirhanan Lucas...), mutta onneksi on sentään Arthurin geenit vähäsen persoonallisuutta takaamassa (: tulevat sukupolvet todennäköisesti eivät tule edes tuntemaan käsitettä "valmiskasvo" :D
Kommentti on aina ihana asia, oli se sitten looginen eli ei :'D Kiitos tästä, minä jatkan pikimmiten!
Kyllä tässä lukiessa olikin kuin vähän hiilloksella, hui. Vai keksi Lucy itselleen salanimen - varmaan ihan hyödyllistä, kun joku varmasti tietää hänen olleen yhteydessä O'Neilleihin. Vai nyt Aleksejkin ryhtyy toimimaan - aa, siksi mies kai oli siellä junassa kun Lucy ensimmäistä kertaa yritti O'Neillien paikkeille!
VastaaPoistaMutta mitä ihmeen "bisneksiä" Aleksejlla on? Ei vaikuta hyvältä...
Mutta Lucy on kyllä ihmeen söötti tässä kuvassa:
http://i1209.photobucket.com/albums/cc398/dintzzz/Storm/Osa%2031/19c_zpsofc9vl0u.png
Ja Maple Valley vaikuttaa tosiaankin olevan täynnä outoa porukkaa. Kuin pieni pala Siperiaa olisi kuljetettu lähelle Sealandia.
Hyvä että sekin selvisi, että Aleksejkin pystyi näkemään Rosen eikä vain ollut jonkin kuudennen aistin ohjailemana. Tai kenties Rosea olisi voinut sellaiseksikin kutsua?
Herra Vorobjoviin en kyllä haluaisi törmätä pimeällä kujalla - enkä kyllä hyvin valaistussa toimistossakaan. Saattaisi jälkimmäisessä olla jopa pelottavampi.
Ja ei kyllä taida olla hyvä idea, Lucy hyvä - mutta pian kai nähdään mihin se johtaa ;D
Ei kamala, miten huomasin tän kommentin _vasta nyt_?? D:
PoistaJuu, juurikin siitä syystä oli Aleksej junassa sillä ekallakin kerralla! ;D
Entiä oliko vähän radikaali veto muuttaa miljöötä näin, mutta sen voin ainakin sanoa, että vaihtelu virkistää kummasti! :3 noi maisemat on tosi buenot ;__;:3
Vorobjovia kyllä kaihtaisin itekin aika kaukaa, hui :o
Kyllä, se nähdään :D