Osa 30. Karma on ystäväni

En voi uskoa, että tää on jo 30. osa. Siis mitä ihmettä :D No ei sillä, täältä tulee varmaan toiset 30 ennen kuin ollaan edes loppusuoralla :D Anyways, päästän teidät lukemaan!

Jo kaksi viikkoa. Kahden viikon ajan Lucy oli ollut omillaan, ilman Rosea apunaan.

”Hei, anteeksi se viimekertainen. Haluaisin kuitenkin tavata teidät vielä, jos se sopii. Selvä. Selvä. Nähdään silloin. Kuulemiin.”

”Luce?”

”Luce, ootko siellä?”

”Luce, nyt vittu. Vastaa mulle.” ”Mene pois.”

Hymähdys oven toisella puolella. Päättäväisiä askeleita poispäin. Lucy huokaisi helpotuksesta ja purskahti itkuun. Hän olisi halunnut kertoa jollekin. Puhua. Siitä, miten häneen sattui. Pelotti. Hän vain oli niin… yksin.

-------------------------------------------------------

Vynn katsoi taas aamiaistaan nyrpeällä tolalla. ”Eikö taaskaan maistu?” Brian kysyi huolestuneena. Vynn loi katseensa sulhaseensa, tulevan lapsensa isään ja hymyili laimeasti. ”Ei sitten yhtään”, hän huokaisi.

Kohta Ebonyn askelten äänet kuuluivat käytävässä. Pariskunta katsahti ensin äänen tulosuuntaan, sitten taas toisiaan. ”Pitäisikö jo kertoa?” Vynn ehdotti. Brian ei sanonut mitään, nyökkäsi vain rohkaisevasti.

Ovenkarmien takaa Ebony laahusti makeasti haukotellen keittiöön. ”Huomenia. Voi paska, ei teillä olis sätkiä? Multa loppu eilen”, hän manasi. Vynn karaisi kurkkuaan. ”Ebs? Meillä olisi Brianin kanssa sulle asiaa.”

Ebony vakavoitui ja vaikeni, katsoi vuorotellen Vynniin ja Brianiin kuin etsien vastausta heidän kasvoistaan. Hän istuutui pöydän ääreen Vynniä vastapäätä. ”Oookei?” Vynn taputti penkkiä vieressään ja kutsui Brianin istumaan viereensä, johon mies ilmaantui hetken kuluttua.

”Me ajateltiin, että varattaisiin Lucylle aika psykoterapiaan. Se ois maan eteläosissa; matka on pitkä, mutta meidän mielestä se ei haittaa”, Brian sanoi. Ebony nyökkäsi ja tuntui rentoutuvan aavistuksen verran. ”Selvä. Pistäkää systeri hoitoon. Sitähän se kaipaa, on kaivannu jo pitkän aikaa”, hän sanoi ivallisesti. Brian nieli torunsa siskon haukkumisesta. Vynn laski kätensä tämän kädelle ja puristi sitä hellästi.

”Meillä olisi muutakin kerrottavaa.”

Seurasi pitkä tauko. ”No, kertokaa nyt jo”, Ebony naurahti hermostuneena. Vynn puuskahti valmistautuen sanomaan uutisen ääneen. ”Tuota… Me saadaan Brianin kanssa vauva”, hän sanoi ja hymyili vilkaisten ensin Brianiin, joka säteili katsellessaan pinkkitukkaisen kasvoja. Ebony tunsi maton vedettävän jalkojensa alta.

”Mi-mitenkä?” Ebony ei saanut sanaa suustaan. Vynn epäröi ja loi katseen Brianiin rohkaisua hakien. ”Me saamme vauvan”, hän toisti hieman hiljempaa. Ebony ei pystynyt keskittämään katsettaan mihinkään. ”Ai”, hän töksäytti ja nousi tuoliltaan seisomaan hieman liian nopeasti.

”Minä, tuota… Okei, hyvä juttu. Hienoa. Ihan oikeesti, jep.” Ebony näytti peukkua Vynnille ja Brianille ja yritti nostaa kasvoilleen jonkinnäköistä hymyä. ”Oon onnellinen teidän puolesta. Jes. Mun… Mun pitää nyt mennä”, hän mutisi ja liiti ovesta ulos.

------------------------------------------------------------

Vynn ja Brian jäivät istumaan paikoilleen, kasvot käännettyinä kohti ulko-ovea, josta Ebony oli juuri rynnistänyt ulos.

”No… Sehän meni… hyvin”, Brian sanoi ja yritti hymyillä. Vynn näytti huolestuneelta. ”Hän ei ottanut sitä kovin hyvin”, hän totesi surullisesti.

Brian moiskautti suukon Vynnin huulille. ”Älä huoli. Kyllä hän tottuu ajatukseen.”

-----------------------------------------------

”…entä tunnetko itsesi väkivaltaiseksi?” ”No vittu mieti.”

Elizabeth tunsi jonkin muuttuneen asiakkaassaan. Ensin tämä oli ollut varsin… ujohko, siveä nuori nainen. Tästä oli kuitenkin istunnon aikana kuoriutunut jonkinlainen nuorisorikollisentapainen… jokin. Räväkkä kielenkäyttö, levoton ja hyökkäävä olemus.

”Mikä on nimesi?” Elizabeth päätti kysyä toistamiseen. Asiakkaan papereissa tottahan toki luki tämän olevan Lucy Storm, mutta asenteenmuutos kieli muuta.

”Alice.”

”Alice kuka?” ”Etkö sä perhana kuule? Alice Black.” Elizabeth nielaisi. ”Selvä, Alice. Hmm, tämä olisi tältä osalta tässä. Näemmekö samaan aikaan ylihuomenna?” hän kysyi karaisten kurkkuaan. Alice/Lucy oli noussut seisomaan, pannut kätensä puuskaan, ja tuijotti häntä nyt niin murhaavalla ilmeellä, että Elizabeth tunsi ihokarvojensa nousevaan pystyyn.

”Tietty, lekuri”, Alice sanoi kylmästi ja virnisti silmiään kaventaen. Vasta, kun tyttö oli kadonnut oviaukosta, Elizabeth uskalsi taas hengittää.

---------------------------------------------

”Lucy? Etkö olekaan Alice?” Elizabeth kysyi hämmästyneenä. Tyttö oli alkanut täristä tuolissaan ja loi pelokkaita katseita häneen aina vähän väliä. ”Kuka on Alice?” Lucy kysyi ääni väristen. Peläten jotain.

”Alice Black, etkö…?” Elizabeth aloitti mutta ymmärsi sitten jättäen lauseen roikkumaan ilmaan. Nyt hänelle valkeni. Tytöllä oli sivupersoona. Erittäin dominoiva sivupersoona. Hän pelkää Alicea, Elizabeth oivalsi mielessään.

”Kuule, Lucy. Tehdäänkö näin, että määrään sinulle tällaisia pillereitä otettavaksi aamuin illoin. Kävisikö?” Elizabeth kysyi pehmeästi, ystävällisesti. Lucy tarkkaili häntä epäluuloisena. ”Millaisia pillereitä? Mitä ne tekevät?”

”Ne antavat sinun olla rauhassa. Ne vievät Alicen pois. Että sinun ei tarvitsisi enää pelätä.” Elizabeth uskaltautui hymyilemään Lucylle, mikä osoittautuikin hyväksi vedoksi: tyttö nyökkäsi. ”Kiitos”, Elizabeth kuuli tämän kuiskauksen.

--------------------------------------------------

”Lucy, mikä sulla on?” ”EN MÄ OLE MIKÄÄN VITUN LUCY!”

”Lucy…?” ”MÄ OLEN ALICE!”

------------------------------------------------------

”Katso”, Dise sanoi ääni käheänä osoittaen hanhia jäätyneellä lammella. John tuhahti hymyillen ja suukotti vaimonsa poskea. Dise työnsi tämän kuitenkin pois puristaen silmänsä yhteen.

”Mikä on hätänä, rakas?” John kysyi. Hän oli aivan ymmällään: Dise oli ollut lievästi sanottuna hankala viime kuukausien ajan, vaikka muutaman vaikean vuoden jälkeen asiat tuntuivat taas olevan paranemaan päin. 

”John, minä tuota…” Dise kakoi ja asteli yhä kauemmas Johnista. ”Anna minun auttaa”, mies yritti, mutta Dise levitti kätensä eteensä, kämmenet kohti Johnia. ”Et sinä voi.”

”Mutta, Dise, anna minulle mah–” ”Et sinä voi auttaa minua!” nainen karjaisi niin, että John pysähtyi ja vaikeni. ”Mitä on tapahtunut? Kerro minulle.” Dise nosti katseensa Johniin, ja tämä tunsi mahanpohjansa putoavan maahan. Ei taas tuota ilmettä, ei taas. Dise oli aikeissa sanoa jotain ikävää. Jotain todella ikävää. Se näkyi hänen ilmeestään.

”Anna tulla, kestän kyllä”, John sanoi valmistautuen. Dise huokaisi. ”John, anna minulle anteeksi. Mutta minä… haluan avioeron”, vaaleaverikkö sanoi ja hautasi kasvonsa käsiinsä. John sulki silmänsä. Tätä hän oli peläten odottanut. Tätä hän ei ollut halunnut. Mutta silti se oli väistämättä tullut vastaan.

Hän selvitti kurkkuaan. ”Jos niin tosiaan tahdot, minä suostun”, hän sanoi alistuvaan sävyyn. Dise nosti kasvonsa käsistään. ”Voi, John, anteeksi. Mutta en näe tälle muuta ratkaisua”, Dise melkein itki. Johnin oli käännettävä katseensa naisesta, muuten hänkin olisi pillahtanut itkuun. Taivas varjelkoon, hänhän oli rakastanut naista jo vajaat parikymmentä vuotta, ja nytkö hän olisi valmis heittämään sen kaiken hukkaan noin vain? Noin vain?

”Jos rakastat häntä, annat hänen mennä”, John kuiskasi itselleen hiljaa. ”Mitä?” Dise kysyi, kuuli varmaankin Johnin mutinan. Mies nosti katseensa vaaleaverikköön ja pudisti päätään. ”Taidan mennä… keräämään tavarani kasaan”, hän sanoi ja kääntyi lähteäkseen, asteli tovin matkaa kohti kotia.

”John!” Dise voihkaisi hänen takaansa, ja John kääntyi. Dise juoksi hänen perässään ja pysähtyi pienen matkan päähän, kuuloetäisyydelle kuitenkin. ”Minusta sinä ansaitset tietää, miksi”, Dise totesi. John kääntyi kokonaan ja jäi odottamaan.

”Totta puhuen, niin ansaitsenkin.” Hän ei halunnut kuulostaa mustasukkaiselta, perus ex-mieheltä, mutta se nyt jotenkin vain tuli ulos niin. Dise epäröi hetken.

”Minä olen pettänyt sinua. Enkä usko, että haluat olla kanssani enää nyt, kun tiedät sen.” Seurasi pitkä, kiusallinen tauko.

John pläräsi ajatuksiaan. Miljoona kysymystä risteili edestakaisin. Kenen kanssa? Milloin? Kuinka monta kertaa? Olenko minä syy tähän? Ajoinko minä sinut toisen miehen syliin? Mutta ehkä eniten Rakastitko häntä? Rakastatko häntä vielä? Hän ei uskaltanut esittää kysymyksiään, vastaukset olisivat vain pahentaneet hänen oloaan.

”Totta.” Johnin kylmä ääni selvästikin sai Disen säpsähtämään. Sitten mies lähti ja kuuli etäisesti takaansa Disen purskahtavan itkuun.

----------------------------------------------------

”Lucy…?” Vynnin ääni kuului heikkona, kuin kuiskauksena. Lucy olisi halunnut sanoa tälle niin paljon. Halusi sanoa olevansa pahoillaan kaikesta. Sen sijaan Lucy ei voinut tehdä yhtään mitään. Vain katsella vierestä, kun joku toinen otti hänen kehonsa haltuunsa. Käytti sitä hyväkseen.

Lucy tunsi kehonsa kääntyvän ja katsoi yli olkapäänsä. Vynn seisoi hänen huoneensa oven vieressä kädet vatsallaan, niin kuin hänellä oli ollut tapana tehdä viime viikkojen aikana. Lupaus uudesta elämästä sai naisen pitämään itsestään huolta, mikä sai – Olisi saanut Lucyn hymyilemään, jos hän olisi vain kyennyt siihen. Nytkin hän kuuli oman äänensä puhuvan sanoja, joita hän ei olisi itse päästänyt suustaan kuuna päivänä.

-------------------------------------------------

”Mee ämmä vittuun. Ja vie se äpäräpenskas mukanasi.” Vynn kurtisti kulmiaan. Sen verran, mitä hän oli Lucyyn tutustunut silloin nuorempana, tämä oli ollut oikein mukava. Säyseä ja rauhallinen. Mutta tämä. Tämä tyttö ei ollut nähnytkään sellaista.

Raskaus oli ottanut Vynnistä tiukan otteen jo heti alkumetreillä, sillä hän huomasi itkevänsä melkein joka päivä. Tälläkin kertaa hän pyyhkäisi silmäkulmaansa. ”Minne olet matkalla?” Vynn kysyi ystävällisimmällä äänellään, minkä vain osasi loihtia. Lucy ei vastannut, vaan kavensi silmiään ja sylkäisi lattialle. Ja lähti ovet paukkuen.

Vynn kääntyi ympäri kohti keittiötä katse hieman kohonneessa vyötärönympäryksessään ja pyyhki samalla kyyneliään pois hihansyrjällään. ”Rakas, mikä on?” Brianin huolestunut ääni havahdutti Vynnin, ja tämä nosti katseensa kohti sulhastaan. ”Ei, ei mitään vakavaa. Lucy vain.”

Brian veti Vynnin tiukkaan halaukseen ja silitti tämän hiuksia. ”Onneksi valmistujaiset ovat ihan kohta. Pääsemme omaan kotiin pienen perheemme kanssa. Olen etsinyt ja löytänytkin yhden mallikelpoisen asunnon. Haluaisitko…”

Brian touhotti jo menemään ja istahti tietokoneen ääreen. Vynnin oli pakko hymyillä. Kaikki järjestyisi. Kaikki järjestyisi, olihan hänellä Brian ja vauvansa.

----------------------------------------------------

”John?” Dise nyyhkäisi hiljaa yrittäen vihdoin saada Johnin puhumaan jotain. Mutta ei. Tämä vain tuijotti ikkunasta pahvilaatikot valmiina lähtöön. ”John”, Dise yritti ponnekkaammin, mutta sai miehensä vain kääntymään hieman. Se kuitenkin riitti vaaleaverikölle, sillä hän tiesi Johnin nyt kuuntelevan.

”Sanoisit jotain. Tiedän, että tämä on nyt kaiken loppu, mutta… älä päätä tätä näin.” Dise odotti vastausta. Ei mitään. John oli vuosien varrella todistanut olevansa suuttuessaan tuppisuu, mutta tämä veti mykkäkoulun ihan uudelle tasolle. Viikko ilman sanaakaan. ”Ole kiltti…”

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen, mies vihdon kääntyi kokonaan vaimoaan kohti. ”Haluan tietää vain yhden asian. En muuta.” Dise havahtui ajatuksistaan ja hänen silmänsä levisivät, kun hän tajusi Johnin juuri puhuneen hänelle. ”M-mitä vain. Kysy pois.”

”Rakastitko häntä?” Johnin ääni oli niin kylmä. Niin kylmä, että Disen sydän särkyi jo sen kuuntelemisesta. Entä sitten, kun hän vastaisi tuohon kysymykseen? Dise kuolisi ihan vain siitä tuskasta, että satutti jotakuta näin. Mutta Johnilla oli oikeus tietää. ”Kyllä. Rakastan edelleen”, Dise sanoi hiljaa ja painoi päänsä. Kyynelet vierivät hänen poskiaan alas, kun Dise kehdannut katsoa Johnia silmiin.

John ei sanonut enää sanaakaan. Dise kuuli vain askelia, kankaan kahinaa, sitten vähän raskaampia askelia. Ovi kävi… Ja niin John oli poissa. Itku sumensi naisen näkökentän, kunnes hän pyyhki sen hihansyrjäänsä. Hän silmäili taloa, olohuonetta, keittiötä. Kaikki Johnin tavarat olivat poissa ja jäljellä oli enää vain tyhjää. Ainoa asia, minkä mies oli jättänyt jälkeensä, oli keittiön pöydällä lojuva avioerolomake.

Dise tiesi tehneensä väärin. Nyt oli tullut aika maksaa siitä.

-------------------------------------------------------

”Maistuuko tee?” vanha käppänä kysyi. ”No ei maistu, mutta kiitos kuitenkin”, Alice sanoi mitä miellyttävimmällä äänellään. ”Kahvia?” ”Ei. Kiitos.”

Huoneessa oli kolme outoa ja jokseenkin varautunutta ihmistä hänen itsensä lisäksi: kuin perseelle ammuttu karhu eli teinityttö, känkkäränkkä pappa, joka selvästikin yritti näytellä ystävällisempää kuin oikeasti oli, ja melkein alleen laskeva keski-ikäinen setä – jonka jumppapuku oli suoraan 70-luvulta – ja joka vilkuili Alicea sen näköisenä, että juoksee kohta karkuun.

Keskustelu kävi vilkkaana, mutta Alicesta tuntui itse puhuvansa koko ajan. Välillä harmaahapsi saattoi sanoa jotain välikommenttia, mutta harvoin Alice välitti niistä. Yhtäkkiä tyllerö kiskaisi isukkiaan hihasta ja he katosivat toiseen huoneeseen jättäen Alicen yksin tuon papan kanssa. Mutta miksi he häipyivät?

Äkkiä Alice nousi seisomaan ja lampsi kohti huonetta, johon ne kaksi olivat häipyneet, mutta se ukko pisti väliin. ”Vessaako etsit?” Irvokas hymyn tekele miehen naamalla inhotti Alicea. ”En. Haluan tietää, mitä ei voi sanoa minun läsnä ollessani”, Alice vastasi. Pappa ilmeisesti tajusi, ettei tässä ollut hänellä nyt vastaan sanomista ja päästi Alicen ohi.

Alice avasi oven. ”Ei tuo tyttö ole kyllä todellakaan se pelokas Stormin tyttö! Näithän sinä, miten se käyttäytyy! Ja puhuu! Okei, ehkä he näyttävät samalta, mutta tuossa on kyllä jotain pahasti vialla! Ja tuoko me nyt aiotaan pistää päiviltä? Kyllä kuule käy niin, että tuo pistää meidät –” Teinitytön suu kävi kuin nopeutettuna, kunnes hän huomasi oven auenneen ja Alicen seisovan sen vieressä.

”Vai niin. Että juorukerho kokoontuu. No, kokeillaanko, pätevätkö arvelusi?”

--------------------------------------------------

Lucy ei voinut tehdä mitään. Hän aisti Alicen olevan erityisen pahalla tuulella, ehkä jopa raivoavan. Mutta tällä kertaa Alice oli sulkenut Lucylta kaikki ikkunat ulkomaailmaan. Hän ei voinut nähdä eikä kuulla mitään, mitä ulkopuolella tapahtui. Lucy oli vankina oman kehonsa sisällä ja joku muu piteli ohjaksia kertomatta mitään, mitä tapahtui. Hän ei kuullut edes Alicen suunvuoroja.

Terapeutti oli ollut oikein mukava ja pätevä. Harmi vain, ettei hän ollut tiennyt pillereidensä vaikuttavan juuri päinvastoin: tarkoituksenaan karkottaa Alice, ne sulkivatkin Lucyn itsensä ulkopuoliseksi.

”Alice, mitä tapahtuu? Kerro minulle!” ”Ole hiljaa nynny!” Hienoa. Alice oli siis sulkenut kaiken tietoisesti pois. Lucyn teki mieli itkeä, mutta ei voinut. Oli vain annettava tapahtua, mitä oli tapahtumassa.

Aikaa kului. Ja kului. Lucy ei tiennyt edes kuinka kauan hän oli odottanut. Yhtäkkiä kaikki vain kirkastui. Olo tuntui kevyemmältä, surun ja vihan tunteet olivat tipotiessään. Paha energiakin vain haihtui pois. Lucy hämmentyi, mutta tajusi sitten. Olo alkoi olla kuin ennen Alicea. Alice oli poistumassa? Lucy alkoi tuntea jalkansa maassa, vaatteet yllään ja tunkkaisen sisäilman kutittelevan nenäänsä.

Lucy piti silmänsä suljettuina nauttiakseen olostaan. Hän oli ohjaksissa. Alice oli poissa. Toivottavasti lopullisesti. Hän veti syvään henkeä ja…

Ilmassa leijui kumma haju, kuin rauta. Lucy raotti silmiään –

Hänen silmänsä revähtivät auki ja adrenaliini ryöppysi kuin murrettujen patojen lävitse. Ruumiita. Kolme ruumista levällään lattialla verilammikossa uiden. Verinen keittiöveitsi pöydällä Lucyn edessä.

Lucy huusi, kiljui, kirkui ja… pyörtyi.

-----------------------------------------------

Jees, 30. osa purkissa! (: Jos rehellisiä ollaan, niin en kyllä alkuaikoina olis uskonut, että pääsen näin pitkälle :D No, täällä ollaan nyt ja huipulla tuulee, eiku - 

Eipä tässä varmaan enempää lätistävää ole. Paitsi, että mua häiritsee niin maan kamalasti, kun viimeisessä kohtauksessa unohdin tyystin sen verisen veitsen ja Johnin nyrkkikuva oli sellainen trainwreck kuvata että... No, mutta sainpahan tehtyä :D

Kommenttia kiitos (: