Hii, täällä taas kolmen kuukauden jälkeen (! D:) Ihan rehellisesti sanoen, yritin kyllä oikeesti saada osan ulos aikasemmin, mutta aina kun mulla olis ollu aikaa kuvata, niin tuliki jotain muuta hommaa ja kuvaaminen jäi taas seuraavalle viikonlopulle. No anygays, tässä se nyt on.
Tällä kertaa pistän lukumusan ohelle vielä äänitehosteita, jotka (toivottavasti) siivittää lukemista ;D Ainakin mun kirjottamiseen saivat kivan flow-tilan ja kohtaukseen heittäytymisen ;) ääniefektit voi pistää pois kohtauksen loputtua (ellei ne sitten hiljene jo itsestään)
En osannu päättää kahden kappaleen väliltä, niin oman maun mukaan
Lukumusa 1 tai Lukumusa 2
Hei, ja osa sisältää taas pikselipyllyjä! Ja siitä sitten:
Jo tunnin
ajan Lucy oli istunut junassa ja käynyt itsensä kanssa sisäistä sotaa siitä,
pitäisikö hänen siirtyä ruokailuvaunuun. Hänen edellään oli eräs penkkirivi
nurin niskoin, ja ainoa sillä rivillä istuva henkilö loi häneen tiheitä
katseita. Kummallisilla ilmeillä.
Nainen kaivoi
puhelimensa laukustaan, näpytteli numeron ja odotti vastausta. ”Aivan, Lucy
Storm täällä. Niin, minä en pääsekään tänään tapaamiseen. Olen pahoillani.
Kyllä, näkemisiin.” Puhelin tipahti laukun pohjalle. Lucy tipahti kinokseen, kyynel
tipahti Lucyn poskelta maahan.
Hieman
enemmän tutkailua, ja hän tajusi istuvansa selkä menosuuntaan. Hänen edessään
istui… se mies. Mikä hänen nimensä olikaan…? Aleksej? Se se varmaan oli.
Aleksej ei katsonut häneen, ei. Miehen koko vartalo oli käännettynä käytävälle.
Juna
pysähtyi. Aleksej loi viimeisen vilkaisun Lucyyn – vähän vihamielisen, kulmat
kurtussa – ja lampsi junasta ulos. Lucy jäi istumaan paikoilleen tuijottamaan
miehen perään hämillään. Kun tämä oli kadonnut junan ikkunasta, Lucy laski
katseensa takaisin penkkiin, jolla tämä oli istunut –
”Älä sano
noin, se on sun siskos”, Brian puuttui puheeseen. Naiset käänsivät katseensa
heti uuteen ääneen ja Vynnin kasvoille levisi autuas hymy. Brian hymyili
takaisin morsiamelleen ja asettui tämän penkin taakse seisomaan vakavoituen
siirtäessään katseensa siskoonsa.
”No mitä?
Totta joka sana”, Ebony puolusteli. Vynn huokaisi syvään. Brianin katse vaelsi
keittiötasolta toiselle ja nousi sitten takaisin Ebonyn silmiin. ”Eihän tuota
voi kyllä kieltääkään”, hän mutisi pienesti.
”Dise?
Tahtoisin puhua kanssasi eräästä asiasta”, Lucas sanoi sitten vakavana. Dise
nousi istumaan ja katsoi Lucasia kummeksuen. ”Et viitsisi, meillähän oli niin
kivaa”, tämä kujersi ja nousi sängystä, puki alusvaatteensa kunnolla päälleen ja
ison pyjamapaitansa. Lucas otti neuvosta vaarin ja puki itsekin vaatteensa
ylleen.
”Dise,
istutaan alas”, Lucas ehdotti. Dise istahti sängyn päädyssä noruvalle sohvalle
ja viittoili Lucasia tekemään samoin. Kun mies oli istahtanut sohvan
käsinojalle, hän oli hetken hiljaa. ”En oikein tiedä, miten tämän esittäisin”,
hän myönsi. ”Siitä vain. Ei se niin vaikeaa voi olla”, Dise sanoi melkein
kannustavasti, mutta välinpitämättömyys oli tämän äänestä liian helposti
erotettavissa.
”Mitä? En
minä julkisesti ketään hässi!” Dise pimahti ja nousi sohvalta. Lucas yritti
rauhoitella häntä parhaansa mukaan. ”Ei, en minä sitä tarkoittanut, vaan meidän
suhdettamme.” ”Meidän suhdettamme? Lucas, mikä sinulta on mennyt ohi? Olen naimisissa. Pitääkö se sana tavuttaa tai
jotain, että tajuaisit sen merkityksen?” Dise tiuski suuttuneena. Nyt oli
Lucasin vuoro kurtistella kulmiaan.
”Ai että
minun täytyy tajuta avioliiton merkitys?! Hei, minä en ole se joka varattuna
nai toisia miehiä!” ”Minä en nai muita kuin sinua!” ”Etkö edes Johnia?” Dise
epäröi hetken katse lattiassa. Hetken kuluttua hän nosti leukansa ylös ja
katseli Lucasia nenänvarttaan pitkin. ”En edes Johnia. En huoli häntä.”
”Etkö halua
erota hänestä?” Lucas tivasi. ”EN!” Se riitti. Kamelin selkä katkesi. Lucas
pamautti nyrkkinsä seinään ja karjui täyttä kurkkua: ”NYT RIITTÄÄ NAINEN! OLEN
LUOPUNUT KAIKESTA VUOKSESI, KAIKESTA! JÄTIN LLOYDIN SINUN VUOKSESI!
TEESKENTELIN HOMOA SINUN TAKIASI! ETKÄ SINÄ PISTÄ TIKKUA RISTIIN MINUN
HYVÄKSENI?” Dise onnistui vain toljottamaan Lucasia miltei pelästyneenä. Itku
teki tuloaan naisen silmiin, mutta Lucas ei välittänyt.
”Lucas, minä
rak–” ”Tämä oli nyt tässä”, mies totesi kylmästi ja harppoi makuuhuoneesta ulos.
Ei edes katsonut Diseen päin. Dise hölkkäsi Lucasin perässä. ”Lucas! Lucas, älä
mene! Kyllä minä rakastan sinua! Minulla on vain niin paljon ajatel–”
Lucy tunsi
kyynelten virtaavan pitkin poskiaan. ”Mitä sinä tahdot minusta?!” hän kirkui ja
peitti korvansa kämmenillään. Rose sipaisi tytön kasvoja hellästi, ja Lucy
avasi vihdoin silmänsä. ”Lapseni”, Rose henkäisi pehmeästi.
”Hyvä. Jää
hyvästi, lapseni”, Rose sanoi haikeasti. Lucy tirautti kyynelen
silmäkulmastaan. ”Hyvästi”, hän kuiskasi, ja niin Rose oli poissa. Pimeys hänen
sijastaan valtasi tilan.
”Luce, mitä
nyt?” Ebony uteli ja kierteli siskonsa ympärillä. Tyttö oli astunut huoneestaan
ulos ensimmäisen kerran kolmeen päivään. Kainalossaan jokin ummehtunut loota.
”Lucy?” ”Jätä minut rauhaan.” Taas se sama kylmä äänensävy. Eikä sisko luonut
katsettakaan Ebonyyn.
Ebony
pysähtyi ja antoi Lucyn harppoa pihalle kirstu mukanaan. Ebony huokaisi syvään
ja muljautti silmiään kohti kattoa. Ovi paukahti kiinni.
Lucy kaivoi
takkinsa taskusta tulitikkurasian ja raapaisi yhden niistä loimuun. Hetken
aikaa Lucy vain katseli tulen nielemää, puun mustuvaa päätä. Pikkuhiljaa tytön
sormenpäitä alkoi poltella, joten hän avasi rasia kiireen vilkkaa ja tiputti
tikun sisälle.
Vynn nauroi
mukana. Aito ilo kuvastui naisen kasvoilta hänen tuijottaessaan sulhasensa
onnesta soikeita kasvoja. Kun Brian laski Vynnin alas, nainen painoi suukon
tämän huulille. ”Kävisikö Theodor, jos hän on poika?” Brian intoili ja silitti
molemmin käsin Vynnin kasvoja.
Pariskunta
asteli pikavauhtia keittiöön. Ebony nojasi keittiötasoa vasten kohti ikkunaa.
”Ebs?” Vynn kuiskasi tuskin kuuluvasti. Brian vilkaisi ikkunaan – ”LUCY!” hän
huudahti ja samassa lensi jo ulko-ovesta ulos takapihalle.
Vynn vilkaisi
ikkunasta ja henkäisi kuuluvasti. Lucy makasi kinoksessa roihuavan puukasan
vieressä mitä luonnottomimmassa asennossa. Kasvot väännettynä kauhun- ja
raivonsekaiseen ilmeeseen. Nainen käänsi katseensa kohti keittiön lattiaa ja
hyssytteli Ebonya. ”Shh. Shh… Kaikki kääntyy hyväksi… Lucy on kunnossa… Me
kaikki olemme kunnossa…”
Tällä kertaa pistän lukumusan ohelle vielä äänitehosteita, jotka (toivottavasti) siivittää lukemista ;D Ainakin mun kirjottamiseen saivat kivan flow-tilan ja kohtaukseen heittäytymisen ;) ääniefektit voi pistää pois kohtauksen loputtua (ellei ne sitten hiljene jo itsestään)
En osannu päättää kahden kappaleen väliltä, niin oman maun mukaan
Lukumusa 1 tai Lukumusa 2
Hei, ja osa sisältää taas pikselipyllyjä! Ja siitä sitten:
Kumpikaan ei
kuitenkaan hymyillyt. He vain vilkuilivat toisiaan. Jos joku oli tämän
tuijotuskisan huomannut, oli hänkin varmaan pistänyt merkille sen, ettei
kyseessä ollut mitään flirttailun makua. Ihan kuin he olisivat suuttuneita
toisilleen.
”Seuraava pysäkki: Burrafirth.”
Kuulutuksen naisääni kuulosti lopen uupuneelta hommaansa. Kului pari minuuttia,
kun juna oli jo pysähdyksissä Burrafirthissä. Lucy sulki silmänsä ja huokaisi.
Hän kuuli muutaman ihmisen jäävän junasta pois.
Kun hän
lopulta avasi silmänsä, oli tuijotuskisa ohitse – mies oli kadonnut paikaltaan.
Eikä hän tullut enää takaisin.
----------------------------------------------------
Tunnelista
läpi. ”Seuraava pysäkki: Sealand.” Lucy
astui junasta ulos ja tarpoi samaan syssyyn vielä asemaltakin pihalle. Hän
henkäisi ja veti keuhkoihinsa pakkasilmaa.
Lumihanki
narskahteli Lucyn askelten alla, kun hän käveli kävelykatua pitkin kohti
O’Neillin antamaa osoitetta. Hetken matkaa käveltyään Lucy pysähtyi. Hän
tuijotti tiiviisti eteensä ja puhalsi suustaan pienoisen höyrypuuhkan.
”Lapseni”,
Rosen pehmeä ääni kutsui. Lucy avasi silmänsä ja näki Rosen istuvan hänen
vieressään lumessa. ”Hei”, hän raakkui.
”Minulla on
sinulle kerrottavaa. Pahat henget… Ne ovat yhä vahvempia. Ne yrittävät
tunkeutua mieleesi tälläkin hetkellä.” Rose kuulosti haikealta ja surulliselta.
Lucy nyökkäsi ja tunsi sukkiensa kastuvan lumesta. ”Ymmärrän”, hän sanoi
hiljaa.
”Tahtoisin puhua
tosin kanssasi muistakin aiheista, kuin vain minusta. Mitä sinulle kuuluu,
lapsi?” Rose puhui hellällä äänellä ja hymyili valloittavasti, niin että
Lucyakin alkoi hymyilyttää. ”Minä… Pystyn puhumaan paljon paremmin nyt. Olen
harjoitellut”, hän sanoi. ”Se on hyvä”, Rose myönsi ja jäi vielä katselemaan
Lucya. ”Mielesi päällä on jotain muutakin. Jaa se kanssani”, punatukkainen
kehotti.
”No minä…
Junassa oli eräs heppu. Vähän outo. Hän… tuijotti minua. Kuin olisin sairas”,
Lucy melkein sylki sanat suustaan. ”Ai, tarkoitat Aleksejta”, Rose sanoi
oivaltaen. Lucy kohotti katseensa Roseen, jonka pää oli kääntyneenä suoraan
eteenpäin. ”Ketä?” tyttö henkäisi.
”Ah, hän on
sinulle merkittävä henkilö. Huomaat kyllä pian. Muista kuitenkin, ettet saa
ajaa häntä pois. Etkä hukata häntä”, Rose vannotti. Lucy nyökkäsi nöyränä.
”Minä yritän.” ”Se on hyvä. Ole varuillasi, lapseni. On aikasi palata takaisin
kotiin”, Rose sanoi ja katosi.
Lucy tunsi
kosteuden leviävän sukistaan jo housuihinsa, joten hän nousi ja tiedosti
heikosti tarpovansa takaisin rautatieasemaa kohti. Kunnes kaikki pimeni taas.
Näkökenttä
palautui vähitellen, ja ensimmäinen asia, jonka Lucy ymmärsi ympäristöstään,
oli juna. Hän oli junassa taas.
Lucy ynähti
heikosti ja korjasi asentoaan hieman mukavammaksi. Ääni sai Aleksejn taas
muistamaan hänet, sillä mies käänsi samalla sekunnilla katseensa Lucyyn. He
tuijottivat taas toisiaan – ilman hymyä.
Aleksej
nytkähti, ja Lucy oli havaitsevinaan tuossa liikkeessä jotain… kuin mies olisi
yrittänyt nostaa kättään koskettaakseen häntä. Mutta ei, vaaleatukkainen vain
kohensikin asentoaan ja jatkoi vastakkaisen ikkunan tuijottamista.
Penkillä oli
jotain. Ruskeatukkainen kumartui ottamaan sen ja kiskaisi voimakkaasti. Esine
oli raskas, puinen ja vanha. Siltä se haisikin. Lucy veti samalla mitalla
takaisin ja kohta möhkäle makasikin hänen sylissään. Se oli kirstu.
Rispaantunut. Lukkokin oli jos jonkinlaisilla naarmuilla.
Lucy jätti
kirstun syliinsä, mutta asetti kätensä sen ympärille sitä suojaamaan. Hän
tutkisi lootaa kotona tarkemmin. Nyt hän yritti kuitenkin vain nukahtaa…
----------------------------------------------------
”Ebs, öö…
Tiedätkö Lucysta? Mitä sille taas viikonlopun jälkeen kävi, sehän oli
perjantaina ihan… no, normaalimpi ihminen”, Vynn päivitteli Ebonylle.
Ruskeatukkainen pudisti päätään. ”Ei mitään tietoo. Sillä ei oo kaikki varmaan
kotona”, hän vihjaili ja pyöritti etusormeaan ohimollaan.
--------------------------------------------------
Lucy istui
sängyllään vielä hetken ja tarkasti huoneensa katseellaan. Loota nökötti
edelleen hänen kirjoituspöydällään. Tyttö huokaisi syvään. Hän ei ollut varma,
mutta jostain syystä hänellä oli kumma tunne, että tuolla laatikolla oli jotain
tekemistä Rosen kanssa. Jotain… Muttei hän vain millään keksinyt, että mitä.
Yhtäkkinen
mieliteko valtasi Lucyn ja hän tunsi miltei raivokasta intoa aukaista tuo
rasia… tai mikä loota tuo nyt ikinä olikaan. Avain… Lucy muisti. Hän muisti sen
avaimen. Hilda, hänen isotätinsä, oli antanut hänelle pienenä
syntymäpäivälahjaksi erään avainkaulakorun. Se oli varmaankin arvoton. Eikä
Lucy ollut sitä silloin kovinkaan arvostanut; Ebony oli saanut uuden mekon,
Brian videopelin ja Felix… Niin, Felix oli vielä elänyt.
Lucy heräsi
ajatuksistaan ja huomasi pitelevänsä avainta kaulassaan. Hän oli juuri
asettamassa sitä lukkoon, kun hänet valtasi toinen ylimalkainen tunne. Älä tee sitä! ÄLÄ TEE SITÄ! ääni hänen
päässään huusi ja kiljui. Melkein raakkui. Se tuntui ilkeästi tytön
mahanpohjassa, korvat huusivat hoosiannaa. En
tottele teitä. Minä avaan tämän rasian, hän sanoi äänettömästi ja väänsi
avainta lukossa.
Viimeinen
vilaus, jonka hän näki, oli rasian ilmalento kohti pöytää, kun hän itse vajosi
kohti lattianrajaa ja näki vain tummuutta.
--------------------------------------------------------
Lucas tunsi
Disen veltostuvan allaan, joten hän vilkaisi naisen kasvoja. Tämän siniset
silmät tillittivät häntä hymyryppyjen kehystäminä ja suu oli autuaassa
virneessä. ”Mmm”, Dise mumisi ja suukotti Lucasin leukaa siirtyen kohti huulia.
Lucas murahti
hiljaa ja asettui Disen viereen patjalle pidellen naista rintakehänsä päällä.
He makasivat siinä hetken sanomatta sanaakaan. Hengittäen yhtenäiseen rytmiin.
”Voimmeko
puhua?” hän kinusi kiskoessaan paitaansa ylleen. Dise näytti nyrpeää naamaa,
mutta nyökkäsi. ”No jos se ei ole mitään kuolemanvakavaa. En jaksaisi murehtia
nyt.” Lucas pyyteli salaa mielessään rakastajattareltaan anteeksi sitä, että
hänen asiansa oli kuin olikin melko vakava. Toisaalta hän ei jaksanut potea
asiasta niinkään paljon syyllisyyttä: Dise oli viimeaikoina käyttäytynyt kuin
mikäkin teini, velvollisuuksia ja ikäviä asioita vältellen.
”Minä… Olen
miettinyt asioita ja mm… Miksei tehtäisi tästä julkista?” Lucas sanoi ja manasi
mielessään. Nyt se oli sitten sanottu. Päästetty ilmoille. Jätetty roikkumaan,
sillä Dise ei vastannut. Naisen ilme kuvasti monenlaista tunnetta, mutta
yksikään niistä ei ollut onni tai ilo.
”Miksi olet
sitten naimissa hänen kanssaan?” Lucas oli aivan ymmällään – ymmällään,
hämmentynyt ja tuohtunut. ”No kun nyt vain olen, okei?!” Dise huusi ja istahti
sohvalle uudestaan, tällä kertaa kädet korviensa suojina.
”Olet
itsekäs. Itsekäs narttu. Etkä taida edes rakastaa minua, ethän? No paska juttu,
koska minä rakastan sinua. Tekisin vuoksesi mitä tahansa! Mitä tahansa! Ja näin
sinä maksat takaisin.” Lucasin ääni oli pettynyt. Pettynyt ja täynnä inhoa.
Disen teki mieli selittää.
Hän ei saanut
lausettaan loppuun, kun lasinen ulko-ovi paukahti kiinni ja Lucas loittoni
puolijuoksua kohti kävelykatua.
Disen teki
mieli itkeä. Mutta itku ei vain tullut. Ei irronnut, vaikka hän yritti päästää
pahan olonsa ulos. Hän laahusti takaisin makuuhuoneeseensa ja istahti sohvalle.
Hän haravoi lattiaa katseellaan ja kertasi tilannetta mielessään. Esitit homoa takiani… Ja itku tuli
viimein.
------------------------------------------------
”Älä itke.
Minun on määrä antaa sinulle tehtäväsi nyt.” Lucy nyökkäsi kyyneleitään
nieleskellen ja laski kätensä alas, kietoen ne ympärilleen. ”Tehtäväni”, hän
toisti rauhoitellen itseään.
”Niin. Sinun
tehtäväsi.” ”Mikä se on?” Rose irrotti lohduttavan otteensa Lucysta ja asteli
muutaman askelen päähän, loi katseensa maahan. ”Minun aikani välitilassa on
loppumaisillaan. Sinun täytyy saattaa se loppuun, ymmärrätkö?”
”Mitä minun
täytyy tehdä?” Lucyn ääni värisi. Rose kääntyi kohti tätä. ”Olivian rasia.
Polta se. Sisältöineen kaikkineen. Mutta varoitan sinua – rasian myötä minäkin
olen poissa. Lopullisesti. En pysty suojelemaan sinua pahoilta hengiltä, he
saavuttavat sinut helpommin, kun olen poissa. Sinun täytyy olla vahva,
vastustaa heitä.”
”Mutta sinun
ei tarvitse kärsiä piinassasi kauaa. Vain sen verran, kunnes olet saattanut
tehtäväsi – todellisen tehtäväsi –
loppuun. Mutta muista: He eivät lopeta. He eivät luovuta.” Lucyn teki mieli
itkeä. Rosesta oli muotoutunut hänelle melkein kuin oikea äiti, ja nyt hänet
oltiin viemässä pois.
”Ymmärrätkö,
lapseni?” Rose kysyi, kasvoillaan kuvastuen huolen uurtamat rypyt. ”Minä
ymmärrän”, Lucy sanoi rauhallisesti, mutta tunsi koko kehonsa tärisevän –
pyörtyminen ei ollut kaukana.
------------------------------------------------
”No älä
sitten kommunikoi rakkaan siskosi kanssa, jonka kanssa olit pienenä ku paita ja
perse!” Ebony karjahti ovelle. Tarviin
tupakan.
--------------------------------------------------
Lucy kalppi
paksussa hangessa eteenpäin, kunnes saavutti sopivan paikan. Avoin alue, ei
puita lähettyvillä. Hän laski kirstun kinokseen, ja istahti itse sen viereen.
Kylmät väreet hiipivät selkäpiitä pitkin, mutta hän ei antanut niiden häiritä.
Tuli levisi
valokuvista ja hiusharjoista kohti puukuorta. Se nieli kaiken palokelpoisen
alleen ja levisi kuin kulovalkea. Lucy katseli liekkien loimua, niiden
vaarallista tanssia keskenään. Varsinaista
leikkiä tulen kanssa, äiti sanoisi.
Kun rasia oli
kauttaaltaan liekkimeressä, Lucy nousi seisomaan. Ohikulkevan hetken hän
vilkaisi liekkejä ja tunsi yhtäkkisen mielihyvän tunteen. Riemu täytti hänet,
hänen sydämensä. Hänen teki mieli nauraa. Iloita. Loikkia.
Tömähti
pehmeään hankeen. Savun katku kiemurteli hänen sieraimiinsa ja hän hengitti
syvään tuota suloista tuoksua. Ilo katosi. Tilalle tuli ärtymys. Viha. Suru.
Raivo. Lucy huusi raivosta.
--------------------------------------------------
”Totta se
on.” ”No… no niin”, Brian sanoi kuivasti. Hän oli oikeastaan iloinen. Tyrmistynyt,
järkyttynyt ja yllättynyt, mutta iloinen. Hymy kipusi hänen kasvoilleen, ja hän
nauroi. Brian tarttui Vynnin vyötäisistä ja nosti tämän ilmaan pyörien ympäri.
Pinkkitukkaisen
oli pakko nauraa. ”Rauhotuhan vähäsen! Tässähän ollaan vasta
rakennusvaiheessa”, hän toppuutteli leveä virne kasvoillaan viipyen. Brian
moiskautti muiskun Vynnin huulille.
”Tiedän,
tiedän. Voi, että olen vaan niin onnellinen!” mies riemuitsi. ”Evelynn Tunstill,
rakastan sinua ja tulevaa vauvaamme, enkä voisi olla onnellisempi!” Vynn
säteili riemusta ja kaappasi Brianin suuteloonsa.
Kuului korvia
huumaava kiljaisu. He molemmat jähmettyivät ja katsoivat toisiaan. ”Ebony?”
Brian huudahti ja lähti käymään kohti keittiötä, mistä ääni oli kuulunut.
”Ebs?” Vynn huhuili, mutta vastausta ei kaikunut.
Vynn lähestyi
Ebonya, joka lähestulkoon makasi keittiötasolla kyyneleet pitkin poskia,
äänettömästi itkien. Pinkkitukkainen kietoi kätensä ystävänsä ympärille ja
silitti tämän selkää. Ebony otti lohdusta tukea ja kääntyi kohti Vynniä, halasi
tätä tiukasti ja nyyhkytti.
----------------------------------------------
Siinäpä se (:
Tähän osaan oli jotenkin hirveen tuskallista saada kaikki palaset natsaamaan - varsinkin poseeraukset, ilmeet ja kuvakulmat :/ toivottavasti niistä ei nyt tullut liian tönkköjä...
Pistää jotenkin nyt "jälkikäteen" silmään, että Lucasia ja Diseä nähdään aina ekaksi alusvaatteissa :'D no, ensi osassa korjaantuu tämäkin seikka!
Eipä tässä kai muuta ole lätistäväksi - siis mulla. Kommentteja tulemaan vaan! (:
No huhhuh, Lucy tuntuu pyörtyilevän ja menettävän tajuntaansa vähän väliä D: Jos se siitä tokenisi ja palaisi vähitellen takaisin normaaliksi itsekseen... Harmi että Rose, sen tuki ja turva, on nyt poissa. Loppu jäi jännään kohtaan, mutta kai Lucy nyt selviää, kun sillä kerran on tehtäväkin suoritettavana...? o:
VastaaPoistaDise on kyllä aika ärsyttävä Lucasia kohtaan. Ihan oikein että Lucas lähti. Ehkä Dise oppii olemaan.
Oli taas kyllä oikein jännää ja mukavaa luettavaa, kiitoksia sulle tästä! (: eikä kolme kuukautta nyt ole aika eikä mitään, itellä viimesin julkastu osa on elokuulta... ehkä vois oikeesti yrittää saada uuden osan viimein kasaan.
Lucylla ei tosiaan mene nyt hyvin, mutta eiköhän likka tokene ajan kanssa... mulla ei nyt oikeen sana irtoo, mutta kiitos kiitos kehuista ja kommentista (:
PoistaMielenkiintoinen osa! Lucy ei tosiaan taida olla ihan kunnossa, huolestuttaa vähän tuo tilanne. Kaikki eristäytyminen ja pyörtyily ja pahat henget :o No, ehkä hän palaa ennalleen sen jälkeen kun se varsinainen tehtävä on suoritettu, mikä se ikinä mahtaa ollakaan.. Toivottavasti hänelle ei mitään vakavampaa käynyt tuossa polttoepisodissa, vaikken ihmettele, että Ebony säikähti. Ei aivan syyttä suotta sisarukset ole huolissaan Lucystä.
VastaaPoistaOho, Lucas.. Dise kohteli miestä kyllä aika huonosti, ei ihme että hän lähti ovet paukkuen! Mutta herää kysymys, miksi Dise sitten ON naimisissa Johnin kanssa, vaikka rakastaa Lucasia.. Tai sitten hän ei ole varma tunteistaan. Olen tavallaan aina shipannut niitä, joten toivon että he korjaavat välinsä :>
Oi, Brian ja Vynn saavat lapsen! <3 Odottelen innolla seuraavaa osaa! :)
Hei, toihan on hyvä juttu! :D (tylsää tarinaahan ei varmaan kukaan jaksais lukea, eikös?) Lucasilla ja Disellä draamaa tuntuu tosiaan riittävän :D ja Disen motiivit nyt on varmaan naiselle itselleenkin vähäsen hämäriä, mutta kyllä niihin selko saadaan!
PoistaJuu, muksu luvassa!
Kiitoksia kommentista (:
Muistan tämän osan joskus aikaisemmin lukeneeni, mutta näköjään apaattiset aivoni eivät muistaneet jättää kommenttia. Korjataanpas se seikka!
VastaaPoistaKuka tämä Aleksej oikein on, ja mistä Rose tuntee hänet? Onko kyseessä jonkinlainen suojelija Lucylle? Tyttö saattaa sitä kyllä tarvita, mutta lieneekö lihaa ja verta olevasta suojelijasta hyötyä pahoja henkiä vastaan... Miehenkö hallussa tuo vanha perintöarkku oli ollut?
Dise, wtf. Minä jo vähän mietinkin, etteivät tämän leidin ihmissuhteet ole vielä aivan loppuun käsiteltyjä. Dise ja Lucas ja John -parka. Ehkä eniten kuitenkin John -parka, mies ei ole tehnyt mitään väärää eikä (ainakaan vielä) tiedä Disen menoista mitään.
Vai ei Roseltakaan enää tule saamaan apua... Ainakin Lucy selvisi laatikon polttamisesta, eri asia mitä sen jälkeen.
Taustamusiikit olivat upeita! Kuuntelin ne molemmat peräjälkeen, olivat juuri sopivasti osan mittaisiakin noin yhdessä. Ta ääniefektitkin olivat sopivasti tunnelmaa luovia ;) Ja kuvakulmat olivat erittäin luontevia, ällös huoli yhtään - eikös sitä sanota, että kukaan ei huomaa mitään jos siitä ei erikseen mainitse ;D Loppukohtaus oli kyllä varsin hieno, sellainen kirsikka kakun päällä.
Siis tiiän niiiin hyvin kun noin käy :D Lukee osan ihan mielissään että joojoo, jossain vaiheessa palaat takaisin syystä x ja huomaat että missäs se mun kommenttini on..?
PoistaKysymyksiä riittää, kyllä niihin vielä vastataan ;D ja Lucyn asiat tästä vielä mutkistuu, voi kuule!
Hii, kiva kuulla :3 Mietin kans, että noi ääniefektit lois vähän semmosta aitouden tunnetta tähän, tietty youtuben kanssa sählääminen sitten rikkoo sen illuusion aika lyhyeen :D
Mun on aina pakko päästä sanomaan että "kyllä tiedän, että täällä on pikku vuoto, mutta no can do", ettei sitten kukaan pääse mulle siitä huomauttamaan että "kuuleppas, sulla on jäänyt tämmöinen, soosoo!" :''D *pikku perfektionisti*
Kiitos kaunis kommentista (: