Osa 28. Auringonlaskun aikaan

Jeps, uusi osanen! Oon tyytyväinen, kun sain kuvattua tän neljässä päivässä. Siis neljässä! Vautsi :D Enkä pitäny taukoo tästä kuin... no reilun kuukauden. Mutta silti :D

Anyway, eipä tässä kummempia. Paitsi osamusiikki! Nyt päästän teidät lukemaan...

”Mitä hittoa?”, Lucy mutisi hieroskellessaan silmiään. Yhtäkkiä hän oli vain… tuntenut jonkun vetävän häntä alaspäin, eikä ollut yllätys huomata puoli-istuvansa siinä samassa kohdassa. Briania tai muitakaan ei vain näkynyt yhtään missään.

”Nouse, lapseni”, kuului hento ääni Lucyn vierestä. Tyttö käänsi nopsasti päätään äänen suuntaan ja henkäisi hämmästyksestä, kun näki tykönään punatukkaisen naisen, joka ojensi tytölle avoimesti kättään.

Hieman epäilevänä Lucy tarttui naisen kädestä ja tuijotti tätä koko ajan tiiviisti silmiin kuin yrittäen selvittää tämän syvimmät salaisuudet. ”Sääli, ettet luota minuun”, nainen huokaisi ei-kenellekään. Lopulta Lucy sai puhekykynsä takaisin. ”Mikä kolttu tuo on?” hän raakkui ja katui heti sanojaan. ”Ei kun siis, missä me ollaan?” hän paikkasi.

Nainen kuitenkin tillitti Lucya vain lempeä hymy huulillaan. ”Olen odottanut sinua, lapseni”, punatukkainen virkkoi. ”Mitä, miksi?” Nainen pudisteli päätään silmät suljettuina. ”Minun on siis kerrottava sinulle koko tarina alusta loppuun asti itse. Oletin jostain syystä että äitisi olisi tehnyt sen. No, ihminen on erehtyväinen”, hän huokaisi, tarttui sitten Lucya olkavarsista ja katsoi tätä hyvillään.

”Meidän on parasta istua alas”, hän sanoi ja viittasi Lucya istumaan.

-------------------------------------------

”Lapseni, sinulle on suotu tärkeä tehtävä. Tehtävä, joka sinun tulee suorittaa loppuun rauhan aikaansaamiseksi ja säilyttämiseksi.” Rosen jorina sai Lucyn haukottelemaan, mutta se ei tarkoittanut sitä, etteikö tyttö olisi kuunnellut. Siinä oli vain… melkoisesti sulateltavaa. Ainakin yhdelle kerralle.

”Mitä minun pitää tehdä?” Lucy kysyi huomatessaan Rosen hiljenneen. Punatukkainen huokaisi. ”Sinä et tainnut kuunnella?” Lucy tunsi punastuvansa. ”No… en. Anteeksi.” Pieni hymy kipusi Rosen kasvoille. ”Ei ole minun tehtäväni tuomita, lapseni. Mutta kuuntele nyt tarkkaan.”

”Kun aika koittaa, sinun tulee saattaa sieluni rauhaan. En ole täällä hyvien voimien ansiosta, vaan pahojen. Pahojen, lapseni, pahojen voimien. Hyvät vain ylläpitävät olemassaoloani, jotta voin antaa tehtävän ja päästä rauhaan. Sinä olet tuon tehtävän vastaanottaja.”

”Kuule minua, lapsi! Loppuunsaattajan aika koittaa pian! Hänen tultuaan maailmaan, on Maassa jylläävä kaaos oleva taas rauha! Hänen loppuunsaatettua tehtävänsä, kohtalo nousee horisontin ylle ja valaisee valaistuneita –!”

---------------------------------------------------------

Piip. Piip. Piip. ”Voi, mitä heille oikein kävi…?” ”Shh, ihan rauhassa, kulta.”

Lucy tunsi etäisesti sormenpäitään kihelmöivän. Kihelmöinti levisi jalkoihin ja lopulta poskiin. Muuttui nipistelyksi. Hän kuuli älähdyksen – omansa? – ja nytkähti oikealle.

Lucy alkoi pikkuhiljaa tiedostaa ruumiinsa. Hengityksensä. Silmäluomensa. Hän raotti niitä ja sai eteensä sumean sinivalkoisen yhdistelmän epämääräisiä väriläikkiä. Kun näkökenttä alkoi kirkastua, Lucy taivutti särkevää niskaansa ja näki sairaalakaavun verhoavan kehoaan. Sairaalasängyn ruumiinsa tukena. Tippatelineen vieressään.

Lucy tutkaili ympäristöään tarkemmin, laajemmin. Etsien tuttuja kasvoja, hän näki… äitinsä, Brianin. Mukana oli muitakin. Mutta miksi he olivat niin kaukana? Mitä he odottivat? He olivat sängyn äärellä. Sängyssä makasi joku... Se joku oli –

”Ebony!” Lucy raakaisi ponnahtaen paikaltaan rymytäkseen katsomaan siskoaan, mutta onnistuikin vain kihisemään jotain ja potkaisemaan tippatelineen kumoon. Toisen sängyn juurella märehtineet kasvot kääntyivät häneen ja levisivät epäuskoisiin ilmeisiin. ”Lucy!” Brianin ääni kuului ja kohta pojan kasvot lähestyivät Lucya ja tämä vihdoin erotti veljensä kasvonpiirteet yläpuolellaan.

”Onko hän…?” Disen heikko ja itkuinen ääni kirahti. Brian ei vastannut heti, vaan toljotti aikansa Lucyn silmiin tämän tuijottaessa takaisin. Sitten poika hymyili riemukasta hymyä ja pisti touhottaen: ”Hän on elossa! Hän on täällä!” Lucy arvioi aikaa kuluneen noin nanosekunti, kun hänen yläpuolellaan olevan ilmatila oli vuorattu tutuilla, itkuisilla ja hymyilevillä kasvoilla.

”Lucy?” Lucas tapaili sanoja. Lucy tahtoi hymyillä isälleen ja väänsikin jonkinlaisen irveen kasvoilleen. ”Minä täällä”, hän raakkui.

---------------------------------------------------------

Tyttö oli yrittänyt könytä itsensä ylös, mutta lukuisten ”Älä rasita itseäsi” ja ”Lepäisit vähän” –kehotusten saattelemana oli hän nöyrtynyt pysymään sängyssä. Brian ja Vynn olivat asettuneet Lucyn seuraksi sängyn molemmin puolin. ”Tarvitsetko vielä jotain?” Vynn kysyi huolehtivalla äänensävyllä, mikä hieman nauratti Lucya – Vynn ei yleensä holhonnut. ”Näin on hyvä. Kiitos.”

”Mitä Ebonylle tapahtui? Mitä minulle tapahtui? Mitä… meille tapahtui?” Lucy uteli saatuaan vihdoin suunvuoron. Nuoret mykistyivät ja vilkuilivat toisiaan. ”Kertokaa nyt!” ruskeatukkainen melkein kimmastui. ”Hyvä on, hyvä on. Älä kiihdy”, Brian toppuutteli.

”Vynn, selitä sinä.” Vynn selvitti kurkkuaan ja laski katseensa Lucyn silmiin. ”Siellä hökkelillä. Niin tuota… Me ei oikein tiedetä, mitä tapahtui. Kun, yhtäkkiä sinä ja Ebony vaan pökerryitte ja halasitte maata. Me soitettiin teidän porukoille ja ambulanssi ja nyt ollaan oltu täällä muutama tunti”, pinkkitukkainen selitti hieman vaivaantuneen oloisena.

”Mutta…?” Lucy odotti jo jutun kääntöpuolta. Vynn kavahti. ”Ei mitään. Ei tässä oo mitään muttia.” Sitten Brian kurotti sängyn toiselta puolelta silittämään Vynnin poskea. Lucy vain… tuijotti. ”Ai eikö?” hän tivasi hymyillen ja kohta he kaikki kolme nauraa kihersivät. ”No, on tässä tämmönen”, Vynn mutisi punastuen.

”Ebony!” Disen ääni kiljaisi ja nuoret hätkähtivät, käänsivät katseensa Ebonyn sängyn suuntaan. ”Oletko hereillä?” John kysyi hellästi. Kuului epämääräistä mutinaa. ”Ebony?” Dise kuiskasi heikosti, itkun partaalla. Ebony köhi äänekkäästi ja hengitteli hetken. ”Täällä ollaan”, hän ilmoitti reippaasti saaden muut paikallaolijat lähestymään sänkyään ilmiömäisen nopeasti.

Lucy istui sängyllään ja hymyili. Itki onnen kyyneliä.

-------------------------------------------------

”Miten niin muka ’hapenpuute’?!” Vynn tivasi ja räjähti nauruun. Muutkin hymyilivät huvittuneina. ”En tiedä, mutta niin se ujo piimä -hoitaja vaan sano”, Ebony käkätti. Lucy yritti hymyillä, mutta sai aikaan vain yrityksenomaisen mutristuksen.

”Ihan hyvin sä hengitit kun oltiin siellä. Eikä siellä niin paljon sitä pölyä ollut, että oisit muka pyörtyny siihen”, Brian perusteli ja asetteli kätensä paremmin Vynnin harteille. Ebony myhäili. ”Mä aina tiesin, että teistä tulis pari”, hän sanoi maireasti.

Vynn kohotti kulmakarvojaan. ”Aijaa? Ootko joku ennustaja, vai?” hän vitsaili. Ebony pärskäisi naurun. ”Joo! Ja ennustan henkien maailmanvalloitusta!” hän pilaili ja muodosti kummitusimitaation nostamalla kätensä päänsä päälle ja mylvimällä outoja huminaa muistuttavia ääniä. Vynn, Brian ja Ebony nauroivat katketakseen.

Lucya ei naurattanut. Henkien maailmanvalloitus…? Mitä Rose oikein tarkoitti? Ja mikä ihme se tehtäväkin oikein oli? ”Lucy?”

Myssy heilahtaen tyttö hätkähti ajatuksistaan ja korotti katseensa taas todellisuuteen. Kaikki kolme katsoivat häntä kysyvästi. ”Mitä?” hän henkäisi muka närkästyneenä, mutta toisaalta vilunväreet pyyhkivät hänen kehoaan. ”Me lähdetään rannalle, tuutko mukaan?” Vynn kysyi. 

Lucyn päässä jyskytti ääni Älä mene. Älä mene. ”M-mulla on vähän huono olo. Menkää te vaan”, hän sanoi ja käpertyi tuolissaan kerälle. ”Selvä on”, Ebony sanoi ja kolmikko häipyi kolisten portaita pitkin alakertaan. Lucy nukahti tuoliinsa – levottomaan uneen.

---------------------------------------------------

Lucy hätkähti hereille ponnahtaen sängystään. Tyttö räpytteli silmiään hetken ja tuijotteli ympärilleen. Jossain veti… ikkuna oli auki.

Lucy tunsi yhtäkkiä olevansa kummallisen pirteä. Häntä ei väsyttänyt enää yhtään. No, joka tapauksessa hän kävi sulkemassa ikkunan ja jäi sen viereen hetkeksi katsomaan ulos.

Ei mitään ihmeellistä. Lucy paineli taas peiton alle ja sulki silmänsä yrittäen nukahtaa. Sen vain tuntui niin hemmetin vaikealta. Hän tunsi olonsa vieläkin… melkeinpä ylipirteäksi. Kunnes – jokin kosketti hänen hiuksiaan. Lucy ponnahti pystyyn ja katsoi hiuksiaan. Ei mitään. Vaikka hän olisi voinut vannoa tunteneensa kosketuksen…

Valtava paine tuntui korvissa ja näkökenttä sumeni. Mieli lähti toiseen todellisuuteen…

---------------------------------------------------------

Rauhallinen lukutuokio kirjastossa oli tyynnyttänyt hermoja. Lucy tunsi itsensä pitkästä aikaa melkein levolliseksi. Mitään turhia hän ei miettinyt, vaan kaikkea olennaista. Kuten sitä tulevaa historiankoetta.

Myssypää pisti yhtäkkiä hyräillen. Niin hyvällä tuulella hän oli.

”Lucy…” Tyttö pysähtyi kuin seinään – niin teki hyräilykin. Lucy puristi silmänsä kiinni ja käännähti taaksepäin, mutta siellä ei ollut ketään. Pelkkää ilmaa. Kuvittelikohan hän kaiken?

Karvat pystyssä Lucy hölkkäsi loppumatkan kotiin itkua pidätellen.

------------------------------------------------

> ”Lapseni. Pahat voimat yrittävät vallata sinut. Sinun täytyy pysyä vahvana ja vastustaa niitä. Et saa epäonnistua. Maailma tarvitsee vielä sinua. Mutta älä huoli, min–”

Lucy rävähti hereille ja tasasi hengitystään. Hänen sydämensä tuntui paukauttelevan reikiä rintakehään ja kurkku oli kuivaa hiekkapaperia.

Mitä hemmettiä…? Olemmeko me pulassa, Rose ja minä? Voi hienoa, nyt päätäkin särki.

------------------------------------------------

Pakkasilma puri Ebonyn nenänpäätä, mutta nainen ei antanut sen haitata. Hän polttaisi tämän sätkän loppuun. Hermosauhut oli aina vedettävä loppuun. Eihän siitä muuten mitään tulisi.

Ikkunalasiin kävi terävä koputus, joka herätti Ebonyn ajatuksistaan ja sai tämän kääntymään ympäri. Ai niin, hänhän oli pistänyt oven lukkoon.

”Heei”, Ebony venytti sanojaan, kun päästi Vynnin sisään. Tai siis ulos.  ”Hei”, Vynn huokaisi ja nojasi ulkoseinään.

¨ ”Ebs, sun pitää lopettaa polttaminen. Johan oon tulkuttanu tätä jo monta vuotta. Saat pian syövän tai jotain. Hapenpuutteen…”, pinkkitukkainen vihjaili vakavana. Ebony loi tähän lopeta jo –katseensa. ”Hei, oon tosissani!” Vynn kivahti.

”No joo! Ole vaan rauhassa tosissas. Et tiiä, kuinka vaikeeta on lopettaa”, ruskeahiuksinen mutisi. Hän kuuli Vynnin raskaan huokaisun. ”Saarnat sikseen, päätin vaan ilmottaa, että ollaan menossa Brianin kanssa illalla syömään. Lucy jää sun huolekses. Yrittäisit saada sen puhumaan.”

”Joo, ihan sama”, Ebony kuittasi kulmat kurtussa. ”Hyvä”, Vynn sanoi kuivasti ja katosi sisälle. Lämmin ilmavirta sai Ebonyn ihokarvat pystyyn. ”Hemmetti.” Ebony manasi ja tumppasi sätkänsä jalkansa alle.

Puhelin hänen taskussaan pisti täristen, ja Ebony kirosi tällä kertaa ihan kunnolla. ”Ebs”, hän vastasi töykeään tyyliinsä. ”Haloo?” Joku vanha ihminen taas. ”Ebony Storm täällä, hei”, ruskeatukkainen korjasi.

”Hei. Etsin henkilöä nimeltä Lucy Storm, onko hän tavoitettavissa?” Ebony pyöräytti silmiään. ”On, on. Odottakaas hetki.” Ebony astahti kylmästä takaisin sisälle. ”Lucy!” hän karjui ärtyneenä. Siskon huoneesta kuului jotain rapinaa, joten Ebony oletti Lucyn olevan tavoitettavissa.

----------------------------------------------------------

”Lucy, sulle on puhelu.” Ebony sanoi oven takaa. Lucy vilkaisi ovea ja nousi ripeästi. Hän pyöri ensin varmistaakseen, että oli yksin ja avasi sitten oven. Sanaakaan sanomatta. Ebony ojensi puhelinta. ”Ota se.”

Lucy teki työtä käskettyä ja tarttui luuriin ja painoi sen korvalleen. ”Lucy Storm”, hän ilmoitti nimensä. Ebony lampsi hänen ohitseen istumaan nojatuoliin. Lorvimaan, toisin sanoen. Lucya vähän suututti siskonsa nykyaikainen käytös. Holtitonta se oli. Mutta eihän tyttö sitä saanut ääneen sanoa. Äänet kielsivät. Pahat henget.

Rose oli yrittänyt aluksi häntä auttaa niiden kanssa, mutta osoittautuikin pilvilinnaksi uskoa siihen, että yksi henki pystyisi pitämään puolensa monta vastaan. Kuitenkin Rosen apu oli Lucylle kaikki kaikessa. Hänen ainoa juttelutoverinsa.

”Neiti?” vanhan miehen ääni tiedusteli. ”Anteeksi. Olen vielä täällä. Toistaisitteko?” Lucy pihisi. Jos hän oikein keskittyi, hän sai sanottua sanan suustaan, mutta vain pakkotilanteissa. ”Niin, tuota. Olen Georg O’Neill ja minulla on luotettavasta lähteestä tietoa, että teette tutkimusta vanhustenhoidosta, eikö?”

Lucy nyökkäili. ”Totta.” ”Näin lehdessä ilmoituksen ja soitin tähän numeroon. Tahtoisin osallistua tutkimukseen, jos se vain suinkin käy?” ”Juu, toki. Minä tulen käymään. Kerrotteko osoitteenne?”

----------------------------------------------

Outoa, Lucyhan puhuu! Ja vielä ihan normaalisti. Mikä lie tuotakin riivannut viimeiset vuodet. Sen hökkeliepisodin jälkeen kaikki tuossa muijassa on vaan ollut toisin. Ei se oo ihan kunnossa. Ei puhua pukahda. Paitsi ulkopuolisille. En älyä sitä.

Voi että tekis taas mieli röökiä. Mutta munhan piti lopettaa. Voi paska, munhan piti soittaa Jacobille! Muistaakohan se ees mua? Eihän me olla nähty viime tentin jälkeen. Ja sillonkin vaan pikapanon merkeissä.

”Tässä.” Ebony käänsi katseensa heti siskoonsa. Tämä ojensi puhelinta kädessään ja katseli lattiaan, ei vahingossakaan silmiin. ”Noni. Öö, hei, Lucy?”

”Niin?” Ei vieläkään katsekontaktia. ”Ootko sä ihan kunnossa?” Ebonya alkoi välillä ihan kunnolla huolestuttaa siskonsa käytös. Apua tälle oltiin yritetty hakea, mutta mikään ei ollut toiminut. Lopulta kaikki olivat vain hyväksyneet tämän sisäänpäin kääntyneisyyden. Luonnemuutoksia sattuu. Niinhän?

”Olen”, Lucy sanoi epätavallisen lujasti ja osoitti ovea. Ebonyn katse vaelsi osoittavasta etusormesta takaisin siskonsa kasvoihin ja hätkähdyksekseen nainen huomasi Lucyn tuijottavan häntä silmiin. Erittäin vihainen ilme kasvoillaan. Silmissä välähti jokin... vai kuvitteliko Ebony?

”Okei. Älä hiilly, mä meen, mä meen”, Ebony yritti rauhoitella, mutta heti kun hän oli poistunut Lucyn huoneesta, paukautti tämä oven kiinni niin että ikkunat helisivät. Ebony kääntyi kannoillaan naamataululleen jähmettynyt hölmistynyt ilme.

”Pidäthän Lucysta huolta?” Ebony kääntyi taas ja näki Brianin edessään, huolissaan. Hän ryhdistäytyi ja veti selkänsä suoraksi. Velikin näytti aina niin huolitellulta. Vynn tämän kyljessä kiinni. Veli oli varmaankin löytänyt elämänsä tarkoituksen löytäessään Vynnin rinnalleen. Hitto, noilla kahdella oli elämä kuosissa. Toisin kuin meillä kahdella…

”Joo. Joo, mä yritän”, Ebony vakuutti. ”Menkääs nyt. Kyllä me tytöt pärjätään. Muistakaa ehkäisy!” Ebony kannusti ja sanoi Vynniltä takaisin naurun kuorruttaman keskisormen. Virnistäen ruskeatukkainen vilkutti pariskunnan jälkeen ja heti oven sulkeuduttua hapuili taskustaan uuden sätkän.

---------------------------------------------------------

”Phah! Osui ja upposi!” Georg käkätti vahingoniloista naurua. Irene pyöräytti silmiään. ”Rauhotu, vaari. Eihän se vielä kuollut oo. Juhlitaan sitten, kun on likalta nirri pois”, hän napautti ja veti isänsä mukaansa vähän syrjemmälle.

”Evan, ootko sä nyt ihan varma, että tää toimii? Mä oon kuullu, ettei se likka oo täysissä pitimissä. Ehkä jos me vaan toimitettais se hoitolaitokseen? Päästäis vähemmällä”, Irene marmatti, mutta Evan tuhahti.

”Tiedäthän sinä vaarisi. Hän haluaa saattaa tämän asian kunnialla loppuun, ja niin myös tehdään”, Evan sanoi tiukasti. ”Kunnialla?” Irene kivahti. ”No sen mä vaan, sanon. Minä en sitä ämmää tapa. Saa vaari tehdä sen, jos niin kovasti himottaa. Mä en ees ymmärrä, mistä tää Storm-viha on tullut!”

Evan tarttui tytärtään leuasta, puristi hieman liian kovaa ja päästi irti. ”Tiedät hyvin heidän huijanneen meiltä rahaa. Äläkä kysele enempää. Ala mennä harjoittelemaan.”

Irene mulkaisi isäänsä vielä kerran, ja katosi sitten nyrkkeilysäkkinsä tykö. 

------------------------------------------------

Näillä mennään. Enpä kai tästä osaa enempää sanoa. Ehkä sen verran, että nykyään kun teen aina ennen kuvaamista kuvasuunnitelmat ja niiden perusteella arvioin, kuinka paljon kuvia ko. osaan tulee, niin oon alkanu haastaa itteeni, kun kirjotan sellasia kohtauksia, joita ei ihan helposti lavastetakaan :'D 

Sitten vielä se, että oon alkanu katteleen taustamusiikkeja, niin että niitä nähään varmaan useemmin nyt kun oon löytänyt tän musiikin alan :D

Nojaa, eipä tässä kai muuta :D Kommentteja tulemaan vaan!