Osa 27. Laatikkoleikin jälkeen

Ja täällä taas! Whoo, oon kyllä niin tyytyväinen itteeni, kun oon saanut nyt melko lyhyen ajan sisään julkastua jo kaks osaa, ensin Luumun tarinoihin ja nyt tämän!

Nonniin, onhan tätä varmaan jo odotettukin, viime osa tuli lokakuussa. Eipä mulla kai tässä enempää jorinoita olekaan, siitä vaan lukaisemaan tuore osa: 

”Ebony? Ootko sä tällä planeetalla?” Vynn herätteli ystäväänsä. Ebony näytti heräävän horroksestaan vähitellen. ”Mitä? Ai joo, sori.”

”Ja mitä vielä, munhan tässä pitäis anteeksi pyytää. Mä tiedän, että Felix on vieläkin teille vähäsen arka paikka. Sori”, Vynn sanoi pahoillaan, mutta Ebony viittasi sille kättään. ”Unohetaan se jo, jooko? Ei se murehtimalla parane”, hän ehdotti hymyillen pirteästi.

”Passaa hienosti”, Vynn myötäili ja naurahti hieman.

”Siis miten tyhmä ja rakkaudenhuuruissa joku voi olla”, Lucy päivitteli ääneen. Brian nosti katseensa omasta kirjastaan. ”No, mitä Bobby nyt teki?” hän kysyi naurahtaen.

”Nääh, otti hatkat koska ’pärjäätte paremmin ilman minua’. Täyttä sontaa tuollaiset tekosyyt”, Lucy vuodatti, mutta tuhahti huvittuneesti. ”Jaa jaa”, Brian kuittasi hymyillen ja jatkoi lukemista. Kohta hän kuitenkin kuuli siskonsa äänen uudelleen.

”Siis kun luulisi, että Joyce nyt älyäisi, että Bobby on rakastunut häneen. Ihan tyhmää, ei edes uskottavaa toimintaa!” Lucy arvosteli ääneen. ”Ai, sori, sä luit”, hän pahoitteli veljelleen. ”Ei se mitään”, Brian vakuutti hymy yhä huulillaan. ”Saat jatkaa. Ei tuosta tule muuten loppua”, hän kehotti.

Lucy näytti helpottuneelta. ”No, jos nyt rehellisiä ollaan, niin mulla tulee Joycesta mieleen ihan Vynn”, hän sanoi mietiskellen. Brianin kasvoille kohosi ankara puna. Häpeillen hän yritti haudata kasvonsa kirjansa taakse, mutta liian myöhään.

”Heei, sähän punastuit!” Lucy yllättyi. Brian katsoi häneen hieman anellen. Lucy ymmärsi heti yskän. ”Kauanko?” Brian kohautti olkiaan. ”Aika pitkään”, hän vastasi pienesti.

”Voi sua. Älä huoli, en mä kellekään kerro”, Lucy vannoi ja loi veljeensä olet-pihkassa-ja-tiedän-sen-mutten-kerro-kenellekään-sillä-lupasin-mutta-tahtoisin-kertoa-sen-hetipaikalla-kaikille-katseensa. ”Kiitos”, Brian tyytyi henkäisemään.

”Voi vittu, mun pitää mennä!”, Vynn kiljaisi katsoessaan kelloa. Jo kuusi illalla. ”Isäskö taas?” Ebony kysyi pahoillaan. Vynn nyökkäsi. ”Taitaa taas olla perseet olalla. Pitää mennä huolehtimaan huonekaluista. Hei, kiitti tästä”, pinkkitukkainen heilautti lappua kädessään. ”Ja, nähään huomenna.” ”Nähään”, Ebony sanoi ja vajosi selälleen vuoteelleen.

Vynn riensi portaat alas, ja purjehti eteiseen. ”Moro, tyypit!”, hän huikkasi ovelta Brianille ja Lucylle, jotka vilkuttivat perään.

---------------------------------------------------

Kotiinsa päästyään, Vynn paiskasi oven kiinni sellaisella voimalla, että viimeinenkin känniääliö heräisi tokkurastaan. Niin tekikin.

”Mitä vittua, penska?” oluenhuuruinen Richard huusi sammaltaen tyttärelleen. Hän oli kutsunut Vynniä penskaksi niin pitkään, kuin tyttö saattoi vain muistella. ”Sitä vittua, että nyt pullo pois”, Vynn kivahti tiukasti ja potkaisi kaljapullon isänsä kädestä pois. Pullo lennähti suoraan päin seinää ja räsähti sirpaleiksi. Olut sen sisällä levisi pitkin seinää.

”Mee nukkumaan kännis pois”, Vynn tiuskaisi isälleen, joka nousi vaivalloisesti ylös sohvalta. ”Älä sinä minua komentele, penikka”, mies ärähti. Viimeisen sanan äänensävyllä olisi hyvinkin voinut sanoa kaiken perverssistä ulosteläjään, sellainen oli Richardin äänensävy.

Vynn ei tyytynyt sanomaan mitään isälleen. Hän kääntyi ympäri, katsoi humalaista tiukasti silmiin, ja osoitti miehen makuuhuonetta. Richard suivaantui tyttärensä ylimielisestä käytöksestä niin, että menetti itsehillintänsä, ja läpsäisi tyttöä poskelle ja tarttui sitten likaisella kädellään tämän leuasta.

Sanoja ei tarvittu, katse kertoi kaiken. Vynn potkaisi isäänsä palleaan, sen jälkeen haaroihin, ja ukon ollessa vielä lamaantunut, tyttö kaappasi oven vierestä takkinsa ja juoksi äkkiä ulos ja piiloutui korkean aidan taakse, joka verhosi heidän talonsa taakseen.

Hän kuuli Richardin rymistelevän ulos talostaan, jääden kyttäämään hetkeksi ovelle, mutta sitten kääntyen takaisin taloonsa vailla enää minkäänlaista vihjettä tytön menosuunnasta.

Vynn jäi istumaan aidan taakse vielä vähäksi aikaa. Hän tunsi polttavat kyynelet poskillaan, mutta havahtui sitten. Ripsivärihän siinä valui kyynelten mukana. Tyttö pyyhki poskensa hihansuuhunsa, ja kaivoi sitten kännykkänsä taskustaan. Nyt tarvittiin apua.

”RJ, tarviin sua. Faija dokaa taas.”

----------------------------------------------------------

”Voi hitto, mun on pakko päästä pissalle”, pinkkitukkainen kirosi RJ:n pysäyttäessä auton tienvarteen. ”Käy vaikka tuossa”, hän sanoi tytölle osoittaen kioskin näköistä kauppaa. Vynn nyökkäsi ja kapusi itsensä ulos autosta.

Pienessä jurrissa hän ei edes ajatellut – eikä halunnut ajatella – mitä ilta toisi mukanaan. Toki hän oli tietoinen omasta humalatilastaan, ihan kuin RJ:nkin. Hän ei sillä hetkellä vain… piitannut siitä. Hitusen hoippuen hän pääsi kuin pääsi eteenpäin. Hän oli jo melkein ovella –

”Vynn?” kuului tuttu ääni. Tyttö kääntyi ja näki ne tutut ruskeat hiukset, pähkinänsävyiset silmät. Brian. ”Brian, mitä hittoa. Mitä sä täällä?” Vynn onnistui sanomaan, omasta mielestään ihmeellisen selväkielisesti.

”Öö, kaverit”, poika selitti. ”Entä sinä? En näe Ebonya missään?” Vynn punastui hieman, mutta onnistui mutisemaan selityksekseen pidennetyn kotimatkan. ”Siis… isäukosta ei koskaan tiedä”, hän sanoi lopuksi. Brianin kasvoille levisi myötätunto ja sääli.

”Älä nyt ala mua säälimään, höpsistä. Mun pitää vaan käydä tuolla… naistenhuoneessa”, hän sepitti ja katosi kohta sisälle. Brian jäi ulos hieman hämillään.

-------------------------------------------------

Hoidettuaan asiansa Vynn suki vähän hiuksiaan ja korjaili meikkiään, ja palasi autoon, jossa RJ istui jo umpihumalassa. Sammaleisia kohteliaisuuksia suoltaen oluen haju lemahti tämän hengityksestä, ja silloin Vynnin hälytyskellot alkoivat soida.

Hän kompuroi tiensä autosta ulos, eikä sanonut RJ:lle enää sanaakaan. Tyttö toivoi pääsevänsä jollain ilveellä turvaan – ei kotiin, ei missään nimessä kotiin. Koti ei ollut turvallinen, ei ollut ollut enää pitkään aikaan. Pidemmälle hän ei ehtinyt loppuiltaa ajatella, kun hän tunsi jo vahvat kädet harteillaan. Ne painoivat hänet vasten pylvästä, jonka viereen tyttö oli juuri äsken paennut.

RJ:n pahanhajuinen hengitys suodattui tämän hampaiden välistä Vynnin kasvoille, kun tämä vei käsiään pitkin Vynnin vartaloa. Yksityisiin osiin. Pakokauhu alkoi ottaa valtaa tytön mielestä, humalatilan takaa.

Epäselvästi pinkkitukkainen kuuli tutun äänen huutavan hänen nimeään. Yhä uudelleen. Se tuli lähemmäs. Vynn ei uskaltanut katsoa, sillä se mitä hän tunsi, oli liikaa. Se riitti, ilman että hän vielä näkisi mitä tapahtui. RJ:n käsi kävi kaikkialla.

Kohta se käsi kuitenkin oli yhtäkkiä poissa. Kuului mäiskimisen ääniä. Kiroilua. Sitten… kuorsausta. Ja huohotusta. ”Vynn?” hän kuuli taas tutun äänen. Piti vieläkin silmiään tiukasti kiinni. ”Vynn, voit avata silmäsi”, Brianin ääni sanoi. Vynn raotti silmiään hieman auki, ja näki edessään pojan huolestuneet mutta ystävälliset kasvot, niiden takana hieman hakatun 40-vuotiaan miehen. Se oli RJ.

”B-Brian?” Vynn änkytti hetken. ”Niin?” poika kysyi huolestuneen kuuloisena. ”Sattuuko sinuun? Mitä hän teki? Satuttiko hän sinua?”, Brianin kysymystulva täytti Vynnin korvat, ja pojan miltei surulliset kasvot täyttivät hänen näkökenttänsä. ”Brian. Kiitos”, tyttö henkäisi ja kapsahti sitten pojan kaulaan tiukasti puristaen.

Brian veti kätensä Vynnin vyötärön ympärille ja silitti tämän selkää hellästi. ”Kaikki on nyt hyvin. Vien sinut meille. Saat olla meillä yön”, hän lupasi, eikä Vynn voinut muuta, kuin nyyhkyttäen kiitellä onneaan. Ja tietysti Briania.

---------------------------------------------------

Matkalla talolle, jonka he olivat edellisellä viikolla löytäneet, Vynn huomasi katselevansa Briania hieman turhan pitkään. Joka kerran jälkeen hän käänsi katseensa nopeasti takaisin menosuuntaan, mutta jotenkin hänen silmänsä eivät totelleet käskyä katsoa eteensä, vaan hakeutuivat aina vain tuohon ruskeatukkaiseen poikaan.

Brian tunsi kylmänhien kihoavan käsiinsä, samalla kun hänen sydämensä hakkasi. Se oli tapahtumassa. Hän oli saavuttanut jonkinlaisen ystävyyssuhteen ihastuksensa kanssa. Okei, ehkä sitä voitiin jollain lailla kutsua kaverivyöhykkeeksi, mutta totuus oli, ettei poika enää välittänyt. Hänelle riitti, että sai olla Vynnin lähellä. Tavalla taikka toisella.

Vynn huomasi liian pian edessään röttelöityneen pienen mökin. ”Katos tätä”, hän tokaisi päivitellen. Brian vilkaisi ensin Vynniä, sitten mökkiä, ja säälinsekainen ilme levisi tämän kasvoille. ”Ei oo taidettu pitää tätä koppia kunnossa, vai mitä luulet?”, poika vitsaili saaden Vynnin punastumaan. ”No ei”, tyttö naurahti.

”Mennään sisään”, pinkkitukkainen älähti jo tarttuen Brianin kädestä ja vetäen tämän sisälle röttelöön. ”Hyi hitto mikä haju”, Brian jupisi nenäänsä pidellen. ”Öh, varmaan ruumiita ullakolla”, Vynn pilaili nyrpistäen nenäänsä.

”Tutkitaan tämä rötiskö”, Vynn ehdotti innosta kihisten. Brian pälyili hetken ympärilleen ja nyökkäsi sitten – ja punastui tahtomattaan. Vynnin huulille kohosi minimaalinen hymy, ja hän tarttui poikaa kädestä ja vetäisi tämän keittiönnäköiseen huoneeseen.

”Kuinkahan kauan tää on ollut asumattomana?” Brian pohti ääneen kuljettaen sormenpäätään saastaisella keittiötasolla.

”Hah, ainakin vuosikymmeniä”, Vynn heitti ja upotti kätensä kuraiseen pahvilaatikkoon. ”Tiiätkö, tuodaan tytöt tänne illalla?” Vynn esitti ja nousi seisomaan killistellen Briania häpeilemättä silmiin. Se sai Brianin taas punastumaan, mutta häpeäaaltonsa takaa hänen onnistui jollain konstilla nyökätä.

”Tiiätkö, joskus mä toivoisin, että oisit mun veli”, Vynn tokaisi yhtäkkiä, kun oli uppoutunut jälleen pahvilaatikon pariin. Samassa tyttö katui sanojaan. ”Tai siis, kun Ebony ja Lucy tuntuu olevan niin läheisiä sun kanssa”, hän yritti vielä paikkailla.

Vynn huokaisi syvään ja huomasi maahan katsellessaan uuden jalkaparin vieressään. Hän katsoi ylöspäin ja näki Brianin ystävällisen hymyn yläpuolellaan. Hitaasti tyttö nousi seisomaan töllistellen samalla poikaa silmiin kuin lumottuna.

”Vynn, kyllä mä tajuun”, Brian sanoi mitä hempeimmällä äänellä ja tarttui Vynniä kädestä. Tällä kertaa oli Vynnin vuoro punastua. ”No… hyvä”, hän sai henkäistyksi.

-----------------------------------------------

”Tulehan tänne”, Dise kiusasi ja veti miehen huulet omilleen. Parransänki kutitti tämän kättä, kun hän silitti toisen poskea.

”Eikö Johnin pitäisi tulla kohta?” ruskeatukkainen kysyi suudelmien välistä. ”No ei, hänhän on iltavuorossa. Meillä on koko päivä aikaa”, Dise kikatti, kun hänen rakastajansa kippasi tämän alleen ja suuteli tämän kaulaa hyväillen samalla naisen kylkiä.

”Lucas”, Dise aloitti. Mies keskeytti toimensa ja jäi tuijottamaan naista silmiin. ”Mitä?” ”En ikinä uskonut, että olisimme joskus tässä”, Dise henkäisi ja vetäisi sitten Lucasin tuliseen suudelmaan.

Yhtäkkiä eteisestä kuului kolahtava ääni. Ovi kävi. Lucas ja Dise jähmettyivät paikoilleen ja toljottivat hetken toisiaan avoin kauhu silmistä paistaen. Kuin salamaniskusta Dise nousi vetäen Lucasin mukanaan ja avasi vaatekomeron ovet. Lucas keräsi vaatteensa syliinsä ja hipsi komeroon, jonka ovia Dise piteli auki pälyillen hermostuneena makuuhuoneen ovea.

”Shh, mene nyt vain sinne. Hän tulee ihan kohta –”, Dise supatti ja ehti juuri ja juuri ajoissa sulkea komeron ovet ja heittäytyä sängylle, kun hänen miehensä paukautti oven auki leveä hymy huulillaan.

”Hei kulta –”, John aloitti, mutta keskeytti sitten tajuttuaan, mitä silmiensä edessä näki. Dise makasi heidän aviovuoteellaan pelkät alusvaatteet yllään. ”Hei vaan”, nainen sutkautti viettelevästi. ”Ajattelin yllättää sinut ja otin vapaata. Taisit olla samoilla linjoilla kanssani”, mies kujersi ja istahti sängylle.

Dise tarttui tämän poskista ja moiskautti suudelman miehensä huulille. ”Miltä näyttää? Olin juuri sovittamassa näitä, kun tulit. Nythän näitä olisi hyvä testata”, hän kehräsi ja jatkoi suudelmakierrostaan Johnin kaulalle.

Samalla Lucas availi hiirenhiljaa vaatekomeron ovea valmiina hiippailemaan vähin äänin huoneesta. Hän näki Disen suukottelevan Johnin korvaa, mikä sopi hänelle oikein hyvin – John ei nähnyt selkänsä taakse. Dise elehti katseellaan ovea vilkuillen ja päästi kohta syvän huokauksen hämätäkseen miestään.

John kellisti vaimonsa sängylle, jolloin Dise viittoi kädellään kiivaasti Lucasia lähtemään. Lucas tarttui tilaisuuteen ja hiippaili ovesta ulos jättäen sen hieman raolleen. Sitten yhtä hiljaa hän hiipi eteisen läpi ja katosi ulko-ovesta nopeammin kuin kukaan olisi ehtinyt sanoa ”syrjähyppy”.

-----------------------------------------------

”Joo joo, tulkaa ny!” Vynn yllytti kädellään vispaten ystäviään etenemään. Vaikka hän olikin alun perin vain Ebonyn ystävä, oli Lucysta ja Brianista tullut hänelle läheisiä. Ebony katsoi rötisköä innoissaan. ”Vähänkö siisti!” tyttö kiljaisi ja ampaisi suoraan sisälle veljensä ohi.

Lucy puolestaan jäi vilkuilemaan terassin viereen. Talo vaikutti jotenkin aavemaiselta, sellaiselta, ettei siihen saanut kajota. Jopa terassin yläpuolella roikkuvat lankut näyttivät siltä, kuin repsahtaisivat kohta halki, poikki ja pinoon jonkun niskan päälle. Niin, hän todennäköisesti jäisi ulos.

”Lucy! Tule, tule”, Ebony houkutteli sisällä. Brian piti ovea auki Vynnille, joka asteli pojan jäljessä sisälle. Lucy vain tuijotti parivaljakkoa, joka katosi talon syövereihin. He varmaan ajattelevat että olen ihan höhlä. En uskalla mennä johonkin harmittomaan talonrotiskoon, ääni Lucyn päässä mantrasi.

Ei, nyt lopetat tuollaiset puheet, aloitti toinen ääni. Jos se tuntuu vaaralliselta ja kielletyltä, ei sitä pidä tehdä. Lucy painoi kämmenensä korvilleen ja hoki kuiskaten ”Menkää pois. Menkää pois. 

”Lucy?” tyttö kuuli äänen läheltään, joten hän avasi silmänsä – jossain vaiheessa hän oli ilmeisesti ne myös sulkenut – ja veti kätensä korviltaan. ”Oletko kunnossa?” Brian kysyi huoli kasvoillaan loistaen.

Lucy toljotti hetken veljeään. ”Joo, olen, olen. Mennään”, hän vakuutti ja huomasi tarpovansa jo sisälle. Älä. Mene. Sinne. ääni pauhasi, mutta tyttö ei välittänyt.

”Ei hitto! Vynn, tulepa tänne!” Ebony riemuitsi. Hän oli ilmeisesti löytänyt jotain. Lucy vilkaisi vielä kerran taakseen ja astahti ovesta sisään –

”LUCY!” ”EBONY!” kuuluivat huudot yhtä aikaa sekä sisältä että ulkoa. 

------------------------------------------------

That's it, folks! Tältä erää siis osa purkissa (: Ensi osassa siirrytäänkin sitten yliopistoon (tai siis lopuuvaiheilla mutta silti). Jotenkin tuntuu, että näiden muksujen lapsuus ja teini-ikä oli jumalattoman lyhyet tai sitten oon vaan pelannut näillä liikaa niin, että se vaan tuntuu siltä, en tiiä.

Sen verran kuitenkin puolustelen tätä nopeaa tahtia, että kohta jäädään jumiin muutaman osan ajaksi melko lailla ihan kokonaan, että mikään muu ei etene kuin juoni, joten sen verran tahdon tosiaan saada tätä eteenpäin lumihangessa :'D

Kuitennii, kommentit on ihania ja suotavia. Jos ei muuta keksi niin ainahan voi linkata lempikuvansa! ;)  Seuraavaan osaan!

Ai, ja hyvää uutta vuotta (vielä näin toinen päivä)!