Osa 26. Vain sattumaa?

Jees! Lupausten mukaan uusi osa tuli rutkasti ennen joulua (voi kiitos) ja vielä omia odotuksiani pidempänä :D Tässä siis 67 kuvaa Stormeja. Jatkosta en osaa sanoa muuta kuin että onpi työn alla (: Osasta (kuvista) löytyy pieniä (tai isoja) epäloogisuuksia pelin kaatuilun takia. Nimimerkillä viimeiset kuvat ottaessani jouduin käynnistämään pelin neljästi, ennen kuin kuvat oli purkissa... (mutta ei anneta niiden häiritä, niinhän?) Anygays, lukekaas sitten.

Aamu valkeni kirkkaana eräänä maaliskuun aamuna Lake Fordin saarelle. Aurinko kurotti säteitään maahan saakka avaten kaikki viimeisetkin nupulleen jääneet kukat. Samaan aikaan Dise Storm raotteli silmiään hyvien yöuniensa jälkeen levänneenä.

Hän hämmästyi hieman, kun kuuli pientä muminaa takaansa, käsi hänen vyötäisillään liikkui vähäsen. John nukkui vielä sikeästi hänen vieressään pitäen tiukasti kiinni vaimostaan. Dise nousi istumaan ja hymyili aviomiehelleen, sysäsi tämän käden pois päältään ja raahusti kylpyhuoneeseen kummallisen onnellisena.

Dise katseli itseään peilistä hetken aikaa. 33 vuotta hän oli elänyt, eikä ryppyjä näkynyt kovinkaan paljon. Hymyn kare koreili hänen kasvoillaan hetken, kunnes hän havahtui vieressään seisovan hahmon tuijotukseen.

Nainen säikähti hieman, kun tajusi hahmon olevan Rose. ”Rose..?” Dise kuiskasi, mutta juuri kun hän aloitti lauseensa, Rose katosi yhtä nopeasti, kuin oli tullutkin. Disen mieltä jäi kairaamaan Rosen haikea ilme. Ja se, että kun hän viimeksi näki tuon naisen, hän oli ollut raskaana… Ja hän oli nähnyt Rosen vain ollessaan raskaana. Tarkoittiko se siis…?

Dise vinkaisi pienesti ja rupesi ripeästi seulomaan vessan kaappeja läpi, jos sieltä sattuisi löytymään jostain kumman syystä käyttämätön raskaustesti. Aikansa etsittyään nainen luovutti istahtaen pöntön kannelle. Hieman peloissaan hän ajatteli raskauden mahdollisuutta: ei hän halunnut enää lapsia. Hänelle riitti neljä ihanaa lasta, joiden isä oli… ihanin mitä kuvitella saattoi. Ja se sai riittää.

Dise raahusti takaisin makuuhuoneeseensa. John oli jo herännyt ja odotteli näköjään vaimoaan sängyllä. ”Mihinkä sinä oikein katosit?” hän sanoi hymyillen ja kutsui Diseä sängylle luokseen. Disen kasvoille kohosi iloinen hymy, ja tämä hyppeli miehensä kainaloon onnellisena. ”John”, nainen sanoi hetken kuluttua.

”Niin?” John vastasi kiehnäten poskeaan Disen hiuksia vasten. ”John, minusta tuntuu, että…”, hän keskeytti. Kannattiko epäilystä sittenkään sanoa ääneen? ”Onko jokin hätänä?” John huolestui. ”Ei, ei mitään sellaista. Ajattelin vain, että… Olisiko sinusta ihan kauhea ajatus olla isä?”

John meni hämilleen. ”No mutta enkö minä jo ole?” Dise pudisti päätään. ”Ei, kun ihan biologinen isä”, hän korjasi. ”No, eihän se pahalta kuulosta ollenkaan. Kuinka niin? Luuletko sinä, että…?” John alkoi tajuta.

”Joo, kyllä minä vähän luulen”, Dise varmisti ja hymyili vähän. John rutisti vaimonsa kunnon halaukseen ja suuteli tätä monta kertaa. ”Älä nyt vielä innostu, eihän se ole vielä varmaa”, Dise toppuutteli, mutta kieltämättä ajatus uudesta perheenjäsenestä alkoi alkujärkytyksen jälkeen hieman kiehtoa häntä.

------------------------------------------------------

 Neloset olivat muutama kuukausi sitten aloittaneet toisen vuosiluokkansa. Dise istui olohuoneen sohvalla ajatuksissaan. Miettien yhä menetettyä pienoistaan. Kolme viikkoa siitä oli, ja silti sen ajatteleminen sai vatsalaukun heittämään volttia ja aivot tökkimään, kuin haarukalla niitä puukotettaisiin.

Neljä viikkoa sitten hänelle oli ollut tulossa viides lapsi. Silloin se oli tuntunut ihanalta ajatukselta. Viisi ihanaa ja tervettä lasta. Nyt enää neljä jäljellä. Ajatus kouraisi taas mahanpohjasta ja Dise sortui nyyhkyttämään hiljaa suruaan.

Hän kuuli koulubussin pysähtyvän talon eteen, niin kuin se oli tehnyt jo reilut kolme kuukautta. Hän ei silti kiinnittänyt siihen mitään huomiota, sillä surutyötä ei ollut vielä tehty. Toisaalta, ei hän ollut edes tuntenut uutta lastaan, ei minkään vertaa. Paitsi sen sydämen sykkeen, pienet, värähdystä muistuttavat potkut. Itku ei ottanut loppuakseen.

Kohta pihalta alkoi kuulua huutoa, kiljumista ja avunhuutoja. Dise ei vieläkään kohottanut katsettaan. Hän halusi olla rauhassa. Surra lapsensa poismenoa. Askelet tömisivät tiheään tahtiin ulkoparketilla, sitten eteisen lattialla, kohta hän hahmotti Brianin seisovan edessään itku kurkussa.

Dise havahtui ja keskitti tajuntansa nyt kunnolla ulkomaailmaan. ”Mitä? Miksi sinä itket?” hän kysyi. Brian tuntui nieleskelevän hieman, ja kohta hän saikin suustaan ulos selkeää puhetta. ”Äiti… Äiti, Felix… Felix makaa tuolla maassa. Tule, äiti, tule!” poika sopersi ja kiskoi äitinsä mukaansa.

Yhdessä he menivät puolijuoksua pihalle ja nähdessään omin silmin lapsensa käpertyneenä maahan Disen valtasi syvä epätoivo, pelko ja hätäännys. Loppumatkan nainen juoksi lapsensa luo ja kyykistyi tämän viereen, sulki tämän syliinsä.

Lucy näytti näppäilevän puhelimensa numeroita, Dise oletti tämän soittavan hätänumeroon. Felix makasi vieläkin hänen sylissään, kun hän silitti pojan hiuksia ja hyssytteli. ”Ei mitään hätää, rakas. Kaikki järjestyy kyllä”, hän lohdutti, vaikka hän todellakin tiesi, ettei Felixillä ollut kaikki hyvin.

”Äiti…”, poika vaikersi ja tavoitteli äitinsä katsetta. Dise katsoi alas poikansa silmiin ja yritti hymyillä urhoollisesti. ”Ei hätää”, hän kuiskasi. ”Äiti, sattuu”, Felix sanoi tuskin kuuluvasti. Disen poskille kiirehtivät kyynelet tippuivat ja nainen hyssytteli ja keinutteli poikaansa sylissään. ”Ei mitään hätää, kulta pieni…”

-----------------------------------------------------

Kyynelet virtasivat loputtomana janana poskea pitkin naisen syliin. Hän tuijotti eteensä haluamatta ymmärtää, mitä oli tapahtumassa, mitä oli juuri tapahtunut. Hän kielsi sen itseltään. Ei näin voinut tapahtua.

Ovi kävi ja kaksi miestä juoksi kohti naista toistellen tämän nimeä ja kysellen mitä tapahtui. Nainen vain tuijotti eteensä ja antoi kyynelten virrata. Kaikki näkyi ja kuului sumeana. Mikään ei ollut enää todellista. Kohta kaikki alkoi kuitenkin selkeytyä, äänetkin kuuluivat kuin olisi ollut vieressä…

”Dise, mitä on tapahtunut?” ”Oletko kunnossa?” ”Ovatko lapset kunnossa?” ”Mitä on tapahtunut?” ”Dise?” miehet kyselivät, mutta Dise tuijotti vain eteensä. Hän kohotti ensin katseensa Lucasiin, sen jälkeen Johniin.

Hän nousi ylös konemaisesti ja sulkeutui Johnin syleilyyn, eikä vieläkään pysäyttänyt kyynelten virtaa. John piteli vaimoaan syleilyssään ja katsoi huolestuneena Lucasia, joka tuijotti Diseä ja Johnia ymmällään. Nainen nyyhkytti yhä kovaäänisemmin. ”Ei mitään hätää”, John hyssytteli ja silitti vaimonsa hiuksia. ”Mitä on tapahtunut, Dise?” Lucas kysyi rauhallisella äänellä.

Dise irrottautui Johnin syleilystä, mutta jätti kätensä tämän olkapäille. ”Felix…”, hän itki ja nytkähteli itkunsa mukana. Ei tuntunut saavan kunnolla henkeä. ”Felix…”, hän hoki ja lysähti kohta takaisin miehensä syleilyyn. Miehet vilkaisivat toisiaan entistä huolestuneempina, mutta antoivat naiselle aikaa toipua järkytyksestään.

--------------------------------------------------------

Kun Disen itku oli lopulta laantunut pelkäksi nenän niistämiseksi ja satunnaisiksi nytkähdyksiksi, hän pystyi vihdoin puhumaan ymmärrettävästi. ”Dise, mitä tapahtui? Hilda kertoi, että löytäisimme sinut ja Felixin täältä sairaalasta, mutta miksi? Onko teille sattunut jotain?”

Dise katsoi Lucasia ehkä hieman syyllistävänä, mutta suurimmaksi osaksi surun murtamana. ”La-lapset tulivat k-kotiin… ja, B-Brian t-tuli kertoma-aan minul-lle, että Felix –”, nainen purskahti uuteen itkukohtaukseen.

”E-että Felix mak-asi nu-urmikolla j-ja si-sitten mi-minä menin si-sinne ja, ja –”, puhe keskeytyi taas uuden kohtauksen tullessa.

”P-poika ma-makasi siel-llä ja sa-sanoi että s-sattuu ja s-sitten hä-hänet viet-tiin l-leikkaukseen ja, ja –”, nainen purskahti taas itkuun. Tällä kertaa itkun loppua saatiin odotella hyvä tovi, että puheesta sai taas selvää.

”S-se n-nainen t-tuli ke-kertomaan, e-että Felix e-ei selv…”, Dise ehti sanoa, kun miehet tajusivat. Disen raivoisan itkun seasta he ymmärsivät yhteisvoimin, mitä oli sattunut. Felix oli kuollut. 

Lucas antoi järkytyksen tulla yhtenä ryöppynä. Hän ei pystynyt enää ajattelemaan selkeästi. Ei enää. Hänellä ei ollut enää neljää lasta, vain kolme.

John sen sijaan rutisti vaimoaan entistä tiukemmin syleilyyn ja sulatellen itsekin shokkina tullutta tietoa hän lohdutti vaimoaan siinä missä pystyi.

-----------------------------------------------------------

”Se johtui kuulemma jostain synnynnäisestä sydänviasta –” ”Etuväliseinäaukko, joka on erittäin –” ”Ei tämä ole teidän vikanne –” ”Emme löytäneet sitä ennen ruumiinavausta –” ”Otamme osaa suruunne –” ”Synnynnäisestä sydänviasta –” ”Etuväliseinäaukko –”

Lucas istui keittiössään tietämättä mitä ajatella. Hoitajien ja lääkäreiden kertomat asiat vain pyörivät hänen päässään vuoristorataa, eikä missään oikein ollut enää mitään järkeä.  

Lucas tunsi kuitenkin piston sydämessään. Sisimmässään hän varmaankin tiesi. Tiesi sen, miten hänen oma rakas äitinsä, ja äitinsä äiti, olivat molemmat heittäneet lusikkansa nurkkaan sydäntä lähellä olevien asianhaarojen ohella. Ja Lucas tiesi, että tämä oli kokonaan hänen vikansa.

Syyllisyyttä potien mies tirautti yhden pienen kyynelen sisäisestä tuskastaan ulos, sillä hän ei halunnut uskoa, eikä tietää sitä seikkaa, että hänen geeninsä olivat tuoneet Felix-paralle aikaisen lopun. Jos hän olisi vain kieltäytynyt silloin kauan sitten, hänen ei tarvitsisi itkeä tässä tällä lailla. Eikä tarvitsisi kenenkään muunkaan.

-----------------------------------------------------

”Odota, John.” Poliisipäällikkö hätkähti, sillä hän kuuli vaimonsa äänen ensimmäistä kertaa viikkoon. Pienen ja kihisevän kuiskauksen tosin, mutta olihan sekin parempi kuin ei mitään. ”Haluan hyvästellä… pojan”, vaaleaverikkö puhui tuskin kuuluvalla äänellä, ja jäi seisomaan hautakiven eteen, tuijottaen tyhjä katse silmissään tuota nimeä, joka oli hetki sitten kuulunut hänen lapselleen.

Disen järkkymätön katse viipyi Felixin nimessä. John lähestyi varovasti vaimoaan, laskien molemmat kätensä tämän olkapäille. Dise tarttui miehensä käsiin kuin hukkuva köyteen, ja John kietoi käsivartensa kokonaan naisen ympärille.

Hiljaa John kuuli Disen nyyhkäykset, kuin sydämensykkeet.

Dise kääntyi ympäri nähdäkseen Johnin kasvot, katseli aikansa miehen silmiä ja painautui sitten tätä vasten. John tiukensi otettaan Disestä ja suuteli tätä otsalle. ”Oletko valmis?” hän kuiskasi. Dise nyökkäsi itkua nieleskellen, ja loi vielä katseen hautakiveen. ”Olen”, hän sanoi pienellä äänellä. John tarttui naista kädestä ja ohjasi tätä eteenpäin.

”Rakastan sinua, äiti.” Ja tuuli ujelsi.

----------------------------------------------------

Dise laski jalkansa veteen. Vesi oli sopivan lämmintä. Hän laskeutui veteen kokonaan ja sulki silmänsä. Hän voisi päättää kaiken tässä ja nyt. Omalta osaltaan.

Pieni ääni hänen päässään kielsi. Älä tee sitä. Sinua tarvitaan, se sanoi. Dise upottautui syvemmälle. Pohtien vaihtoehtojaan. Hän halusi, muttei halunnut. Kaikki oli siis yksinkertaisimmillaan.

Nainen avasi silmänsä ja vetäisi syvään henkeä. Haukkoi henkeään huomatessaan, ettei ollutkaan yksin.

Rosen harmaat silmät katselivat häntä surumielisyyttä ryöpyten. Suunpielissä kaarre kohti solisluita. Rose avasi suunsa hitaasti. ”Olen pahoillani.” Dise kuuli sanat päänsä sisällä, Rosen äänellä. Punatukkaisen naisen silmäkulmasta pakeni kyynel.

Se vieri kohti poskea, ja tipahti sitten maahan. Rose vilkaisi Diseä vielä viimeisen kerran, ja oli sitten poissa yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Dise nousi ammeesta nopeasti, niin että vesi loiskui. Nainen puki ylleen valkean kylpytakkinsa ja istahti penkille, nojaten päätään seinän laattoihin.

Voimatta estää sitä, itkukohtaus teki tuloaan ja pani Disen itkemään jälleen yhtälailla, kuin hän oli itkenyt poikansa kuollessa omille käsivarsilleen.

-------------------------------------------------------------

Eräänä aamuna Dise oli päättänyt jäädä jälleen sängynpohjalle lojumaan. Nykyään enää harva asia sai naiseen mitään liikettä. John avasi oven huolissaan ja asteli sängyn viereen. Dise tuijotti ilmeettömänä miehensä ohi ikkunasta ulos.

”Dise, kulta?” mies aloitti toivoen vaimonsa saavan jotain eloa. Ei mitään. ”Dise, tiedän että tämä on vaikeaa aikaa sinulle, mutta… no, Felixin –”, John puhui rauhallisella, suostuttelevalla äänellä. Kuullessaan kuolleen poikansa nimen Disen silmät rävähtivät murhaavina Johniin. ”Älä”, nainen pihisi. ”Älä sano sitä nimeä enää ikinä.”

John säikähti hieman, mutta jatkoi silti urheasti. ”Selvä. Anteeksi”, hän sanoi ja piti pienen tauon tarkkaillessaan Disen ilmeitä ja eleitä. Reaktiopuutteessa mies päätti jatkaa juttuaan. ”Pojan kuolemastahan on jo kolme kuukautta, etkä sinä ole käynyt edes ulkona sen jälkeen… Ajattelimme Hildan kanssa, että… no, sinä saattaisit tarvita apua, jota me emme sinulle pysty tarjoamaan”, John kertoi.

Dise nousi istumaan sängylleen heittäen peiton pois tieltään. ”Mitä sinä tarkoitat?” vaaleaverikkö puuskahti. John epäröi, mutta jatkoi kiukkukohtauksen uhallakin. ”Varasimme sinulle ajan terapiaan. Siellä saat purkaa ajatuksiasi. Miltä kuulostaa?” hän sanoi varovasti.

Disen ilme kuitenkin lähenteli paniikkia ja raivokohtausta. ”Minä en tarvitse ammattiapua! Antakaa minun nyt vain surra edesmennyttä lastani! Eikö minulla ole sitäkään oikeutta!” nainen pauhasi ja huomasi nousseensa jossain vaiheessa seisomaan. Hän jäi seisomaan paikalleen ristien kätensä rinnalleen tietäen eleidensä lapsellisuuden, mutta siltä hänestä nyt vain sattui tuntumaan.

”Jos kokeilisit? Vain kerran, se riittäisi”, John suostutteli. Dise katseli tovin miehensä anovia silmiä ja heltyi sitten, mutta suuttumus ei ollut kaikonnut mihinkään. ”Kerran. Se oli siinä sitten. Anna minun nyt olla rauhassa”, hän tiuskaisi ja katosi taas peiton alle.

John sulki oven perässään. ”Hän suostui. Omalla tavallaan”, hän raportoi Hildalle, joka odotti työhuoneessa jo työn tuloksia. ”Hienoa”, hän kommentoi ja hymyili vähän.

-------------------------------------------------------

Ajan myötä terapia ja uudet tuulet kantoivat hedelmää, ja Dise löysi kuin löysikin itsestään taas sen eloisan puolen. Kaikki talossa olivat silminnähden helpottuneita masennuskauden luoman synkän ilmapiirin kaikkoamisesta, ja nyt kun Dise osasi taas nauraa ja hymyillä, oli muillakin mukavampi olla kotona.

Vaikka Felixin yhtäkkinen kuolema olikin ollut kova takaisku koko perheelle, he tiesivät, että yhdessä he selviäisivät menetyksestä. Johnin ja Hildan mieltä kuitenkin jäi vaivaamaan ajatus siitä, palaisiko tuo masennuksen aalto jonain päivänä takaisin.

----------------------------------------------------------

Voi että te ette tiedä, kuinka helpottunut oon! :D Seuraavaa osaa en osaa ennustaa oikeastaan yhtään mihinkään. Paitsi sen verran voin sanoa, että joululomalla saatan taas ehtiä kuvailemaan, ja ehkä joku harva viikonloppu ennen sitä ja sen jälkeen. 

Bongasitteko kuvista virheitä? (minä bongasin) Kommenttia odotan erittäin innolla, elikkä sananpartta tulemaan vaan! ;)