Jees! Lupausten mukaan uusi osa tuli rutkasti ennen joulua (voi kiitos) ja vielä omia odotuksiani pidempänä :D Tässä siis 67 kuvaa Stormeja. Jatkosta en osaa sanoa muuta kuin että onpi työn alla (: Osasta (kuvista) löytyy pieniä (tai isoja) epäloogisuuksia pelin kaatuilun takia. Nimimerkillä viimeiset kuvat ottaessani jouduin käynnistämään pelin neljästi, ennen kuin kuvat oli purkissa... (mutta ei anneta niiden häiritä, niinhän?) Anygays, lukekaas sitten.
Hän nousi
ylös konemaisesti ja sulkeutui Johnin syleilyyn, eikä vieläkään pysäyttänyt
kyynelten virtaa. John piteli vaimoaan syleilyssään ja katsoi huolestuneena
Lucasia, joka tuijotti Diseä ja Johnia ymmällään. Nainen nyyhkytti yhä
kovaäänisemmin. ”Ei mitään hätää”, John hyssytteli ja silitti vaimonsa hiuksia.
”Mitä on tapahtunut, Dise?” Lucas kysyi rauhallisella äänellä.
”Odota,
John.” Poliisipäällikkö hätkähti, sillä hän kuuli vaimonsa äänen ensimmäistä
kertaa viikkoon. Pienen ja kihisevän kuiskauksen tosin, mutta olihan sekin
parempi kuin ei mitään. ”Haluan hyvästellä… pojan”, vaaleaverikkö puhui tuskin
kuuluvalla äänellä, ja jäi seisomaan hautakiven eteen, tuijottaen tyhjä katse
silmissään tuota nimeä, joka oli hetki sitten kuulunut hänen lapselleen.
Disen
järkkymätön katse viipyi Felixin nimessä. John lähestyi varovasti vaimoaan, laskien
molemmat kätensä tämän olkapäille. Dise tarttui miehensä käsiin kuin hukkuva
köyteen, ja John kietoi käsivartensa kokonaan naisen ympärille.
Ajan myötä
terapia ja uudet tuulet kantoivat hedelmää, ja Dise löysi kuin löysikin
itsestään taas sen eloisan puolen. Kaikki talossa olivat silminnähden
helpottuneita masennuskauden luoman synkän ilmapiirin kaikkoamisesta, ja nyt
kun Dise osasi taas nauraa ja hymyillä, oli muillakin mukavampi olla kotona.
Vaikka
Felixin yhtäkkinen kuolema olikin ollut kova takaisku koko perheelle, he
tiesivät, että yhdessä he selviäisivät menetyksestä. Johnin ja Hildan mieltä
kuitenkin jäi vaivaamaan ajatus siitä, palaisiko tuo masennuksen aalto jonain
päivänä takaisin.
Aamu valkeni
kirkkaana eräänä maaliskuun aamuna Lake Fordin saarelle. Aurinko kurotti
säteitään maahan saakka avaten kaikki viimeisetkin nupulleen jääneet kukat.
Samaan aikaan Dise Storm raotteli silmiään hyvien yöuniensa jälkeen levänneenä.
Hän hämmästyi
hieman, kun kuuli pientä muminaa takaansa, käsi hänen vyötäisillään liikkui
vähäsen. John nukkui vielä sikeästi hänen vieressään pitäen tiukasti kiinni
vaimostaan. Dise nousi istumaan ja hymyili aviomiehelleen, sysäsi tämän käden
pois päältään ja raahusti kylpyhuoneeseen kummallisen onnellisena.
Dise katseli
itseään peilistä hetken aikaa. 33 vuotta hän oli elänyt, eikä ryppyjä näkynyt
kovinkaan paljon. Hymyn kare koreili hänen kasvoillaan hetken, kunnes hän
havahtui vieressään seisovan hahmon tuijotukseen.
Nainen
säikähti hieman, kun tajusi hahmon olevan Rose. ”Rose..?” Dise kuiskasi, mutta
juuri kun hän aloitti lauseensa, Rose katosi yhtä nopeasti, kuin oli tullutkin.
Disen mieltä jäi kairaamaan Rosen haikea ilme. Ja se, että kun hän viimeksi
näki tuon naisen, hän oli ollut raskaana… Ja hän oli nähnyt Rosen vain
ollessaan raskaana. Tarkoittiko se siis…?
Dise vinkaisi
pienesti ja rupesi ripeästi seulomaan vessan kaappeja läpi, jos sieltä sattuisi
löytymään jostain kumman syystä käyttämätön raskaustesti. Aikansa etsittyään
nainen luovutti istahtaen pöntön kannelle. Hieman peloissaan hän ajatteli
raskauden mahdollisuutta: ei hän halunnut enää lapsia. Hänelle riitti neljä
ihanaa lasta, joiden isä oli… ihanin mitä kuvitella saattoi. Ja se sai riittää.
Dise raahusti
takaisin makuuhuoneeseensa. John oli jo herännyt ja odotteli näköjään vaimoaan
sängyllä. ”Mihinkä sinä oikein katosit?” hän sanoi hymyillen ja kutsui Diseä
sängylle luokseen. Disen kasvoille kohosi iloinen hymy, ja tämä hyppeli miehensä
kainaloon onnellisena. ”John”, nainen sanoi hetken kuluttua.
”Niin?” John
vastasi kiehnäten poskeaan Disen hiuksia vasten. ”John, minusta tuntuu, että…”,
hän keskeytti. Kannattiko epäilystä sittenkään sanoa ääneen? ”Onko jokin
hätänä?” John huolestui. ”Ei, ei mitään sellaista. Ajattelin vain, että…
Olisiko sinusta ihan kauhea ajatus olla isä?”
John meni
hämilleen. ”No mutta enkö minä jo ole?” Dise pudisti päätään. ”Ei, kun ihan
biologinen isä”, hän korjasi. ”No, eihän se pahalta kuulosta ollenkaan. Kuinka
niin? Luuletko sinä, että…?” John alkoi tajuta.
”Joo, kyllä
minä vähän luulen”, Dise varmisti ja hymyili vähän. John rutisti vaimonsa
kunnon halaukseen ja suuteli tätä monta kertaa. ”Älä nyt vielä innostu, eihän
se ole vielä varmaa”, Dise toppuutteli, mutta kieltämättä ajatus uudesta
perheenjäsenestä alkoi alkujärkytyksen jälkeen hieman kiehtoa häntä.
------------------------------------------------------
Neloset
olivat muutama kuukausi sitten aloittaneet toisen vuosiluokkansa. Dise istui
olohuoneen sohvalla ajatuksissaan. Miettien yhä menetettyä pienoistaan. Kolme
viikkoa siitä oli, ja silti sen ajatteleminen sai vatsalaukun heittämään
volttia ja aivot tökkimään, kuin haarukalla niitä puukotettaisiin.
Neljä viikkoa
sitten hänelle oli ollut tulossa viides lapsi. Silloin se oli tuntunut ihanalta
ajatukselta. Viisi ihanaa ja tervettä lasta. Nyt enää neljä jäljellä. Ajatus
kouraisi taas mahanpohjasta ja Dise sortui nyyhkyttämään hiljaa suruaan.
Hän kuuli
koulubussin pysähtyvän talon eteen, niin kuin se oli tehnyt jo reilut kolme
kuukautta. Hän ei silti kiinnittänyt siihen mitään huomiota, sillä surutyötä ei
ollut vielä tehty. Toisaalta, ei hän ollut edes tuntenut uutta lastaan, ei
minkään vertaa. Paitsi sen sydämen sykkeen, pienet, värähdystä muistuttavat
potkut. Itku ei ottanut loppuakseen.
Kohta pihalta
alkoi kuulua huutoa, kiljumista ja avunhuutoja. Dise ei vieläkään kohottanut
katsettaan. Hän halusi olla rauhassa. Surra lapsensa poismenoa. Askelet
tömisivät tiheään tahtiin ulkoparketilla, sitten eteisen lattialla, kohta hän
hahmotti Brianin seisovan edessään itku kurkussa.
Dise havahtui
ja keskitti tajuntansa nyt kunnolla ulkomaailmaan. ”Mitä? Miksi sinä itket?”
hän kysyi. Brian tuntui nieleskelevän hieman, ja kohta hän saikin suustaan ulos
selkeää puhetta. ”Äiti… Äiti, Felix… Felix makaa tuolla maassa. Tule, äiti,
tule!” poika sopersi ja kiskoi äitinsä mukaansa.
Yhdessä he
menivät puolijuoksua pihalle ja nähdessään omin silmin lapsensa käpertyneenä
maahan Disen valtasi syvä epätoivo, pelko ja hätäännys. Loppumatkan nainen
juoksi lapsensa luo ja kyykistyi tämän viereen, sulki tämän syliinsä.
Lucy näytti
näppäilevän puhelimensa numeroita, Dise oletti tämän soittavan hätänumeroon.
Felix makasi vieläkin hänen sylissään, kun hän silitti pojan hiuksia ja
hyssytteli. ”Ei mitään hätää, rakas. Kaikki järjestyy kyllä”, hän lohdutti,
vaikka hän todellakin tiesi, ettei Felixillä ollut kaikki hyvin.
”Äiti…”,
poika vaikersi ja tavoitteli äitinsä katsetta. Dise katsoi alas poikansa
silmiin ja yritti hymyillä urhoollisesti. ”Ei hätää”, hän kuiskasi. ”Äiti,
sattuu”, Felix sanoi tuskin kuuluvasti. Disen poskille kiirehtivät kyynelet
tippuivat ja nainen hyssytteli ja keinutteli poikaansa sylissään. ”Ei mitään
hätää, kulta pieni…”
-----------------------------------------------------
Kyynelet
virtasivat loputtomana janana poskea pitkin naisen syliin. Hän tuijotti eteensä
haluamatta ymmärtää, mitä oli tapahtumassa, mitä oli juuri tapahtunut. Hän
kielsi sen itseltään. Ei näin voinut tapahtua.
Ovi kävi ja
kaksi miestä juoksi kohti naista toistellen tämän nimeä ja kysellen mitä
tapahtui. Nainen vain tuijotti eteensä ja antoi kyynelten virrata. Kaikki näkyi
ja kuului sumeana. Mikään ei ollut enää todellista. Kohta kaikki alkoi
kuitenkin selkeytyä, äänetkin kuuluivat kuin olisi ollut vieressä…
”Dise, mitä
on tapahtunut?” ”Oletko kunnossa?” ”Ovatko lapset kunnossa?” ”Mitä on
tapahtunut?” ”Dise?” miehet kyselivät, mutta Dise tuijotti vain eteensä. Hän
kohotti ensin katseensa Lucasiin, sen jälkeen Johniin.
Dise
irrottautui Johnin syleilystä, mutta jätti kätensä tämän olkapäille. ”Felix…”,
hän itki ja nytkähteli itkunsa mukana. Ei tuntunut saavan kunnolla henkeä.
”Felix…”, hän hoki ja lysähti kohta takaisin miehensä syleilyyn. Miehet
vilkaisivat toisiaan entistä huolestuneempina, mutta antoivat naiselle aikaa
toipua järkytyksestään.
--------------------------------------------------------
Kun Disen
itku oli lopulta laantunut pelkäksi nenän niistämiseksi ja satunnaisiksi
nytkähdyksiksi, hän pystyi vihdoin puhumaan ymmärrettävästi. ”Dise, mitä
tapahtui? Hilda kertoi, että löytäisimme sinut ja Felixin täältä sairaalasta,
mutta miksi? Onko teille sattunut jotain?”
Dise katsoi
Lucasia ehkä hieman syyllistävänä, mutta suurimmaksi osaksi surun murtamana.
”La-lapset tulivat k-kotiin… ja, B-Brian t-tuli kertoma-aan minul-lle, että
Felix –”, nainen purskahti uuteen itkukohtaukseen.
”E-että Felix
mak-asi nu-urmikolla j-ja si-sitten mi-minä menin si-sinne ja, ja –”, puhe
keskeytyi taas uuden kohtauksen tullessa.
”P-poika
ma-makasi siel-llä ja sa-sanoi että s-sattuu ja s-sitten hä-hänet viet-tiin
l-leikkaukseen ja, ja –”, nainen purskahti taas itkuun. Tällä kertaa itkun
loppua saatiin odotella hyvä tovi, että puheesta sai taas selvää.
”S-se
n-nainen t-tuli ke-kertomaan, e-että Felix e-ei selv…”, Dise ehti sanoa, kun
miehet tajusivat. Disen raivoisan itkun seasta he ymmärsivät yhteisvoimin, mitä
oli sattunut. Felix oli kuollut.
Lucas antoi järkytyksen tulla yhtenä ryöppynä.
Hän ei pystynyt enää ajattelemaan selkeästi. Ei enää. Hänellä ei ollut enää
neljää lasta, vain kolme.
John sen
sijaan rutisti vaimoaan entistä tiukemmin syleilyyn ja sulatellen itsekin
shokkina tullutta tietoa hän lohdutti vaimoaan siinä missä pystyi.
-----------------------------------------------------------
”Se johtui kuulemma jostain
synnynnäisestä sydänviasta –” ”Etuväliseinäaukko, joka on erittäin –” ”Ei tämä
ole teidän vikanne –” ”Emme löytäneet sitä ennen ruumiinavausta –” ”Otamme osaa
suruunne –” ”Synnynnäisestä sydänviasta –” ”Etuväliseinäaukko –”
Lucas istui
keittiössään tietämättä mitä ajatella. Hoitajien ja lääkäreiden kertomat asiat
vain pyörivät hänen päässään vuoristorataa, eikä missään oikein ollut enää
mitään järkeä.
Lucas tunsi
kuitenkin piston sydämessään. Sisimmässään hän varmaankin tiesi. Tiesi sen,
miten hänen oma rakas äitinsä, ja äitinsä äiti, olivat molemmat heittäneet
lusikkansa nurkkaan sydäntä lähellä olevien asianhaarojen ohella. Ja Lucas
tiesi, että tämä oli kokonaan hänen vikansa.
Syyllisyyttä
potien mies tirautti yhden pienen kyynelen sisäisestä tuskastaan ulos, sillä
hän ei halunnut uskoa, eikä tietää sitä seikkaa, että hänen geeninsä olivat
tuoneet Felix-paralle aikaisen lopun. Jos hän olisi vain kieltäytynyt silloin
kauan sitten, hänen ei tarvitsisi itkeä tässä tällä lailla. Eikä tarvitsisi
kenenkään muunkaan.
-----------------------------------------------------
Dise kääntyi
ympäri nähdäkseen Johnin kasvot, katseli aikansa miehen silmiä ja painautui
sitten tätä vasten. John tiukensi otettaan Disestä ja suuteli tätä otsalle.
”Oletko valmis?” hän kuiskasi. Dise nyökkäsi itkua nieleskellen, ja loi vielä
katseen hautakiveen. ”Olen”, hän sanoi pienellä äänellä. John tarttui naista
kädestä ja ohjasi tätä eteenpäin.
----------------------------------------------------
Dise laski
jalkansa veteen. Vesi oli sopivan lämmintä. Hän laskeutui veteen kokonaan ja
sulki silmänsä. Hän voisi päättää kaiken tässä ja nyt. Omalta osaltaan.
Pieni ääni
hänen päässään kielsi. Älä tee sitä. Sinua tarvitaan, se sanoi. Dise upottautui
syvemmälle. Pohtien vaihtoehtojaan. Hän halusi, muttei halunnut. Kaikki oli
siis yksinkertaisimmillaan.
Nainen avasi
silmänsä ja vetäisi syvään henkeä. Haukkoi henkeään huomatessaan, ettei
ollutkaan yksin.
Rosen harmaat
silmät katselivat häntä surumielisyyttä ryöpyten. Suunpielissä kaarre kohti
solisluita. Rose avasi suunsa hitaasti. ”Olen pahoillani.” Dise kuuli sanat
päänsä sisällä, Rosen äänellä. Punatukkaisen naisen silmäkulmasta pakeni
kyynel.
Se vieri
kohti poskea, ja tipahti sitten maahan. Rose vilkaisi Diseä vielä viimeisen
kerran, ja oli sitten poissa yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
Dise nousi
ammeesta nopeasti, niin että vesi loiskui. Nainen puki ylleen valkean
kylpytakkinsa ja istahti penkille, nojaten päätään seinän laattoihin.
Voimatta
estää sitä, itkukohtaus teki tuloaan ja pani Disen itkemään jälleen yhtälailla,
kuin hän oli itkenyt poikansa kuollessa omille käsivarsilleen.
-------------------------------------------------------------
Eräänä aamuna
Dise oli päättänyt jäädä jälleen sängynpohjalle lojumaan. Nykyään enää harva
asia sai naiseen mitään liikettä. John avasi oven huolissaan ja asteli sängyn
viereen. Dise tuijotti ilmeettömänä miehensä ohi ikkunasta ulos.
”Dise,
kulta?” mies aloitti toivoen vaimonsa saavan jotain eloa. Ei mitään. ”Dise,
tiedän että tämä on vaikeaa aikaa sinulle, mutta… no, Felixin –”, John puhui
rauhallisella, suostuttelevalla äänellä. Kuullessaan kuolleen poikansa nimen
Disen silmät rävähtivät murhaavina Johniin. ”Älä”, nainen pihisi. ”Älä sano
sitä nimeä enää ikinä.”
John säikähti
hieman, mutta jatkoi silti urheasti. ”Selvä. Anteeksi”, hän sanoi ja piti
pienen tauon tarkkaillessaan Disen ilmeitä ja eleitä. Reaktiopuutteessa mies
päätti jatkaa juttuaan. ”Pojan kuolemastahan on jo kolme kuukautta, etkä sinä
ole käynyt edes ulkona sen jälkeen… Ajattelimme Hildan kanssa, että… no, sinä saattaisit
tarvita apua, jota me emme sinulle pysty tarjoamaan”, John kertoi.
Dise nousi
istumaan sängylleen heittäen peiton pois tieltään. ”Mitä sinä tarkoitat?”
vaaleaverikkö puuskahti. John epäröi, mutta jatkoi kiukkukohtauksen uhallakin.
”Varasimme sinulle ajan terapiaan. Siellä saat purkaa ajatuksiasi. Miltä
kuulostaa?” hän sanoi varovasti.
Disen ilme
kuitenkin lähenteli paniikkia ja raivokohtausta. ”Minä en tarvitse ammattiapua!
Antakaa minun nyt vain surra edesmennyttä lastani! Eikö minulla ole sitäkään
oikeutta!” nainen pauhasi ja huomasi nousseensa jossain vaiheessa seisomaan.
Hän jäi seisomaan paikalleen ristien kätensä rinnalleen tietäen eleidensä
lapsellisuuden, mutta siltä hänestä nyt vain sattui tuntumaan.
”Jos
kokeilisit? Vain kerran, se riittäisi”, John suostutteli. Dise katseli tovin
miehensä anovia silmiä ja heltyi sitten, mutta suuttumus ei ollut kaikonnut
mihinkään. ”Kerran. Se oli siinä sitten. Anna minun nyt olla rauhassa”, hän
tiuskaisi ja katosi taas peiton alle.
John sulki
oven perässään. ”Hän suostui. Omalla tavallaan”, hän raportoi Hildalle, joka
odotti työhuoneessa jo työn tuloksia. ”Hienoa”, hän kommentoi ja hymyili vähän.
-------------------------------------------------------
----------------------------------------------------------
Voi että te ette tiedä, kuinka helpottunut oon! :D Seuraavaa osaa en osaa ennustaa oikeastaan yhtään mihinkään. Paitsi sen verran voin sanoa, että joululomalla saatan taas ehtiä kuvailemaan, ja ehkä joku harva viikonloppu ennen sitä ja sen jälkeen.
Bongasitteko kuvista virheitä? (minä bongasin) Kommenttia odotan erittäin innolla, elikkä sananpartta tulemaan vaan! ;)
Olipas surullinen, mutta niin kaunis osa. Keskityin tarinaan niin toden teolla etten kiinnittänyt virheisiin huomiota. Tekevälle sattuu mutta mitäs pienistä :) Dise parka, toivottavasti perhe selviytyy yhteisvoimin Felixin ja syntymättömän lapsen menetyksestä. Hyvä että Dise kävi terapeutilla :)
VastaaPoistaJatkoa odottelen, ota oma aikasi osan tekemisessä, todelliset lukijat jaksaa kyllä odottaa :)
Vai että kaunis! No kiitos kiitos :D Ja hienoa, ettei virheet häirinneet.
PoistaKiitoksia kommentista, ihana tietää, että näitä kötöstyksiä joku jaksaa lukea pitkänkin odotuksen jälkeen :3
Voi eei, mitä menetyksiä Dise-parka onkaan joutunut kokemaan ): Ensin keskenmeno, sitten vielä lapsen kuolema. Ei ihmekään että vajosi masennukseen. Onneksi hänellä oli kuitenkin rakastava perhe, joka auttoi häntä nousemaan suosta. Jatka vaan kunhan kerkeät, ei mitään kiirettä (:
VastaaPoistaNo joo, nyt tuli murhetta tupaan oikein tuutin täydeltä. Olis kai siinä ite kukakin ollut mieli maassa pitkänkin aikaa. Musta vähän tuntuu, että nää Stormien perhesysteemit ei oo tosiaankaan sieltä perinteisimmästä päästä, joka sitten ehkä mulle juontaa semmosen käsityksen, ettei ne olis sitten kovin läheisiäkään. En tiiä sitten yhtään miten mulla tämmöinen kuva on (haloo!) omasta tarinasta tullunna, ehkä yritän sitä sitten tekstillä paikkailla että "kyllä ne nyt oikeesti on läheisiä, hei!" :D
PoistaAnygays, kiitos kommentista ja mukava tietää, ettei tarvii tunnontuskia näistä potea. Ei sillä, täähän on vaan harrastus, mutta omatuntoa soimaa jos jätän tän tekemisen liian pitkäksi aikaa :D:
Apua, joutuipa Dise kokemaan hirveitä asioita :( Kun keskenmenon jälkeen vielä Felixkin kuoli.. äkillinen tapaus, mutta niinhän sitä aina välillä elämässä käy. Onneksi Disellä on kolme ihanaa lasta, John ja Lucas. Hienoa, että Dise kuitenkin suostui menemään terapeutin puheille, siitä oli selvästi apua! Pidin tuosta terapia-kuvasarjasta, siitä välittyi jotenkin sellainen Disen asteittainen parantuminen. Roseakin nähtiin, minkäköhän rooli naisella tuleekaan olemaan veilä tarinassa..? Odottelen innollaa uuta osaa, ota vaan oma aikasi sen kanssa :)
VastaaPoistaKerralla iso murheen kryyni niskaan, kyllähän siinä itse kukanenkin murtuu ): Tukijoukot on onneksi olemassa, tosiaan (: Hei, mäkin ilmottaudun! Tykkään oikeesti nuista kuvista, niistä tuli harvinaisen "eloisan" oloisia verrattuna siihen, etten taaskaan panostanut kuvaamiseen tuon taivaallista *silmien pyörittelyä* Roseakin tullaan vielä hyvä tovi näkemään (:
PoistaKiitos kommentista ja tempistä! :3
Whoa, mikä osa :O Olen täällä tosiaan ihan kuin Ö aapisen laidassa ja silmät ymmyrkäisinä. Dise raukka, ensin kuin lupaus jostakin uudesta ja sitten ensin matto ja sitten lattiakin jalkojen alta...
VastaaPoistaKenties Rose oli ensimmäisellä ilmestymisellään haikea, koska tiesi mitä oli tapahtumassa? Näin mie ainakin veikkaan :3
Ja voi Lucasia, miehelläkö oli tuo oma tautiriski jo aikaisemmin tiedossa? Pitänee vain toivoa, että tuo sydänvika ei ole periytynyt kenellekään muille nelosista... Voi Felixiä, we hardly knew you.
Tuo kohtaus Lucasin luona oli hyvin muokattu, tykkäsin :)
Ja hienoa, että John sai Disen puhuttua ylös vuoteen pohjalta. Aika onneksi arpeuttaa suuretkin haavat, vaikka ei kokonaan parantaisikaan.
Mie ainakaan en ehtinyt mitään mokia bongailemaan, kun oli muutenkin jo happi tiukilla tuon juonen kanssa...
Okein hyvin kirjoitettu osa, yritän taas ehtiä lukemaan! ;D
Kyllä tuli perijättärellemme rankka rysähdys kerralla niskaan, pitäähän tuo myöntää. Niin mie ainakin ite ajattelin, että Rose ties mitä tulee tapahtuman, niin etukäteen jo varoitteli Diseä (joka ei tietenkään tiennyt mihin hittoon varautua).
PoistaLucas kyllä tiesi suvussaan olevan sydäntauteja, mutta eihän hän tiennyt itse kantavansa sitä. Eikä kyllä sen puoleen ajatellut, että se voisi periytyä muksuillekaan, kun ei itselläkään tiennyt sitä olevan. Sydäntä lämmittää kun kuvia kehutaan, kiitos kiitos :3
Onneksi ajalla on parantava vaikutus (samoin kuin vedellä). Kyllä tästä vielä ylös päästään (:
Hienoa, etteivät mokat tulleet nähdyiksi :D Vai että juoni vie mennessään! En tiennytkään kirjottavani noin intensiivistä tekstiä :D
Noniin, kiitos kiitos kehuista ja ihanasta kommentista jälleen (: