Osa 25. Tulppaanit

Jeejee, vihdoin saan uuden osan julkaistua, ette usko kuinka paljon oon potenu tunnontuskia kun edellisestä osasta on aikaa melkein kolme kuukautta, hups :x Anyway, lopettamassa en ole niin kauan kuin kone ja sims toimii, aikaa saattaa toki mennä osien tekemiseen, mutta kyllä ne sieltä tulee :D ja ovat toivottavasti odottamisen arvoisia... Joka tapauksessa, lukekaahan (:

”Niin mutta, entäs vierailuajat? Tai siis, pitäähän lasten tietää, että sinä olet heidän isänsä.” ”Kävisikö joka sunnuntai? Silloin minulla on vapaata.” ”Sopiihan se. Sunnuntaille siis…”

”Entä… Äh, ei mitään. Tämä taisi olla tässä. Kiitos, että vaivauduit tulemaan”, Dise sanoi hymyssä suin. Lucas katsoi häntä hyvillään. ”Eipä kestä. Mutta… Sinua vaivaa jokin, eikö?” hän arveli. Dise katsoi hetken tossunkärkiään ja katsahti sitten takaisin Lucasiin. ”Niin.”

”No… Minähän kävin siellä meedion luona. Siellä sattui vähän… Kaikenlaista. Mutta pääosin minulle jäi mieleen se ennustus, jonka hän minulle antoi. Tietämättään varmaankin…” Dise mutisi saaden Lucasin hämmentymään. ”Mitä?”

”Siis. Se meedio, hän näytti menevän jonkinlaiseen transsitilaan ja alkoi siinä suoltaa merkillisyyksiä suustaan. Minä tiedän, ettei minun olisi pitänyt mennä sinne ja niin edespäin, mutta –”, nainen vaikeni. Hän pohti kuumeisesti, kannattiko Lucasia huolestuttaa sellaisella hullulla jutulla. Mutta toisaalta, olihan hän kertonut ystävälleen tähän asti melkein kaiken tähdellisen. Miksei siis nyt?

Dise hymähti. ”No et sitten panikoi”, hän vannotti. Lucas nyökkäsi. Hän halusi tietää, mitä nainen salasi. ”Hmm.. Kävin siellä meediolla. Niin… Äh, hän meni jonkinlaiseen transsiin ja kertoi jonkinlaisen ennustuksen. Puhui siinä jostain loppuunsaattajan ajasta ja…” hän keskeytti. Lucasin ilme näytti… vaikealta tulkita. Dise päätti kuitenkin jatkaa.

”No, silloin kun olin raskaana, sain tällaisia – kohtauksia, kai. Niissä minulle ilmestyi eräs nainen, joka esittäytyi Roseksi. Hän… Hän kertoi minulle saman ennustuksen, kuin tämä meedio. Ja… se jäi mieleeni. Tiedän, että tämä on tyhmää, mutta minusta tuntuu, että se ennustus liittyy… nelosiin”, Dise kertoi empien. Jokaisen uuden tietoiskun kohdalla Lucasin ilme muuttui väräyksen kauhistuneemmaksi.

Mies näytti hyvin hämmentyneeltä. ”Muistatko ennustuksen tarkasti? Miten se meni?” Dise yllättyi hieman Lucasin nopeasta reaktiokyvystä. Ei hän normaalisti olisi ollut näin tyyni. Ehkä enemmänkin huolissaan tai paniikissa.

”En minä sitä nyt ylös kirjannut! Mutta kyllä minä muistan pieniä pätkiä, miksikäs kysyt?”

”Jos tietäisimme, mitä ennustuksessa kerrotaan, voisimme ehkä tulkita sitä”, Lucas selosti. Dise vihdoin ymmärsi, mitä mies ajoi takaa. Hän huitoi, kuin aikoen sanoa jotain, muttei tiennyt vielä mitä. ”No, siinä oli puhetta jostain loppuunsaattajasta – josta jo kerroinkin sinulle – sitten, ehkä jostain kaaoksesta… Hmm… Muisteleisin myös jotain myös jostakin valaistuneista”, hän mietti.

Lucas kuunteli pelkkänä korvana ja kirjasi asiat ylös. ”Hyvä, onpahan meillä ainakin jotain josta aloittaa”, hän sanoi. Dise hymyili.

-----------------------------------------------------------

2 vuotta myöhemmin…

”Colin, kuuntelisit minua, tämän kerran – ” Hilda yritti rauhoitella miestään, mutta Colin vain pauhasi menemään. ”Ei! Tällä kertaa en kuuntele sinua, nainen! Siitä lähtien, kun tuo sisarentyttösi tuli kuvioihin, kaikki on mennyt alamäkeä! En jaksa tätä enää!”

”Sitten vielä se pirun loota, josta jaksat aina jauhaa! Jätä se jo rauhaan! En tahdo puhua äidistäni, enkä halua edes nähdä sitä laatikkoa silmissäni!”

Lopulta Colinin huuto lakkasi. Hilda jäi sanattomaksi, ja hän tunsi itsensä pieneksi pelokkaaksi hiireksi, mutta hän uskalsi silti avata suunsa. Jos vaikka Colin ei hermostuisi enempää?

”No… mitä sinä ehdotat tehtäväksi?” nainen piipitti pahinta peläten. Ei avioeroa, ei avioeroa. ”Tahdon eron”, Colin murahti kylmällä ilmeellä. Hildan silmiä kirvelsi, kun hän tunsi kyynelkanavista tulvivan nesteen olevan tulossa.

”Avioeron?” hän melkein kuiskasi. Colin nyökkäsi vieläkin tyly ilme kasvoillaan. Lopulta mies nappasi takkinsa ja lampsi ulos sanomatta sanaakaan.

Hetkisen kuluttua yläkerrasta kuului lasten itkua.

------------------------------------------------------

Kahdessa viikossa Colin sai järjestettyä asiat niin, että ero oli vailla varmistusta. Hilda ei sanonut ex-miehelleen enää sanaakaan, ja kyynelsilmin allekirjoitti kaikki laput, jotka mies hänen nenänsä alle kiikutti.

Lopulta Colin oli lopullisesti poissa.

Disen kävi sääliksi Hildaa. Eihän nyt ketään voi pelkästään yhden riidan perusteella jättää. Mutta toisaalta, oli tilanteessa sekin etu, että Hilda keskitti miltei kaiken vapaa-aikansa nelosten hoitoon, ja sekö yksinhuoltajaäidin taakkaa kevensi.

Nyt ei ollut Stormien asuntoa täyttämässä kuin (muistihäiriöinen ja ryppyinen) Jenah, Chris (joka oli jo melko vihannes), Hilda, Dise ja neloset, kun Ella, Rhonda ja Cindykin olivat lähteneet omille teilleen.

----------------------------------------------------------

 ”Dise Storm”, nainen vastasi puhelimeen. Yllättäen luurin toisesta päästä kuului etäisesti tuttu ääni. ”Hei sisko”, Dise kuuli äänen tervehtivän hieman maanisesti. ”Sisko? Anteeksi, kuka siellä?”

”Etkö tunnistanut? Jack Turner, systeri. Ja tahdon tavata”, Jack totesi. Dise jäi hieman ymmälleen. ”Mutta… Mitä, sisko?” hän toisteli ymmyrkäisenä. ”Niin, olet minun siskoni. Muistathan rakkaan äitimme Erickan?”

Vaikka Diselle jäikin hieman auki, miten se kaikki oli mahdollista, yhtäkkiä hän tajusi. Hänellä oli… veli. ”Oletko sinä… Arthurin poika?” hän varmisteli. ”En, typerys. Jessen. Lopeta jo jaarittelut. Missä näemme?”

”Öh, minä olen kiireinen nainen, minulla on työ ja lapset. En minä ehdi”, Dise valehteli omasta mielestään melko sujuvasti ottaen huomioon, että tuo kaikki oli vain pelkkää paniikissa keksittyä hätävalhetta.

”Vielä minä sinut näen, saatpa nähdä”, Jack uhosi luuriin ja kohta Dise kuuli puhelimestaan vain vaimean tuut-äänen.

-----------------------------------------------

Sen kumman puhelun jälkeen Jack oli pitänyt lupauksensa. Hän ei ollut jättänyt Diseä rauhaan hetkeksikään, vaan soitteli pahimmillaan jo puolen tunnin välein.

Aluksi Dise oli pitänyt niin sanotun veljensä puheluita hieman outoina, mutta vähitellen häntä oli alkanut ahdistaa joka kerta, kun puhelin edes liikahti väärään suuntaan.

”Sinun täytyy tehdä tuosta ilmoitus. Eihän tuota voi enää katsella, kun sinä hypähdät joka kerta puoli metriä ilmaan, kun edes näet puhelimia”, Hilda oli maanitellut. Lopulta Dise oli vastahakoisesti taipunut tätinsä tahtoon (”Ei tämä niin paha tilanne edes ole!”) ja tehnyt veljestään ahdisteluilmoituksen, joka oli poliisien käsittelyssä johtanut lähestymiskieltoon.

Se ei ollut tosin estänyt Jackia, vaan mies oli soitellut entistä hanakammin vaatien tapaamista. Muutaman kerran Jenah jopa vannoi nähneensä vilauksen miehestä ikkunassa.

------------------------------------------------

Dise vilkuili koko ajan taakseen ja käveli niin nopsasti, kuin vain kintuistaan pääsi. Sydän tykytti tuhatta ja sataa. Kunpa hän vain pääsisi äkkiä kotiin.

”Vielä vähän, vielä vähän”, Dise hoki itselleen, kun etuovi alkoi näkyä.

Hän oli juuri päässyt ovelle etsimään avaimiaan, kun kuuli askelia takaansa. Vaistomaisesti nainen kääntyi nopeasti kannoillaan ympäri ja pyörtyi miltei siihen paikkaan. Muutaman metrin päässä nenästään vaaleaverikkö näki käsiaseen piipun ja sen toisessa päässä melkein itsensä näköisen velipuolensa.

”Hei sisko”, toinen tervehti hullunkiilto silmissä. ”Oletko sinä sitten nyt kiireinen? Kun ehdit kaupungilla käväistä? Eivätkö lapset olekaan sinua pidättelemässä? HÄH?” Jack kuulusteli väkinäisesti nauraen, hullunkiilto silmissä kiiluen ja pidellen asetta edelleen tanassa kohti Diseä.

”Kyllä, Jack, olen kiireinen. Mutta, ei, lapset eivät ole minua pidättelemässä, kun sain tätimme heitä vahtimaan. Ja olen pahoillani, en ole ehtinyt vastaamaan, tai soittamaan sinulle”, Dise valehteli taas. Adrenaliini sai hänen sydämensä sykkimään entistä kiivaammin. Kunpa tästä selvittäisiin ehjin nahoin – kirjaimellisesti.

”Ethän sinä sitten ole kovin kiireinen! Jutellaanko nyt? HÄH?” Jack nauroi taas hullua nauruaan. Dise ei voinut muuta, kuin antaa pakokauhun vallata mielensä sopukoita. Ei tästä selvittäisi millään ilveellä, tuo mieshän oli täyshullu. Eikä varmastikaan mikään meedio. Mutta se ennustus… Äh, se oli ollut pelkkä uni.

”Kyllä, voidaan me jutella vaikka nytkin”, Dise yritti rauhoitella. ”Mutta pistäisit tuon” – hän osoitti asetta – ”pois ensin?” ”Eii, sisko, nyt sinä et mene mihinkään. Nyt jutellaan! Tällä saan sinut pysymään tässä. Nyt JUTELLAAN!” Jack karjui. Disen teki mieli itkeä. Älä ammu, älä ammu…

Juuri silloin jostain lähistöltä kuului terävä laukaus. Dise sulki silmänsä peläten itseensä osuneen, mutta aikansa tunnusteltuaan, mihinkään ei sattunut. Lopulta nainen uskalsi avata silmänsä nähdäkseen veljensä silmät selällään, ilme järkytyksen rajamailla, rinnassa alati leviävä punainen lammikko.

Ase Turnerin kädestä lipesi ja tipahti ulkoparketille. Jack itse puolestaan valahti polvilleen ja tavaili sanoja suustaan. ”Hei sitten… sisko”, Dise kuuli Jackin viimeisiksi sanoiksi, kun tämän veltto ylävartalo rätkähti vasten kovaa tammiparkettia.

”Eihän teihin sattunut, rouva?” Dise kuuli äänen kysyvän lempeästi. Dise katsahti ympärilleen etsien äänen lähdettä. Puun takaa lähestyi arviolta nelissäkymmenissä oleva komea poliisimies, joka hymyili Diselle hyväntahtoista hymyä. ”E-ei..”, nainen sai mutistua. ”Kiitos. Pelastit minut”, Dise kiitteli manaten samalla tilanteen kliseisyyttä. ”Mutta en ole mikään rouva, vaan neiti.” ”Ai, suo anteeksi. En olettanut, että noin kaunis nainen saattoi olla naimaton.”

”Mutta eipä kestä, mieshän oli rikollinen jo muutenkin. Huijauksia, ahdistelua, herra ties mitä vielä”, poliisi päivitteli katsellen ruumista kuin vanha tekijä. ”Kiitos vielä kerran”, Dise sanoi tällä kertaa vähemmän piipittäen ja ennen kuin huomasikaan, löysi itsensä halaamasta tuota komeaa poliisia.

Lehahtaen kauttaaltaan punaiseksi Dise irrottautui halauksesta, ja mutisi pienet anteeksipyynnöt. ”Ei se mitään”, poliisi toppuutteli. ”Olen muuten John, John Ladder.” Dise tunsi pienen hymynpoikasen nousevan huulilleen. ”Dise Storm”, hän esittäytyi ja ojensi kätensä kättelyyn.

Kohta Hilda riensi ulko-ovesta tämän kaiken keskelle Felix sylissään. ”Varjele, mitä on tapahtunut?” vanhus huokaisi järkytyksestä nähtyään ruumiin.

Dise ja John katsoivat toisiaan hieman empivinä ja pahoillaan. ”Ehkä on parempi selittää tämä kaikki sisällä, jos sopii”, John esitti naisille, jotka johdattivat poliisin keittiöön pullakahvin ääreen.

--------------------------------------------------

Kaksi viikkoa myöhemmin…

”No, miten sen poliisin kanssa menee?” Hilda vihjasi jo kolmannen kerran sillä viikolla. Oli vasta tiistai. Dise katsahti tätiinsä virnistäen. ”No, aika näyttää. Sovimme treffit taas ensiviikolle”, Dise vastasi muina miehinä.

”Kauanko te nyt olettekaan tapailleet? Vuoden? Kaksi?” Hilda kiusoitteli. ”Hm, tiedät itsekin että vasta pari viikkoa”, Dise vastasi hymyillen. Hän tiesi, miten Hildaa kiinnosti tätä nykyä muiden ihmisten asiat – ihmissuhteet eritoten – enemmän, nyt kun Colin oli jättänyt hänet lopullisesti.

Syvällä sisimmässään kuitenkaan Dise ei tiennyt, mitä hän tunsi. Varsinkaan Johnia kohtaan. Olihan mies komea, kiltti ja mukava ja kaikkea muutakin, mitä täydelliseltä mieheltä voi odottaa, mutta jotenkin ajatus parisuhteesta sai Disen niskavillat pystyyn. Hän? Parisuhteessa? 

Pahinta tilanteessa oli se, miten John oli ilmaissut melkoisen selvästi tahtovansa jossain vaiheessa elämäänsä naimisiin. Dise niinkään ei. Ei hänellä ollut mitään avioliittoa vastaan, mutta… Jostain syystä Colinin ja Hildan ero oli saanut hänellekin jonkinlaisen jarrun ja hälytyskellon soimaan koko touhun suhteen. Vihkiessä luvattiin ikuista rakkautta, mutta kuinka moni avioliitto päätyikään nykyään eroon? Yli puolet.

Oliko suhdetta järkevää jatkaa, jos ei sille nähnyt minkäänlaista tulevaisuutta? Ken tietää, Dise ajatteli mielessään. Ainakin hän aikoi yrittää. Yrittää ymmärtää avioliiton hienouksia. Johnin vuoksi –

Äkkiä Disen ajatustuokion keskeytti kova muksahdus alakerrasta. Dise ja Hilda katsahtivat pikaisesti toisiaan, ja juoksivat kilpaa portaita alas.

Dise kipaisi olohuoneeseen ja keittiöön, Hilda kävi läpi makuuhuoneet ja työhuoneen. Pian Hilda kuuli jo siskontyttönsä kiljaisun olohuoneesta. Dise oli vetäissyt kätensä silmilleen ja katseli lattialla makaavaa Jenahia.

Hilda kyykistyi kokeilemaan äitinsä pulssia. Vähän aikaa tunnusteltuaan hän vilkaisi Diseä, joka tuijotti huolissaan tätiään ja isoäitiään. Surullisena Hilda pudisti päätään ja sulki vanhuksen silmät.

”Parasta soittaa ambulanssi, vaikka eihän tässä mitään voi enää tehdäkään”, Hilda totesi vaisuna katsellen kuollutta äitimuoriaan. Dise suostui vasta nyt hyväksymään isoäitinsä äkillisen kuoleman. Yrittäen peittää itkunsa Dise kääntyi Hildan puoleen ja antoi kyynelten virrata.

------------------------------------------------------

Jeejee, näin on osa purkissa (: Täten puuttuvat enää teidän lukijoiden kommentit !