Osa 24. Ennustus

Jeejee, sain tosiaan simssini ja koneeni toipumaan äkillisestä (muistin)menetyksestä (: Koska tosin osa tiedostoista on nyt bittiavaruudessa, tässäkin osassa saattaapi ilmetä muutamia aivopieruja ja epäloogisuuksia. Esimerkkinä vaikkapa se, että Hildan kolmoset olivat osan alussa teinejä ja vasta loppuosasta lähetin ne yliopistoon ja siellä saavat pysyä :--D Erickan ja Arthurinkin tulevaisuus on nyt retuperällä, mutta ajan mittaan varmaan jaksan nekin saattaa uudelleen yhteen, heitä kun ei tarinassa enää nähdä (:

Mutta pitemmittä puheitta, lukekaahan toki, 81 kuvaa, 8,5 sivua Wordissa:

”Herää, lapseni”, Dise kuuli äänen ympäriltään. Hänen silmänsä olivat kiinni, mutta hän tunsi selvästi äänen lähteen läsnäolon.

Dise avasi silmänsä hitaasti. Edessään hän näki nuoren, punatukkaisen naisen, joka hymyili hänelle ystävällisesti. ”Vihdoinkin. Tervetuloa”, nainen lausui.

”Mitä…? Mikä paikka tämä on? Missä minä olen?” Dise oli aivan ymmällään. Ja päässäkin tuntui pieni jumputus. ”Anteeksi. En varmaankaan olisi saanut rasittaa sinua juuri nyt”, nainen pyyteli pahoillaan katsellen Disen turvonnutta vatsanseutua.

”Ai, tämä. En tunne mitään tavallisuudesta poikkeavaa, jos sitä pelkäät. Tytöt ovat kunnossa”, Dise yritti rauhoitella. ”Mutta, mistä on kysymys?” Punatukkainen nainen näytti empivän hetken. Hän katseli jalkojaan ja puri huultaan, ja katsoi sitten Diseä uskaliaasti silmiin. ”Panetko pahaksesi, jos menemme muualle? Täällä on hieman… huono aura.”

”E-en tietenkään”, Dise vastasi hieman ymmyrkäisenä vieläkin. Rose johdatti Disen läpi käytävien ja lopulta parivaljakko istahti jonkinnäköiseen kokoustilaan – tosin kauan aikaa sitten tyhjennettyyn sellaiseen. ”Toin sinut tänne, sillä minun täytyy kertoa sinulle jotain, lapseni. Sinä ja lapsesi olette suuressa vaarassa, jos ette nyt, niin ainakin tulevaisuudessa”, nainen kertoi. Dise oli vain entistä enemmän ymmällään. ”Kuka sinä edes olet?” hän töksäytti.

”Anteeksi. Olen Rose. Rose Storm. Minun on kai pakko kertoa sinulle myös se, että… No, toin sinut vuoteen 1622. Siihen vuoteen, kun piilotin emäntäni muistorasian. Anteeksi tämä salamyhkäisyys. Minun kai täytyy kertoa sinulle kaikki ihan alusta, että ymmärrät.”

”No, kerro toki. Olen tosiaan aivan pihalla”, Dise naurahti hermostuneesti ja sai Roseksi esittäytyneen naisen hymyilemään. Niin hullulta kuin naisen tarina kuulostikin, hän yritti pysyä rauhallisena. ”Hyvä on. Tästä se lähtee.”

---------------------------------------------------------------

”Elin maatalossa piikana varsin onnellista elämää. Isäntäväkeni oli melkoisen outo verrattuna muihin sen ajan aatelistaloihin, isäntää minulla ei sinänsä ollut, vaan emäntäni Olivia Birmingham, ainoa sukuaan. Eipä talossa sitten muita oikeastaan asunutkaan, paitsi minä, Olivia ja aviomieheni Edward.

 

Silloin eräänä kesäaamuna tein tavallisia töitäni, kuten yleensäkin. Yhtäkkiä kuulin Olivian kiljuvan nimeäni, joten käännyin kohti ääntä ja näin hänen kiiruhtavan leningissään kohti minua.

”Rose. Sinun on autettava minua. Nyt heti”, hän puuskutti, enkä oikein osannut tehdä muutakaan, kuin totella. Emäntäni raahasi minut kädestä pitäen heinälatoon ja istutti minut heinäpallille.

”Rose. Olen tehnyt kamalan virheen”, hän hätäili. Nousin heiniltä ja tartuin emäntääni harteista molemmin käsin. ”Mitä on tapahtunut, rouva?” kysyin rauhallisesti, mikä sai Oliviankin silminnähden rauhoittumaan, ainakin hiukan.

”Minä… Äh… Tiedäthän kylän papin? Ja hänen poikansa? No… Me vähän niin kuin… No, sinä tiedät kyllä. Ja äh! Voi ei, Rose mitä minä teen!?” Olivia hätäili. En vieläkään käsittänyt aivan täydellisesti asiaa, jota hän yritti minulle kiireesti ja hiljaa kertoa. ”Rose, odotan lasta papin pojalle. Auta”, hän pyysi kyyneleet valuen. ”Voi ei”, totesin rauhallisesti ja halasin emäntääni.

”Kyllä kaikki järjestyy. Kyllä kaikki järjestyy. Älä hätäile, minä järjestän sinut naimisiin. Ei tämä tähän kaadu”, vakuutin emännälleni. Hän katsoi minuun hieman epäuskoisena. ”Oletko tosissasi? Tekisitkö sinä sen?” Minä nyökkäsin varmana. ”Totta kai.” ”Kiitos, Rose! En tiedä, mitä tekisin ilman sinua!”

Ainoa ongelmani oli se, miten saisin naisena tehtyä naimakaupat emännälleni.

Ei kulunut viikkoakaan, kun olin jo saanut sekä sovittua tapaamisen erään talonpoikaistalon isännän kanssa että tajunnut senkin vaivihkaa tapahtuneen asian, kuin oman raskauteni.

Sinä päivänä etsin emäntääni kaikkialta; tallista, asuinrakennuksesta, toiletista ja vaikka mistä. En vain löytänyt häntä. Ladosta tosin löysin aviomieheni.

”Eddy-kulta, mahdatko tietää, missä Olivia on? Olen etsinyt häntä kaikkialta.” Edward katsoi minuun pahoillaan. ”En ole, anteeksi vain. Kannoin muuten polttopuut sisälle, ettei sinun tarvitsisi rasittaa niillä itseäsi. Onnea etsintään!” hän sanoi kultaisesti ja pisti minut hymyilemään. ”Ei se mitään. Kiitos!” huikkasin perääni ja lähdin etsimään emäntääni.

Aikani etsittyäni olin jo luovuttamassa. Päivä alkoi kallistua iltaan, enkä ollut saanut tehtyä päivän aikana kovinkaan paljon. Sitten mieleeni pulpahti ullakko. Sieltä en ollut etsinyt. Toisaalta, miksi Olivia siellä nyt olisi ollut? En tiedä, mutta päätin tarkistaa asian kaiken varalta.

Kapusin natisevia portaita ylös jännittäen, joko löytäisin Olivian. Epäröin hieman avatessani ovea, sillä ullakko oli muutenkin hieman pelottava paikka, varsinkin yöllä vaikka silloin olikin yö.

Painoin kämmeneni ovenpielukseen, ja toisella tarrasin kahvasta kiinni. Ovi nitisi inhottavasti auetessaan, mutta onnekseni mikään ei mennyt rikki. Hengitin syvään ja suljin silmäni; valmistin itseäni henkisesti kohtaamaan ullakkomme vaarat.

Ja kun avasin silmäni, näin emäntäni keskellä verilammikkoa veitsi aivan hänen vieressään.

-----------------------------------------------

Muutama kuukausi kuolemantapauksen jälkeen Edward oli perinyt kartanon kärttämisen jälkeen itselleen, joten siitä tuli meidän yhteinen kotimme. Ei säätymme noussut omaisuuden kasvaessa mihinkään, mutta ainakin saimme olla kartanossa kahden, joskin pian kolmen kesken. En minä sillä, ettenkö olisi nauttinut Olivian seurasta, hän vain osasi olla joskus hieman kummallinen.

Niin kuin silloin kerran kesken iltapuhteiden hän sai jonkinlaisen kohtauksen ja puhui aivan kummia jostain pahoista voimista. Mutta se juttu oli kauan sitten, enkä tahdo muistella sitä enää.

Olin siihen mennessä jo ehtinyt kerätä suurimman osan Olivian pienestä irtaimistosta Edwardin – rakkaudella ja taidolla – tekemään rasiaan. Kokonsa puolesta lipas olisi voinut olla kirstu, mutta minä sanoin sitä rasiaksi.

Kasasin rasiaan kaikki hiusharjat, kengät, kirjeet, ja sen sellaiset. Joskus jäin vain katselemaan rasiaa mietteissäni, kun ajattelin entistä emäntääni, mutta en pitänyt sitä mitenkään outona, ainakaan vielä silloin.

Kunnes eräänä päivänä rasia – ”

--------------------------------------------------------

”Dise! Dise!” Lucas melkein kiljui rotiskon pimeimmän huoneen lattialla ystävänsä tajuttomana vieressään. ”Herää nyt, jooko!?” Lucas huusi ja ravisteli Diseä. Paniikki alkoi hiipiä tämän mielen sopukoihin, ja hän halusi kiireesti saada Disen virkoamaan. Eikä enää ikinä päästäisi naista tähän kamalaan homeiseen röttelöön.

”Lucas…?” Dise mutisi hennolla äänellä. ”Dise!” Lucas huudahti ilosta nähdessään naisen virkoavan ja avaavan silmänsä. ”Lucas, mitä sinä täällä teet?” Dise kysyi ihmeissään ja vieläkin hieman pöpperöisenä.

”Ai mitäkö minä täällä teen? Tulin hakemaan sinut pois tästä kirotusta hökkelistä! Mutta mitä Sinä täällä teet?!” Lucas kiivastui ja nousi seisomaan.

”Lucas, anna anteeksi, että… Mikä päivä nyt on?” Disen ajatus keskeytyi. ”Mi-?! Minä löydän sinut tajuttomana lattialta ja sinä kysyt, mikä päivä nyt on! Minunhan tässä pitäisi kysymyksiä esittää! Kuten esimerkiksi, miksi helvetissä sinä olet täällä?! Ja miksi pirussa sinä makaat lattialla tajuttomana?! Mitä oikein tapahtui?” Lucas huusi menemään. Dise tiesi tehneensä vastoin ystävänsä tahtoa, tiesi myös pahoittaneensa tämän mielen menemällä talolleen.

Vaikka normaalisti nainen olisi noussut päättäväisesti ylös, sanonut muutaman valitun sanan omasta tahdostaan ja päätäntävallastaan, ja aloittanut viikon mykkäkoulun, nyt hänen teki mieli vain itkeä. ”Anteeksi”, hän kuiskasi itkuisena, eikä voinut enää estää valtoimenaan virtaavaa kyynelryöppyä. ”Anteeksi, Lucas.”

Miehen katse pehmeni nähdessään Disen itkevän. ”Ei, Dise. Minun pitää pyytää anteeksi. Minä vain huudan ja syyllistän, kun minun pitäisi auttaa sinua. Anteeksi”, hän pahoitteli toivoen, ettei vihanpurkaus ollut rikkonut välejä Disen kanssa.

”Ei se mitään, Lucas. Vie minut nyt vain kotiin”, Dise kuiskasi ja katsoi ulko-ovella taakseen. Mitä ihmettä oli juuri tapahtunut?

----------------------------------------------

Ennustaja Turner… Dise makusteli nimeä mielessään. Eivätkö ennustajat olleet yleensä naisia? Nojaa, poikkeus vahvistaa säännön. Kaipa se sitten niin on. Ei kun… Hänhän oli meedio. No, mikä lie.

Auton renkaat pyörivät 60 kilometriä tunnissa. Disen mielestä ihan kelpo vauhti, mutta silti joku uskalsi tööttäillä siellä takana. Hiljaa rivissä!

Tässä! Dise huomasi kyltin pienen asunnon edessä. Meedio Jack Turner. Kyllä hän vaan oli kuin olikin mies. Dise nousi autostaan, ja soitti Lucasille. Olen kunnossa ja perillä. Tulen kotiin, kunhan saan tietää tulevaisuudestani. Lucas kuulosti hieman epäilevältä, mutta niinhän hän oli ollut viimeiset viisi viikkoa, ei antanut kenenkään unohtaa sitä, mitä tapahtui sillä vanhalla rotiskolla.

Dise jätti laukkunsa autoon ja lukitsi ovet, tiputti avaimen taskuunsa. Noniin!

----------------------------------------------

Jack kuuli askeleita ulkoa. Nyt on asiakas tulossa.

Ovikello ei ehtinyt edes soida, kun Jack avasi oven ja sai osakseen hieman säikähtäneen ilmeen. ”Tervetuloa”, hän toivotti.

”Kiitos”, nainen sanoi vieläkin säikähdyksestä toipuen ja asteli sisälle. Jack pisti merkille tämän ennätyksellisenkokoisen vatsanseudun. Kyllä on vauvalla kokoa! Ei vaan, vauvoilla. Niitä on enemmän, kuin yksi, hän näki sen heti. Kiitos voimien.

”Istu, ole hyvä”, Jack sanoi osoittaen tuolia pöydän takana. Dise katsahti penkkiin ja alkoi jo vääntäytyä sopivaan asentoon.

Kun Dise oli saanut istuuduttua, hän katsoi Jackia hieman vaivaantuneena. ”No, miten tämä toimii? Kysynkö minä jotain, ja sinä vastaat, vai kerrotko kaiken ihan tuosta vain?”

Jack pudisti hieman päätään. ”Anna minulle kätesi. Siitä näen ainakin osan tulevaisuudestasi”, hän ehdotti. Dise ravisti kättään hieman ja ojensi sen sitten pöydälle kosketeltavaksi.

Kohta Jack alkoikin mutista mitä ihmeellisimpiä. Dise sai vain vaivoin pidettyä pokkansa, ja hänen täytyi silti pitää kättään suunsa edessä. Mikä tilanne!

Yhtäkkiä meedio jäykistyi ja päästi Disen kädestä irti. Disen valtasi äkillinen paniikki. Pitäisikö soittaa ambulanssi? Mitä oikein tapahtuu? Huone tuntui myös pimenneen aavistuksen.

Jackin silmät suurenivat, kun hän jähmettyneenä tuijotteli kattoon. Kohta hän kaartui istumaan normaalisti, ja katsoi suoraan Diseä silmiin. Sitten hän alkoi puhua hieman monotonisella äänellä.

”Loppuunsaattajan aika koittaa pian! Hänen tultuaan maailmaan, on Maassa jylläävä kaaos oleva taas rauha! Hänen loppuunsaatettua tehtävänsä, kohtalo nousee horisontin ylle ja valaisee valaistuneita!”

Sitten meedio näytti rentoutuvan ja lysähtävän kasaan. Dise uskalsi vihdoin katsoa, mitä oli tapahtunut. Hän oli toki kuullut kaiken. Ihan kaiken. Mutta siinä se urhoollinen Turner nyt makasi, tokkurassa omalla ennustuspöydällään.

Normaali päivänvalo palasi hiljalleen takaisin huoneeseen. Parasta kai soittaa apua…

-------------------------------------------------------

Raskauden edetessä jo viimeiselle kolmannekselle Dise ja Lucas tulivat yhdessä siihen päätökseen, että Disen olisi paras muuttaa vähäksi aikaa lapsuudenkotiinsa. Synnytys saattoi käynnistyä minä hetkenä hyvänsä, ja Lucasin luona ei välttämättä olisi ketään kotona. Ja Dise halusi ehdottomasti olla jonkun seurassa h-hetkellä.

Nytkin Dise nukkui rauhallisesti – taikka vähemmän rauhallisesti – yöuniaan entisessä huoneessaan.

Hiki virtasi loputtomana janana. Eihän tässä pysty nukkumaan.

Dise avasi silmänsä. Hän ei ollut nukkunut silmäystäkään sinä yönä. Ei yhtään. Hän oli jo riisuutunut niin alastomaksi kuin kehtasi, ja vieläkin oli kuuma. Vatsa näytti paisuneelta, eikä hän ollut varma johtuiko se pelkästään raskaudesta, vai oliko hänellä vielä ylimääräistä turvotustakin.

Nojaa, hän käänsi kylkeään ja yritti saada unenpäästä kiinni. Tuloksetta. Kunnes yhtäkkiä hän tunsi syvän unen ottavan vallan…

----------------------------------------------------

Rose seisoi kauniina alttarilla. Sillä samaisella, jolla Dise itse oli vaipunut jonkinlaiseen horrokseen ja nähnyt näkyjään. Ja Lucas oli tullut pelastamaan häntä. Tai ainakin se näytti siltä. Rosella oli yllään vaalea mekko, ihan uudenlainen.

Yhtäkkiä nainen avasi silmänsä. Ne näyttivät kirkkailta kuin tähdet. Ja hän alkoi lausua rauhallisesti jotain, kunnes Dise alkoi ymmärtää puheesta jotain. Selkeitä sanoja.

”Loppuunsaattajan aika koittaa pian. Hänen tultuaan maailmaan, on Maassa jylläävä kaaos oleva taas rauha…”

”Hänen loppuunsaatettua tehtävänsä kohtalo nousee horisontin ylle, ja valaisee valaistuneita!”

----------------------------------------------------------

Dise avasi silmänsä huohottaen. Painajainen.

Se samainen ennustus, kuin Turner sanoi. Mitä se tarkoittaa?

Dise nousi lopullisesti sängystään, ei hän kyennyt enää nukkumaan. Ja hänen oli pakko selvittää ennustuksen merkitys.

Dise asteli keittiöön ja otti lasin vettä. Ehkä hän pystyisi nukkumaan sohvalla? Ei, selkä tykkäisi kyttyrää, se olisi varma.

Se iski kuin salama taivaalta. Yhtäkkinen kipu. Lasi Disen kädessä irtosi ja räsähti vasten laminaattia, mutta nainen ei siitä välittänyt. Hän tiesi yhden asian. Synnytys oli alkanut, eikä millään juomalasilla ollut enää mitään merkitystä: hän saisi vihdoin nähdä rakkaat tyttärensä.

------------------------------------------------------

”Mitä!? Miten niin vielä tulossa? Minähän synnytin jo kaksi!”

 ”Anteeksi, neiti, mutta täällä on vielä toiset kaksi.”

 ”MITÄ!”

”Tarvitsetko vettä?”

 ”ÖAAAAAAA!!”

----------------------------------------------------------

”Nuku nyt, Felix…” Dise höpötti unisena lapselleen, ja laski tämän kehtoonsa. Kerrassaan mahtavaa.

Lapsen hän oli halunnut, lapsen hän oli saanut. Neljä kappaletta.

Ei vauvoille vielä nimiä ollut päätetty, olivathan ne vasta muutaman viikon ikäisiä. Tosin, Lucas oli vannonut antavansa kaiken päätäntävallan Diselle, ja nainen olikin jo valinnut lapsilleen sievät lempinimet. Eihän hän ollut tietenkään vielä yhtään varma lasten oikeista nimistä, mutta kaipa nyt jokaisella pitää ensimmäinen kutsumanimi olla, virallinen tai ei.

”Felix, Lucy, Ebony, Brian”, Dise maiskutteli mielessään. Kaipa ne kävisivät.

Dise loi vielä vilkaisun lastenhuoneeseen. Hänen omat pienet kullannuppunsa. Ei hän voinut jättää niitä yksin. Hän jäi nojailemaan vielä ovenkarmiin.

Voi teitä pieniä…

Kunnes hänen mielensä tavoitti se ajatus, joka oli ehtinyt kyteä jo muutaman viikon. Se ennustus. Mikä ihmeen ”loppuunsaattajan aika”?

------------------------------------------

Se oli sitten siinä (: Tuo synnytyskohtaus oli erityisen haastava kuvata, enkä tietenkään nyt siinä tilanteessa älynnyt, että yleisö seisoi Disen jalkopäässä :--D Ai, niitä näkymiä...

Mutta, kaksosten sijaan tupsahtikin neloset. Hups

Ensimmäisen kohtauksen kuvat on todellakin muokattu vähäsen erilailla, kuin keskiaikatakaumakuvat - tummuutta ei niissä ole säädetty :--D toivottavasti näkyi edes pieni ero...?

Anyways, kommenttia tulemaan (: