Osa 23. Epäilyksiä

Taas on aika Stormeja lueskella tai jotain. Anyway, sain uuden osan valmihiksi, mutta vasta nyt sain sen julkaisukelpoiseksi. 81 kuvaa, 1767 sanaa. Lukekaahan (:

Disen jalat hankasivat hermostuneena odotushuoneen lattiaa. Hän oli juuri istahtanut sairaalaan odottamaan tutkimusaikaansa, ja luonnollisesti häntä jännitti.

”Dise! Dise!” Lucas läähätti pääovella. Miltei koko matkan hän oli juossut tytön perässä saamatta tätä kuitenkaan kiinni.

Huohottaen hengätyksestä nuorukainen astui ovesta sisälle saaden Disen kääntymään penkillään.

”Lucas, mitä sinä täällä teet?” tyttö henkäisi ja riensi halaamaan ystäväänsä. ”No… Päätin sitten viime hetkellä suostua sittenkin siihen pyyntöösi. Anteeksi, kun pimitin sinulta vastaustani”, Lucas pyyteli anteeksi. Dise kuitenkin vain hymyili tälle.

”Lucas. Kiitos”, Dise kuiskasi säteillen onnesta. ”Kiitos.”

”Storm”, kuului ovelta. Dise kääntyi ja näki lyhyehkön, ehkä juuri ja juuri keski-ikäisen naisen ovella huudellen hänen sukunimeään. ”Täällä!” Dise kiljaisi ja vetäisi Lucasin mukaansa naisen eteen.

”Toin henkistä tukea. Hänestä haluaisin lapsen isän”, Dise selosti ja esitteli Lucasin naiselle. ”Lucas Phillips”, Lucas esittäytyi.

Hoitajanainen katsoi parivaljakkoa ensin hieman kummeksuen, sen jälkeen hyväntahtoisella hymyllä. ”Astukaa vain sisään”, hän sanoi lopuksi ja asteli itse pois edestä.

 Dise kääntyi puolittain Lucasin puoleen ja virnisti. ”Se on menoa nyt!” Dise sai vinkaistua.

------------------------------------------------------

”Tohtori? Luulenpa, että tämä tapaus ei kanna edes yhtä lasta. Hedelmöittymistaso on jokseenkin alhainen”, eräs naislääkäri totesi kollegalleen. Vanhempi lekuri asteli hänen selkänsä taakse.

”Niinpä näyttäisi. Se ei tule onnistumaan yhdellä”, mies totesi tyynenä.

”Käskenkö siis asetettavaksi vaikkapa… Neljä munaa?” nainen ehdotti. Mies kääntyi kannoillaan. ”Kyllä. Teepä se. Emmehän me voi asettaa klinikkamme mainetta vaaraan.”

”Niin. Annetaan hänelle toivoa.”

------------------------------------------------

”Dise, oletko ihan varma tästä?” Lucas varmisteli vielä viime hetkeillä.

”Olen olen. Johan minä olen tästä haaveillut muutaman vuoden. Tahdon tämän lapsen. Lucas, kiitos siitä, että olet mukana tässä. Ilman sinua en tähän pystyisi. Varmaankaan…” Dise naurahti, ja sai Lucasin hymyilemään hieman.

Lucas nousi ylös ja levitti kätensä sivuilleen. Dise ymmärsi vihjeen ja nousi ylös halaamaan vielä Lucasia. ”Kaikki menee hyvin”, Lucas kuiskasi pidellessään Diseä käsiensä syleilyssä.

Kohta heidän takanaan kuului pieni yskäisy. ”Joko rakastavaiset on valmiita eroamaan?” hoitaja keskeytti. Pari erosi heti halauksestaan.

”Ei… Emme me ole pari”, Dise sanoi pienesti. Lucas rykäisi katsellen kattoa.

”Ai. No sitten. Tulehan, neito”, nainen hoputti ja ohjasi Diseä kohti labraa. ”Lucas! Toivota onnea”, Dise pyysi vielä mennessään. Lucas hymyili tälle ystävällisesti. ”Hyvin se menee”, hän sanoi rauhallisesti ja katseli, kun Dise käveli hoitajineen toimenpidehuoneeseen sisälle.

--------------------------------------------

Hiki valui Disen otsalta kohti patjaa. ”Ei taas”, nainen mutisi. Jo melkein kahden kuukauden ajan nainen oli hikoillut kuin pieni porsas, varsinkin nukkuessaan.

Dise lysäytti vartalonsa taas vasten sänkyään ja laski luomensa alas. Sielunsa silmin hän näki naisen ja pienen puuarkun. Ja naisen tuskaisen ilmeen.

Tahtomatta kiusata itseään enää yhtään enempää Dise nousi istumaan. Hän ei tiennyt, mikä unet aiheutti, mutta sen hän tiesi, että ne olivat alkaneet sen jälkeen, kun hän sai tietää odottavansa kaksosia.

Hiljaa vaaleaverikko nousi seisomaan hyväillen vatsaansa. Hän loi muutaman vilkaisun yötaivaalle ikkunastaan. ”Ei mitään hätää. Äiti pitää teistä hyvää huolta.”

----------------------------------------------

”Lucas, minulla olisi… Asiaa”, Dise sanoi ilmoitusluontoisesti. Lucas alkoi pikkuhiljaa heräillä.

Valmistumisen jälkeen Lucas oli tarjonnut Diselle väliaikaista asuntoa luonaan. Dise oli ottanut tarjouksen ilomielin vastaan ajatellen oikeassa kodissaan olevan jo tarpeeksi häslinkiä kolmosten kanssa.

Lucas availi silmiään. ”Mitäh..?” ”Niin Ruusunen, nyt on jo aamu. Ja nukahdit taas olohuoneeseen. Tuon saman kirjasi kanssa. Hm”, Dise päivitteli leikkimielisesti ja istuutui sohvalle ystävänsä viereen.

”Halusit jutella?” Lucas mutisi unisena. ”Niin! Öö… En nyt oikein tiedä, miten tämän kertoisin, mutta… Olen nähnyt hiukan outoja unia. Naisesta. Ja sellaisesta pienestä arkusta. Ja ne molemmat vaikuttavat tosi vanhoilta. Tai siis. Kauan aikaa sitten olleilta”, Dise avautui kasvoillaan hieman huolestunut ilme. Hän vilkaisi taas uumallensa kehittynyttä kumparetta.

”Jaahas. No… Onko sinulla aavistustakaan, mistä ne unet saattaisivat johtua?” Lucas tiedusteli. Hän oli jo täysin hereillä, sillä uteliaisuus oli pudistellut viimeisetkin unihiekan rippeet tämän silmäkulmista.

”No ei! Sehän se tässä se ongelma onkin!” Dise harmitteli kovaäänisesti nousten seisomaan ja laittoi kätensä puuskaan. ”Minulla ei ole aavistustakaan. Kenties tämä on taas niitä juttuja, joita en koskaan saa tietää, koska isäni on ’The extreme mysteerimies’”, nainen puuskahti turhautuneenoloisena.

Lucas seurasi Disen esimerkkiä ja nousi seisomaan. ”No, pitäisikö meidän etsiä sinun isäsi? Ja sitä kautta syy noille oudoille unillesi?” Lucas rohkaisi vienosti hymyillen. Dise käänsi katseensa nuorukaisesta poispäin.

 ”En usko, että siitä on apua. Viimeksikään ei käynyt hyvin, muistatko? Äiti… Ei ollut ihan sitä, mitä kuvittelin hänen olevan. Jätetään ne salapoliisileikit tällä kertaa, jooko?” Dise tuhahti ja asettui istumaan sohvalle. Hänen kätensä sipaisi taas kohonnutta vatsanseutua.

”Okei, ei salapoliisileikkejä”, Lucas myöntyi. Dise katsoi häntä hyvillään. ”En minä silti kieltänyt sinua kääntämästä päätäni”, nainen lisäsi mystisesti hymyillen.

-------------------------------------------------

”Lucas!” Dise kiljaisi. ”Nyt alkaa tapahtua!”

Lucas riensi äkkiä kämppäkaverinsa luokse. ”Löysitkö jotain?” hän puuskutti.

”Joo. Tällainen eräänlainen meedio. Nimi Jack Turner”, Dise kertoi mietteliäänä. Nettisivulla vilahti kuva tästä mystisestä selvännäkijästä. Lucasin mielen perukoilla heräsi pieni epäilys.

”Ehkä sinun kannattaisi vielä harkita. Nuo meediot osaavat olla melko mystistä sakkia.” Lucas siveli leukaansa kahdella sormella.

”Ääh, yrittänyttä ei laiteta”, Dise töksäytti huvittuneesti ja nappasi puhelinnumeron talteen. ”Huomenna varaan ajan.”

”Eikö…? Yleensä ennustajille ei varailla aikoja. Sinne vain… Mennään”, Lucas toppuutteli vielä yrittäen saada Disen perääntymään hullusta ideastaan.

”No mutta tämä hemmo ei olekaan  mikään tavallinen ennustaja, vaan meedio. Ja saanhan minä yrittää.” Nainen katosi oviaukosta puhelinnumero mukanaan.

Lucas jäi huoneeseen tuijottelemaan vieläkin epäilyttävännäköistä kuvaa meediosta nimeltä Jack Turner.

----------------------------------------------------

”No! Avaa se!” Lucas hihkui intoa Disen vieressä. Pari istui jälleen tietokoneen ääressä työhuoneessa, mutta tällä kertaa kiinnostuksen kohteena ei ollut mikään meedio, vaan Disen postilaatikkoon ilmestynyt kummallinen sähköposti.

Dise katsoi vielä kerran Lucasia  innostuneen hymyn kera ja klikkasi viestin auki. Lucas alkoi lukea.

”Dear Mr. Potter”, mies aloitti huvittuneena. Osaamatta odottaa moista repliikkiä nainen purskahti nauramaan. ”Lucas!” hän kikatti. Ja pakkohan Lucasin oli edes itselleen myöntää, että tätä hän oli tavoitellutkin. Disen hymyä. Sitä hän tätä nykyä eniten kaipasi.

Sen sijaan hän oli saanut katsella naisen kasvoilla syviä uurteita otsan ja leuan seutuvilla. Ne kummalliset näyt jostain naisesta eivät todellakaan tehneet hyvää Disen mielelle, jos Lucasilta kysyttiin.

Lucas naurahti ja aloitti sitten tosissaan lukemaan, muttei ehtinyt ennen Diseä. Kohta naisen tasainen porina täytti jo Lucasin aistinsolut.

”Hyvä neiti Storm. Täten ilmoitamme, että plaa plaa plaa… perintötalon Sealandin laidalta… Plaa plaa plaa ja niin edelleen. Mutta Lucas! Tiedätkö sinä, mitä tämä tarkoittaa?!” Dise kiljui ja nousi viimein seisomaan.

”Olen saanut perinnöksi talon! Nyt voin vihdoin muuttaa omilleni!” Dise innostui. Mutta sitten Lucas havahtui ilouutisista.

”Mutta… Keneltä? Kuka sinulle on jättänyt sen?” hän kysyi saaden Disen innostuksen laantumaan. ”Jaa. En tiedä, ei tässä kerrota”, nainen mutisi laskeutuessaan taas penkille.

”Kuule, onkohan sinun ihan järkevää luottaa tällaisiin. Saattavat olla vaikka mitä härnäysposteja. Ei näihin kannata luottaa, jos ei ole mitään yhteystietoja mukana!” Lucas järkeili ja sai Disen mietteliääksi. Kuumeisesti miettien hän silitti hennosti leukaansa oikean kätensä peukalolla ja etusormella.

”No, mutta –”, hän aloitti. ”Eikä mitään muttia. Älä innostu tästä liikaa. En nimittäin anna sinulle lupaa mennä sinne. Et saa mennä katsomaan niinsanottua perintötaloasi.”

”Miksi en?” ”Koska: a) sitä tuskin on edes olemassa ja b) se ei ainakaan ole sinun, jos se on olemassa. Siksi et”, Lucas perusteli ja hiljeni keskustelun lopun merkiksi. Diseä asia jäi hieman harmittamaan.

”Mutta, jos se sattuisi olemaan totta? Tahtoisin käydä edes kurkkaamassa. Ja jos sinä tulet mukaan, mitään kamalaa ei voi sattua, eihän?” hän yritti vielä. Vedotakseen ystäväänsä parhaimmalla mahdollisella tavalla hän vetäisi kasvoilleen söpöimmän koiranpentuilmeen, minkä osasi.

”No… Ei. Et saa mennä. Saatat satuttaa itsesi tai jotain. Et mene sinne, onko selvä?” Lucas varmisti heristäen sormeaan tiukkana.

Disen oli pakko myöntää tappionsa. Mutta vain tässä erässä. ”No hyvä on. En mene sinne. Äiti”, hän kiusasi vielä pyöräyttäen silmiään kierroksen ympäri.

-----------------------------------------------

Dise heräsi sinä aamuna aikaisin, aurinkokaan ei ollut vielä ehtinyt kivuta horisontin ylle. Noustessaan istumaan hän silitti taas alati kasvavaa ja jotenkin kummallisen suurta kumparettaan. ”Miten teistä tuleekin noin isoja tyttöjä…”, hän mutisi ja nousi seisomaan ja laahusti tiensä jälleen tietokoneen ruudun ääreen. Hän halusi taas lukea sen sähköpostin siltä tuntemattomalta lähettäjältä.

Dise avasi sähköpostiviestinsä valikon ja klikkasi saapuneet viestit auki. Siellähän se.

Hätäisesti nainen lukaisi kirjoituksen taas läpi. Kunnes hänen silmänsä takertuivat viestin loppuosaan. Tuota ei ollut tuossa vielä eilen…

Uudella ja intohimoisella mielenkiinnolla hän pysähtyi lukemaan viestin loppuun. Tajutakseen varmasti kaiken hän mutisi kaiken vielä ääneen.

”’Tuo päiväkirjasi avain. Sillä pääset sisään ’”, hän mutisi itsekseen. ”Lähettäjä… Rose? Rose… Storm – ”, hän henkäisi.

---------------------------------------------

”Lucas! Minä lähden nyt, ettäs tiedät!” Dise kiljaisi ovelta. Äkkiä Lucas näkyikin jo oven karmiin nojailemassa hiukset sekaisin. ”Niin minne sinä olitkaan menossa?”

”Hierontaan. Tämä selkäkipu tekee minut hulluksi”, Dise suolsi astellessaan portaita alas maankamaralle. ”Ai. No, pidä hauskaa. Soitathan, kun tulet takaisin?” Lucas melkein parahti. Disen kävi miestä hiukkasen sääliksi.

”Soitan soitan. Ole huoleti. Palaan ennen, kuin ilta tulee”, Dise vakuutti ja istahti sitten auton rattiin. Perintökartano, täältä tullaan!

------------------------------------------------

Auton hän jätti tienposkeen. Nainen avasi auton oven ja astui vaikeanoloisesti ulos.

Vaaleat hiukset, varmaankin viimeisellä kolmanneksella raskaana. Hän asteli kohti kuistia.

Epävarmana nainen katseli puista hökkelöä ihmeissään. Mitähän tämä mahtoi ajatella?

Yhtäkkiä nainen näytti muistavan jotain. Kiiruhti autolleen ja palasi polulle kohti etuovea. Kassiinsa hän työnsi kätensä, ja vetäisi sieltä pikkuruisen, hieman vanhahkon avaimen. Ja työnsi sen oven lukkoon.

Lukko kuului raksahtavan, kun blondi työnsi sitä vähän. Ja sitten se aukesi. Naisen kasvoilla ollut ilme oli vaikeasti kuvailtava. Hmm… Hämmennystä ja mielenkiintoa. Ihmetystä ja pikkuista turhautuneisuutta kenties…

Nainen asteli ovesta sisälle tunkkaiseen ja pölyiseen huoneilmaan. Hän tuntui yskivän hieman, mutta vain aluksi. Ei hän vaikuttanut saavan allergiakohtausta pienestä pölymäärästä. Pieni voitiin toki määritellä tilanteesta riippuen miten haluttiin.

Hän katseli hetken ympärilleen. Minua ihan pienen hetken. Seisoin portaissa, ja hän vilkaisi minua. Se tuntui siltä, kuin hän olisi nähnyt minut. Minut itseni, eikä vain mitään utua. Tosin, hänen katseensä vaelsi läpi muun huoneen minun jälkeeni niin, että hän päätyi astumaan siihen synkinpään huoneeseen, minkä halusin säästää hänelle viimeiseksi. Ilmeisesti hän tunsi sen kutsun.

---------------------------------------------------

Dise kokeili ovenkahvaa. Ehkä hieman jumissa, mutta avattavissa silti. Hän väänsi. Ja kuin ihmeen kaupalla, se aukesi avaten uuden pölyisen ja hengityskelvottoman huoneen takaansa.

Huiskuttaen puhdasta ilmaa hengitettäväkseen Dise astui huoneeseen. Ikkunat oli peitetty verhoilla, ja katossa roikkuva epämääräinen ja erittäin pölyinen hökötys muistutti elävästi kynttelikköä.

Dise katseli hetken vielä ympärilleen. Tällainenko hänen perintönsä oli? Ei ihme, ettei perinnön jättäjä taikka siitä ilmoittaja ollut halunnut ilmoittaa nimeään. Paikkahan kiljui uudistusta ja remonttia! Tuholaistorjujaa kenties myöskin…

Dise päivitteli mielessään vielä huoneen huonoa kuntoa, kun hänen silmiinsä osui nurkassa lötköttävä koroke. Tai, teline se pikemminkin oli. Nainen laski laukkunsa natisevalle puulattialle tutkiakseen telinettä lähemmin.

Hän lähestyi pylvästä hitain askelin ja asettui sen taakse katsoakseen, mitä kirjaa se piteli sylissään. Ehtimättä vielä koskemaan telineeseen tai sen päällä lojuvaan kirjaan Dise huomasi lattiaan merkityt viivat. Niistä näytti muodostuvan jonkinlainen piiri, tai ympyrä.

Dise tarttui telineeseen ja kirjaan hanakasti ja yritti kurkottaa itseään nähdäkseen telineen taakse. Yhtäkkiä sen takaa tuntui kuitenkin tuivertavan jonkinlainen tuulenpuuska, joka sai kirjan sivut lepattamaan ja Disen horjahtamaan.

Noustuaan taas pystyyn Dise vilkaisi kummissaan kirjaa, jota teline piteli sylissään.

Kolme ensimmäistä sanaa Dise ehti lukea, kunnes hän tunsi tajuntansa katoavan teille tietämättömille, ja hämärästi selässään kovan puulattian.

Rose Storm, 10.6.1622.

----------------------------------------------------------

Tadaa, that's it tällä kertaa, mates (:

Muutamia kuvatypoja tuli taas tehtyä, mutta ne tuskin tuolla ketään haittaavat jne...

Tätäkään osaa en varmaan olisi saanut näin "äkkiä" valmiiksi, jos en olisi potenut pari päivää kurkkukipua. Pitäähän sitä silloin istua tietokoneella ja kuvata simssiä!

Huomauttakaahan kirotusvihreistä, joohan?

Pistäkäähän jälleen kommenttia, toverit. Ne lämmittää tarinankirjoittajaa aina (: