Osa 22. Välttelyä ja vaikenemista

Muistatteko, kun viime osan alussa sanoin tän osan lyhyydestä verrattuna edelliseen? No, se lyhyys jäi siihen kahden kuvan eroon :--D Tässä siis 107 kuvaa tiukkaa tekstiä. Olkaapa hyvät (:

Tummahiuksisen pojan avattua oven miehelle, poika katosi ovikaaresta sisemmälle taloon. Hetken kuluttua pojan naama pilkisti taas ovenkarmista. ”Hän on tuolla”, poika sanoi osoittaen punaista puuovea sohvapöydän vieressä. Mies nyökkäsi pojalle kiitokseksi, ja poika katosi taas pois näkyvistä.

Mies asteli oven eteen ja kuunteli tovin. Salakuunnella hän ei halunnut, mutta pakkohan hänen oli ensin tietää, mitä nainen huoneessaan oikein puuhasi.

Tuhiseminen lakkasi. ”Ericka?” mies kutsui hamuillen ovenkahvaa, jonka hän väänsi hitaasti auki.

Ericka vilkaisi ovea. Hän tunnisti nuo punakutriset hiukset.

”Arthur..?” hän kuiskasi. Punapää astui ovesta sisälle tunkkaiseen huoneeseen, jonka nurkassa valaisi pieni lattialamppu. Keskelle huonetta oli laitettu tummasta puusta valmistettu työpöytä, jonka takana olevalla toimistotuolilla istui tutunnäköinen nainen. Mies hymyili Erickalle hieman. ”Niin.”

Jokin Erickan sisällä syttyi. Liekki. Ehtimättä edes miettimään nainen juoksi pöydän yli ja suuteli Arthuria, joka sulki Erickan syliinsä.

Erkaannuttuaan hieman, Arthur vilkaisi työpöydälle. Pöydällä makasi jonkinnäköinen kirje.

”Mitä olit tekemässä?” Arthur kysyi hiljaa. Ericka pudisti päätään. ”En mitään tärkeää. Mutta mistä sinä tänne tulit? Miten..?” Erickan sydän oli pakahtua kysymyksistä.

”Se on pitkä tarina. Voin kertoa sen sinulle myöhemmin. Sen vain tahtoisin tietää, mihin sinä katosit? Etsin koko Nykin läpi, enkä löytänyt jälkeäkään sinusta. Ja näin minä löydän sinut, jonkun huoltoasemakaverin ohjeistamana Lake Fordista. Mitä sinulle onkaan sattunut matkallasi..?” Arthur mietiskeli ääneen Ericka syleilyssään.

Ericka katsoi ylöspäin pitkäaikaisen rakkautensa ruskeisiin silmiin. Sieltä hänen katseensa ajautui tämän täyteläisiin huuliin. Huuliin, jotka kutsuivat Erickan omia luokseen.

Hiljaa pari vain halasi toisiaan. Arthur suukotti hellästi Erickan poskia. Poskisuudelmiin kyllästyneenä Ericka käänsi päätään hieman vasemmalle, jolloin Arthurin pehmeät huulet suukottivat Erickan omia.

Sanomatta mitään, siinä he seisoivat. Kunnes aamuaurinko säteili heidän silmiensä sokeutukseksi.

-------------------------------------------

”Ericka.” Arthurin kuiskaus tuskin kuului.

Nainen oli juuri saanut kiskottua aamutakkinsa ylleen, kun hän kumartui taas rakkaansa kylkiäiseksi pedille.

”Mmm”, Ericka hymisi tyytyväisenä. Arthur laski kätensä naisen ympärille ja suukotti tätä niskaan.

”Ethän enää ikinä lähde luotani?” Arthur supisi Erickan korvaan. Ericka kääntyi kasvot kohti punahiuksista ja hymyili tälle viekkaasti.

Sitten hän nousi ja lähti huoneesta.

----------------------------------------

”Mitä teet?” Arthur huhuili ovenpieluksissa. Ericka melkein säikähti.

”Sitä samaa voisin kysyä sinulta”, vaaleaverikkö tokaisi hymyillen. ”Katselen sinua, tietenkin. Olet uskomattoman kaunis, ettäs tiesit”, Arthur imarteli.

Ericka nousi penkiltään miehen viereen. ”Kai minä sen tavallaan jo tiesin. Liitytkö seuraani?” Ericka kysyi ja siirtyi itse jo kirjoituspöytänsä ääreen.

Arthur seurasi naista vaiti ja kaarsi tämän taakse. Vaaleiden hiusten yläpuolelta hän näki taas sen kirjeenomaisen lappusen. Ericka siis kirjoitti kirjettä.

”Kenelle tämä kirje on osoitettu?” Arthur uteli. Ericka ei vastannut mitään vähään aikaan.

”Se on… meidän tyttärellemme”, hän lopulta henkäisi.

Arthur kangistui. Tuhahtaen hän lehahti ovenkarmista ulos, jättäen Erickan istumaan paikalleen. 

-----------------------------------------

”Mikset kertonut hänestä?” Arthur parahti. Itkun kuuli hänen äänestään.

Erickan suunpielet vääntyivät pakostakin kohti lattiaa, ja vatsassa muljahti ikävästi. ”En halunnut sinulle lisää harmeja.”

”Ja toivoin, että unohtaisit minut”, Ericka huokaisi. Sängyllä istuva Arthur katsahti Erickaan ilmeettömästi.

Arthur tuhahti. Ihan kuin hän olisi naurahtanut, siltä Erickasta tuntui. Miehen ilme tosin kieli muuta.  ”Ehkä… Ehkä et olekaan se sama nainen, johon rakastuin”, hän mutisi.

”Mitä? Arthur, rakastatko sinä minua?” Ericka kakoi. Hän ei ollut uskoa korviaan. Aivan liian monen vuoden jälkeen hän kuuli nuo sanat. Ne sanat, joita hän oli odottanut jo parikymmentä vuotta.

Arthur nyökkäsi. ”Ainakin luulin niin”, hän sanoi melkein vihaisesti ja lampsi ovesta ulos työhuoneeseen ja sieltä eteiseen. Viimeiseksi teokseen mies vilkaisi Erickaa pahoillaan. Sen jälkeen hän katosi ovesta ulos.

----------------------------------------

Nykyaikaa:

Ericka heräsi sängystään väsyneenä. Oli liian kuuma, että olisi voinut ajatella mitään.

Ovelta kuului vaimea koputus. Se oli vaikea kuulla, mutta 44-vuotias nainen kuuli sen kuitenkin. Hän kiskaisi aamutakkinsa ylleen ja kipitti avaamaan.

”Äiti, kuka siellä on?” pojan kimeä ääni kuului Erickan selän takaa, ennen kuin hän ehti avata oven.

”En tiedä. Nick, mene keittiöön. Tulen kohta sinne”, Ericka sanoi pojalleen kyykistyneenä. Nick totteli äitiään kuuliaisesti ja istuutui kohta ruokapöydän tuolille.

Ericka avasi ulko-oven. ”En osta, enkä myy”, hän totesi päättäväisenä ja oli jo sulkemassa ovea, kunnes joku mies iski kenkänsä oven ja seinän väliin.

”Auts”, mies sanoi vitsiksi ja katsoi Erickaa silmiin. ”Sinä!”

”Miksi palasit?” Ericka tivasi. ”Ericka Storm. Rakastan sinua enemmän, kuin osaat kuvitellakaan. Siksi minä palasin”, Arthur virkkoi ja veti Erickan suudelmaan. Tämä ei vastustellut yhtään yhtäkkistä hellyydenosoitusta.

------------------------------------------

Hetken kuluttua kolmikko istui keittiössä keskustellen. Arthur oli tällä kertaa luvannut jäädä pysyvästi.

”Ericka.” Arthur sanoi yhtäkkiä. Ericka käänsi katseensa häneen, samoin myös Nick. ”Kertoisitko, mitä sinulle tapahtui sen jälkeen, kun katosit New Yorkista?”

Ericka nielaisi, mutta nyökkäsi. ”Selvä on. No, mistä minä aloittaisin..? Äh, palasin kotiin, sain Disen – öh, sinun tyttäresi -, lähdin ties kuinka monta kertaa kotoani. Sain mallikeikan, jouduin onnettomuuteen. Löysin itseni Sealandista, elin siellä muutaman vuoden – öh, tässä välissä sain toisen lapsen, Jackin, hänen isänsä on Jesse -, palasin takaisin Lake Fordiin, asetuin tänne. Eh, kun Jack oli noin 15-vuotias, huomasin tulleeni uudelleen raskaaksi ja siten sain Nickin. Nick on nyt kymmenenvuotias ja tässä minä olen. Jack lähti kodistamme jo kauan sitten, enkä ole kuullut hänestä sen koommin. Hän tosin vaikutti hieman vihaiselta lähtiessään, mutta niinhän hän aina oli”, Ericka selitti nopeatempoisesti.

Arthur oli hieman ymmällään kaikesta tiedosta, jota hänelle oli juuri syötetty.

”Entäs sinä sitten?” Ericka kysyi.

Arthur punastui hieman. ”Minä.. öh…” mies takelteli. Puna hänen poskillaan levisi ankarasti kohti otsaa ja leukaa.

”Nick, menehän leikkimään huoneeseesi”, Ericka kehotti poikaansa huomatessaan Arthurin reaktion kysymykseen. Arthur näytti silminnähden helpottuneen.

”Niin no. Tapasin Lancen vielä muutamia kertoja, ystävällisessä mielessä tietenkin. Ihmettelimme yhdessä mystistä katoamistasi. Et näet ollut ottanut yhteyttä pitkään aikaan – meihin kumpaankaan.”

”Kerroin Lancelle meistä. Omatuntoni ei antanut anteeksi, olen pahoillani. Hän ei kylläkään näyttänyt panevan asiaa pahakseen: hän myönsi myös pettäneensä minua. ”

”Eh.. Elin elämääni varsin suppeasti opiskelijana. Valmistuin arkkitehdiksi suunnitelmani mukaisesti ja jäin pysyvästi New Yorkiin. Kunnes muistin sinut.”

Ericka henkäisi kuuluvasti, minkä Arthur kuuli. Hän vilkaisi vaaleahiuksista viekkaasti hymyillen ja jätti tarinansa siihen. Hän nousi tuoliltaan ja nosti Erickan syliinsä.

”Ja nyt en anna sinun karata yhtään minnekään”, hän kuiskasi naiselle suudellen tätä intohimoisesti. Erickan sydän sykki voimakkaammin, kuin aikoihin, ja uppoutuen hetken huumaan hän tarttui Arthurin selästä molemmin käsin vetäen tätä lähemmäs itseään.

------------------------------------------

”Mitä?” Lucas kysyi häkeltyneenä yhtäkkisestä ehdotuksesta. ”Mi-? Mitä?” hän toisteli epäuskoisena.

”Niin”, Dise sanoi vaisusti katsellen alaspäin. ”Ei sinun ole pakko, jos et halua”, hän lisäsi haikeasti.

”Milloin?” Lucas sai sanotuksi. Disen ilme värähti. ”Valmistumisen jälkeen, niin minä ajattelin”, hän vastasi katse edelleen lattiassa.

Lucas avasi suunsa kuin sanoakseen jotain, mutta sulki sen sitten. Ei hän halunnut pettää ystäväänsä, mutta toisaalta palvelus, jota Dise pyysi, oli aika suuri. Ja hänen täytyisi elää päätöksensä kanssa koko loppuelämänsä.

“No, kai minä voisin harkita asiaa. En kyllä ole ihan varma…” Lucas mutisi, mikä sai Disen silmät kirkastumaan. ”Sinä siis mietit?” Dise varmisti.

Lucas nyökkäsi. ”Niin. Minä harkitsen”, hän lupasi epävarmana.

---------------------------------------------

Viikon kuluttua

”Lucas, mikä sinun on? Olet ollut outona koko viikon”, Dise kysyi huolestuneena kämppikseltään. Lucas pudisti päätään ja vajosi taas ajatuksiinsa katsellen televisiota.

”Lucaas, ihan oikeasti. Olenko tehnyt jotain väärin?” Dise kysyi ja valui Lucasin eteen sohvan ja pöydän väliin.

Lucas ei kiinnittänyt eleeseen huomiota ollenkaan, vaan jatkoi hiljaiseloa tuijotellen robottimaisesti television ruutua.

”Lucas!” Dise kiljaisi. Häntä alkoi jo suututtaa. Koko viikon Lucas oli jatkanut mystistä mykkäkouluaan ilman minkäänlaista syytä.

”Olenko minä tehnyt jotakin väärin, vai johtuuko tämä taas mieshormoneista?” Dise yllytti. Lucas ei reagoinut.

Hetken kuluttua poika sulki töllön ja siirtyi keittiöön istumaan. Dise asteli keittiöön pojan perässä.

”No?” Dise tivasi. Lopultakin Lucas katsoi häneen, mutta käänsi äkkiä kylmän katseensa pois.

”Lucas Phillips, nyt kerrot mikä sinua vaivaa, tai me istumme tässä hornan tuuttiin asti”, Dise totesi järkkymättömänä. Lucas katsahti taas häneen ja huokaisi.

”No kun… Minusta alkaa tuntua, että minä en vieläkään ole ihan varma”, Lucas sopersi. Dise yritti saada pojan puheesta jotakin selvää. ”Siis, tarkoitatko sinä nyt sitä vauvajuttua?” Dise yritti vahvistaa epäilyksiään.

”No, en minä sillä, ettenkö minä haluaisi piristää sinua, mutta kun se on niin iso päätös, ja me olemme vielä nuoria. Ja, minusta tuntuu, että jos minä nyt kieltäydyn, niin saan sinun vihasi niskaani, mutta jos suostun, niin saan omat vihani niskaani. Älä käsitä tätä väärin. Minä en vain ole valmis isäksi”, Lucas puhui nopeasti ja seurasi samalla Disen reaktioita.

Kyynelet puskivat läpi kyynelkanavista ja suu alkoi väpättää. Voi ei, hän oli mennyt liian pitkälle.

”Ai”, Dise sanoi pettyneellä äänellä. ”Mutta ei sinun tarvitsisi oikeasti olla isä. Kunhan sinä vain… Vain…”, pidemmälle Dise ei päässyt, sillä hänen äänensä alkoi täristä hullunlailla ja kätensä alkoivat vapista.

Tyttö katsoi Lucasia kädet kasvoillaan vielä kerran ja katosi sitten omaan huoneeseensa.

-------------------------------------------

Lucas jäi istumaan keittiöön kasvot haudattuina käsiinsä.

Mitä hän oli tehnyt väärin? Hän oli omasta mielestään esittänyt tunteensa mahdollisimman hellävaraisesti, ja silti Dise oli saanut hepulin. Ja se oli hänen vikansa.

----------------------------------------------

Muutama viikko oli kulunut Lucasin ja Disen asunnossa hiljaisissa merkeissä. Puhetta ei kuulunut, kuin pakollisissa tilanteissa.

Vähitellen Lucasista oli alkanut tuntua, että tällä kertaa häntä välteltiin. Eikä se tuntunut mukavalta. Yhtäkkiä hän häpesi raukkamaista tekoaan heittäytyä puhumattomaksi. Voi, jos hän olisi tiennyt, mihin se johti.

--------------------------------------------

Dise istui jälleen huoneessaan kirja kädessään. Lukemisesta ei tuntunut tulevan mitään, koska päähenkilöt olivat molemmat yhtä tyhmiä, kuin jauhosäkit ja sivuhahmot yllyttivät päähenkilöitä tekemään entistä typerämpiä tekoja.

Viimein Dise päätti hylätä ajatuksen lukemisesta. Ei siitä tällä menolla olisi kuitenkaan tullut mitään.

Loppujen lopuksi Dise vain makasi sängyllään tekemättä mitään. Hän tuijotteli kattoon ja mietti Lucasia. Jos Lucas ei suostuisi lapsen isäksi, hänen tulisi valita joku tuntematon mies, mistä hän ei pitänyt yhtään. Hän halusi tietää miehestä enemmän, kuin suvun taudit ja sairaudet, ehkä mahdollisesti nimen ja muut lääketieteelliset ja tarvittavat tiedot. Ei, hän halusi jonkun tuntemansa miehen.

Mutta, jos kukaan hänen tuntemistaan miehistä ei suostuisi myöskään… Hän jäisi ilman lasta.

---------------------------------------

Kolme viikkoa myöhemmin

”Nyt sinä kerrot, mikä sinua vaivaa”, Lucas totesi jäätävästi Diselle. Dise vain mulkaisi Lucasia ja jatkoi kuntopyöränsä polkemista.

Lucas asteli aivan Disen viereen ja katsoi tätä vetoavasti silmiin. ”Kolmoset ovat huolissaan, kun et ole soitellut heille. Minäkin olen huolissani. Jos tämä sinun masennuskohtauksesi johtuu siitä, mitä minä sanoin – aivan liian kauan sitten -, olen pahoillani. En olisi saanut töksäyttää sitä niin. Mutta, kai sinä nyt ymmärrät, että kyseessä on minunkin elämäni?” Lucas yritti lohduttaa.

Dise katsoi Lucasia vieläkin totisena, kun hän nousi kuntopyörältään maahan. ”Päätöksesi ahdistaa minut nurkkaan tahtoni kanssa. Haluan saada lapsen, mutta kukaan tuntemistani herroista ei ole suostunut. Minä… minä jään lapsettomaksi”, Disen suu vapisi, kun hän yritti sanoa asiansa tyynenä. Lopulta kyynelet virtasivat tytön poskilla.

”Eikö sinulle kävisi joku tuntematon mies?” Lucas uteli. Dise ravisti päätään puolelta toiselle. ”Ei. Minä haluan jonkun, jonka tunnen”, hän sanoi itkunsa seasta.

”Tämänkö takia sinä olet vältellyt minua?” Lucas kysyi, kun hiljaisuus oli venynyt kiusallisen pitkäksi. Dise ei vastannut. ”Aiotko sinä kuitenkin… Öh, tehdä sen?” Lucas kysyi hieman häpeillen. Dise nyökkäsi kädet kasvoillaan. Kyynelet valuivat silti suojamuurin läpi.

”Aha. Milloin?” Lucas kysyi jo hieman tyynemmin. Dise osoitti seinällä roikkuvaa kalenteria, johon oli ympyröity joka toinen lauantai. Viimeisimmässä rinkulassa luki: ”Hedelmöitystutkimus. HOX! 23.7.!!!!”

”Heinäkuussa?” Lucas kysyi nielaisten. Disen pää nytkähteli eteen ylös ja alas. Itku ei hellittänyt yhtään.

”Millä rahalla aiot tehdä sen? Tai siis, sehän maksaa aika rutosti?” Dise siirtyi sohvalle istumaan itkun hytkyttäessä tyttöä vielä hieman. Lucas istahti tytön viereen odottaen vastausta.

Vihdoin Dise irrotti kätensä kasvoiltaan ja katsoi Lucasia silmät verestäen. ”Maksan sen itse, tietysti”, hän sanoi hytkyen, sillä itkun aiheuttama paniikkikohtaus ei antanut armoa.

”Mutta… Sinähän olet opiskelija. Ei meillä ole rahaa edes Louis Vuittoniin”, Lucas selvensi itselleen. ”Kyllä minä sen pystyn maksamaan”, Dise intti.

”Selvä, selvä. Minä uskon sinua”, Lucas vannoi rauhoittavalla äänellä. Hänen teki mieli ottaa tyttö syliinsä ja rutistaa tätä oikein kunnolla. Teki kipeää katsella Disen itkevän. Ja vieläkin hän mietti, saattoiko sen johtua pelkästä ystävyydestä.

Ennalta varoittamatta Dise purskahti uudelleen räjähtävään itkuun ja löi kätensä kasvoilleen. Hytkyminen alkoi yhä voimakkaampana.

Lucas ei voinut itselleen mitään, vaan laski kätensä Disen olkapäälle ja vetäisi tämän lähemmäs itseään. Hän painoi vapaan kätensä tytön pään päälle ja silitteli sitä kevyesti lohduttaen. Dise nojautui kohti nuorukaisen olkapäätä ja rintakehää, ja kohta hänen poskensa oli kiinni liimautuneena Lucasin lihaksikkaaseen rintakehään.

Dise aikoi selvästi sanoa jotain, siitä kieli hänen jatkuva suun aukomisensa. Ääntä ei vain tuntunut kuuluvan.

”Shhh…”, Lucas lohdutti. Että hänen pitikin mennä sanomaan se typerä ei-sana.

Dise hiljeni hetkeksi, mutta yritti kohta uudestaan. ”Minä… Vaan… Haluan niin kovasthi… vauvan…” hän takelteli. Puhe puuroutui melkein huvittavaksi, kun tyttö otti sanojen välissä happea.

Ainoat sanat, jotka Lucas ymmärsi, olivat ”Haluan”, ”niin kovasti” ja ”vauva”. Kuulemastaan pahoillaan Lucas vetäisi Disen vielä tiukempaan syleilyyn ja hyssytteli tätä aikansa. ”Älä huoli”, hän toisteli.

------------------------------------------------

Dise istui puiston penkillä yksikseen miettimässä.

Miten minä päädyin tähän? Luulin, että Lucas suostuisi ilomielin. Mutta, ei. Eipä herralle se käynytkään. Paitsi… Tokihan minä ymmärrän häntä. Ei niin isoa asiaa päätetä yhdessä yössä. Toisaalta, annoinhan minä hänelle runsaasti aikaa…

Äh, lopettaisit jo! Et itsekään enää kestä tätä jatkuvaa vatvomista. Ryhdistäydy nainen! Kyllä sitä saat lapsen, se on varmaa. Isästä tosin täytyy vähän tinkiä…

Kuin salaman iskusta Dise pongahti penkiltä seisomaan. Mekaanisin toiminnoin hän otti askeleita eteenpäin, ja lopulta hän huomasi kulkevansa asunnolleen päin. Hänen ja Lucasin asunnolle.

Miksi sinne? Ei Dise oikeastaan edes ajatellut tekemisiään. Ne tulivat niin luonnostaan. Muut ajatukset pitivät hänet kiireisenä, kun Dise refleksinomaisesti teki tietään kohti alitajussaan muhivaa määränpäätä.

Aivot tuntuivat tekevän omaa työtään. Että liike ei ollutkaan tahdonvoimasta peräisin.

Ei, kyllä hän sittenkin itse käveli. Miettiessään hän oli pysähtynyt. Kyllä nainen näköjään pystyy tekemään montaa asiaa yhtä aikaa…

Ripeästi Dise lähti taas liikkeelle. Päästyään kotitalollensa, hän rymäytti vahingossa liiankin voimakkaasti ulko-oven auki.

”Dise, oletko se sinä?” Lucas kysyi keittiöstä. ”Joo, olen. Se olen minä!” Dise huikkasi hieman ilkeästi takaisin. Pahus, hän oli paljastanut itsensä. Hän olisi niin paljon mieluummin sulkeutunut omaan huoneeseensa ilman, että Lucas tietäisi siitä. Niin hän saisi olla rauhassa.

Niin kuin hän oli saanut olla jo aika kauan. Siitä lähtien, kun Lucas oli kieltäytynyt. Kauanko siitä edes oli? Puoli vuotta? Pari viikkoa?

Dise lampsi tiensä omaan huoneeseensa. Ja lysähti sängylleen.

Yksi asia häntä vaivasi. Entä, jos Lucas oli tosissaan?

----------------------------------------------

Jees, en saanu ihan tehtyä tätä kuukauden sisään, mutta muutama päivä sinne tai tänne ei kai merkkaa mitään (: ?
Olenko ainut, jolla jäi Disestä tämän osan jälkeen vähän semmonen käsitys, että neito olis pienoinen diiva? Se ei nimittäin ollut tarkoitus :--D

Ensi osasta... No, mitään matskua ei ole, paitsi tapahtumasuunnitelma, jota riittää aina osaan 28 asti. Siitä edespäin en ole kehannut kirjoittaa, kun 27. osan lopussa olis perijä-äänestys (:
Elikkä uuden osan ilmestymisessä saatta kestää, tai sitten ei. Kokeet vähenee joulua kohden, mutta muu hälinä sitten lisääntyy. Senpä näkee sitten, milloinka saan 23. osan tehdyksi (:

Voi, olisko kellään hajua, mistä löytäis kyynelmeikkejä? Muutamat kyyneleet on mulla käytössäkin, sen näkee, mutta nekään ei oo aivan sitä, mitä tilanne vaatis. Yksittäisiä kyyneleitä poskilla? (: Linkkaajille olisin kiitollinen :3

Ja nyt kommentoikaa toki (: