Osa 20. Piilottelua

Jeejee, sain osan valmiiksi! (: Ja vielä aikataulun mukaan, niinku ennustin tuossa vajaa kuukausi sitten. Tästä osasta tuli vähän lyhyekö, ja tapahtumia nykyajassa on vähäsen, mutta toivon, että osan alkuosa antaa teille hieman vastauksia, kysymyksiä ja muistutuksia. (:

Kuten sanottua, lukemaan vaan (:

”Hei, anteeks, mutta saisinko mä punkata täällä muutaman yön?” Ericka kysyi arasti oven avanneelta naiselta. Nainen nyrpisti hieman nenäänsä, mutta heltyi sitten. ”Saathan sinä. Tule vain sisään.”

”Kiitti”, Ericka mumisi astellessaan sisälle. Eteisessä tytön huomion kiinnitti ensimmäisenä sohvapöydällä sijaitseva laajakuva televisio, jonka ympärille oli kohdistettu melkein kaikki huoneessa olevat kalusteet naulakkoa myöten.

Väliovi peremmälle taloon kävi, ja oven takaa esiin astui varsin nuorekas mies, arviolta kolmenkymmenen. ”Kukahan sinä olet?” mies kysyi epäillen. ”Ericka Storm. Saanko mä nukkua täällä pari yötä?”

Mies huitaisi kättään Erickan pyynnölle, joka astui peremmälle taloon. Oven avannut nainen näytti merkitsevän katseen miehelle, joka vilkaisi heti Erickan verkkaisesti loittonevaa selkää.

”Tuoko? Mutta eihän hän voi olla Storm…”, mies sanoi äidilleen ja katsoi vielä kerran Erickaa. ”Kyllä hän on Stormin porukkaa”, nainen sanoi varmana ja poistui jättäen poikansa yksin eteiseen.

---------------------------------------------

”Georg, mitä nyt?” Olivia kysyi huolestuneena pidellen vatsaansa.

”Se tyttö on Stormeja..” Georg mutisi ja käveli edestakaisin. ”Kyllähän sinä tiedät, Olivia, että Stormit ovat kamalaa porukkaa. Kamalaa. Me O’Neillit emme siedä heitä”, Georg sanoi vaimolleen, joka istui sängyllä vieläkin huolestuneen näköisenä.

”Eiköhän sinun olisi aika jo unohtaa tuo sukuviha ja antaa tytön olla. Eihän hän ole tehnyt mitään väärää. Ainakaan sinulle… Vaikka onkin raskaana, ja selvästi alaikäinen”, Olivia mutisi viimeiset sanat, mutta käänsi heti katseensa takaisin mieheensä.

”Anna minä puhun hänelle, saatan saada hänet jopa majoittumaan naapuriin, jos se sinua niin paljon häiritsee. Miksi Candice edes otti hänet tänne, jos tiesi reaktiosi?” Olivia jatkoi yksinpuheluaan.

”No en minä tiedä!” Georg karjaisi sellaisella voimalla, että sai vaimonsa hiljenemään. Yhtäkkiä mies pysähtyi ja poistui huoneesta sanaakaan sanomatta.

Olivian mieleen jäi vain ajatus, mitä hänen äkkipikainen miehensä keksisikään vielä tuon viattoman tytön pään menoksi.

--------------------------------------------------

”Äiti. Minulla on suunnitelma, miten me kostamme Stormeille”, Georg sanoi totisena äidilleen.

”No, kerro”, Candice naurahti yllättyneenä. Mitähän hänen poikansa tällä kertaa keksi?

”Ensi yönä, kun tyttö on nukkumassa, viemme hänet kellariin ja jätämme sinne”, Georg sanoi vikkelään. Candice naurahti äänekkäästi. ”Etkö parempaakaan keksinyt?” Georgin vahingoniloinen hymy hyytyi.

”Jos kerran aiomme kostaa koko suvulle, meidän on pidettävä tyttö elossa niin kauan, kuin mahdollista. Raskaus tosin saattaa aiheuttaa ongelmia, mutta mitä enemmän panttivankeja, sen parempi. Kiristämme heitä tytöllä ja vauvalla rahasta. Kaikkihan tietävät, kuinka rikkaita he ovat”, Candice julisti. Georgin hymy palasi tämän kalpeille huulille.

”Niin me teemme”, hän sanoi varmana.

-------------------------------------------------------

”Mutta! Ei! Georg!” Olivia huuteli ulko-ovelta. ”Miksi te viette hänet?”

Toinen poliisinuorukaisista katsahti viimeisillään raskaana olevaan naiseen, joka katseli  tapahtumia selvästi huolestuneena. ”Viemme hänet vain kuulusteltavaksi, olkaa huoleti.”

 Olivia rauhoittui hieman, mutta puraisi silti epähuomiossa yhden tekokynsistään poikki. Paska… hän ajatteli.

Kauaa Olivia ei ehtinyt seistä tyhjänpanttina ovella sen jälkeen, kun poliisiauto oli kurvannut pois. ”Mä taidankin tästä mennä. Kiitti tosi paljo kaikesta, tässä vähä vaivanpalkkaa”, Ericka sanoi vaimeasti Olivian korviin kuuluvalla äänellä.

”Oi, mutta emmehän me mitään tarvitse, tämä oli kerrassaan raikastava kokemus”, Candice virkkoi tekopirteästi Erickalle.

”No mutta, oikeesti, mä taidan lähtee nyt”, Ericka sanoi luoden haikean katseen etuoveen. ”Ei kun, jäisit vielä teelle. Leivoin keksejäkin”, Candice yritti viivytellä tyttöä.

”Sori, mun on nyt pakko mennä”, Ericka sanoi naiselle ja vilkutti perään.

Kulkiessaan ulko-ovesta pihalle hän vilkutti vielä Oliviallekin ja katosi sitten ripein askelin jonnekin Sealandin kaduille.

”Miksi annoit hänen mennä?” Olivia kysyi suljettuaan oven Candicelta. ”No enhän minä voinut tyttöä väkisin täällä pitää. Tiedän, että Georg olisi halunnut kostaa, mutta saa kostaa ensi kerralla, kun ei jää kiinni huumeista..”

Olivia huokaisi pienesti ja vaapotti makuuhuoneeseensa. Kyllä hänen miehensä pettyisi kuullessaan tytön lähdöstä.

---------------------------------------------

Farrah istui tavalliseen tapaansa olohuoneensa ikkunan alla katselemassa ulos. Ja näki kuin näkikin naapurinsa raahattavan poliisiautoon ja auton kaahaavan hirmuista vauhtia pois pihasta. Kerrankin hänestä oli ollut hyötyä.

Aiheutettuaan niin paljon hallaa perheelleen, hän pelasti sentään siskonsa lapsenlapsen. Vain yhdellä soitolla.  Eihän hän tiennyt, oliko siskonsa edes enää elossa, mutta joku tytöllä oli pakko olla huolehtimassa hänestä. Kyllä hän sukulaisensa tunnisti pimeässäkin. Tänä yönä hän nukkuisi hyvin.

---------------------------------------

”Älä… Älä lyö enää”, Farrah pyysi niellen verta alas suustaan. Veri pulputti sieltä jo hyvää vauhtia, ja kun jalatkaan eivät toimineet, ei hänellä ollut muuta keinoa selvityä kuin puhuminen ja aneleminen.

Georgin ilme näytti kirkastuvan hullunhymyyn ja hän kohdisti viimeisen iskunsa vanhuksen ruttuiseen naamaan. Napakymppi. Mummo oli taltutettu.

Siitäs sai, kun käräytti hänet olemattomista huumeista. Ja sai samalla Stormin tytön katoamaan kuin tuhka tuuleen.

Georg vannoi sydämensä pohjasta, että sama kohtalo olisi sillä pahaisella Ericka-tytöllä. Ja sillä onnettomalla lapsella, joka sikisi sen tytön sisällä. Sen jälkeen hän katsoi Farrahin kuolleita kasvoja vielä kerran ja piilotti ruumiin.

--------------------------------------------------

Vanhemmista viis, Dise halusi käydä sairaalassa. Melkein tuntematon isoisoisä makasi sairaalan pitkäaikaispotilaiden joukossa.

”Thomas?” Dise oli kysynyt, kun Hilda oli ilmoittanut Chrisille tämän isästä.

Ja nyt hän oli matkalla tapaamaan isoisoisäänsä jo kuudennen kerran.

”Hei, Thomas. Minä tässä taas, Dise”, Dise rupatteli vanhukselle, joka tuskin edes kuuli häntä.

”Hei Ericka”, Thomas vastasi tavalliseen tapaansa. Miehen muisti oli mennyt rapakuntoon viimeisen puolen vuoden aikana, eikä Dise enää kehdannut korjata nimeään oikein. ”Niin, hei.”

”Mitenkäs siellä kotona jaksellaan? Miten Dise voi? Onko hän jo oppinut puhumaan?” Thomas tiedusteli. Dise nyökkäili mukana. ”Ihan hyvin. Dise voi paremmin, kuin koskaan. Häneltä lähti juuri kolmas maitohammas, ja puhuminenkin on alkanut sujumaan paremmin.”

Disestä tuntui pahalta valehdella vanhalle miehelle, mutta olisi ollut hyödytöntä yrittää takoa vanhuksen päähän joka päivä ”uutta” tietoa, jota ukko ei kuitenkaan muistaisi aamulla. Tai edes muutaman tunnin päästä.

Thomas hymyili myhäillen ja hiljeni. Lopulta mies aloitti juttunsa uudelleen: ”Tiedätkö, Ericka, Rina ei varmaankaan pidä tästä, mutta muutama vuosi sitten, kun –” Puhetulvan keskeytti ankara yskimiskohtaus.

”Muutama vuosi sitten, silloin, kun sinä synnyit, kävimme Rinan kanssa täällä vastaanotolla.” Miehen muistin kunnon huomioon ottaen Dise osasi päätellä, että muutamalla vuodella vanhus tarkoitti muutamaa vuosikymmentä.

”Lääkäriajan jälkeen hän kertoi minulle surullisia uutisia. Tai no, ei hän, vaan se lekuri”, Thomas sanoi käheällä äänellään. Dise nyökytteli. ”Niin?”

”Hän oli todennut Rinalle aivokasvaimen, joka vaikutti vakavasti tunteisiin ja niiden hallintaan. Silloin minä tiesin, että minun täytyisi pitää parempi huoli vaimostani”, Thomas jaaritteli.

Dise pysähtyi. Aivokasvain?

”No, mutta. Mitenkäs siellä kotona sujuu?” Thomas kysyi uudelleen pirteänä. Dise hymyili miehelle lempeästi ja sivuutti kysymyksen.

”Siihenko Rina sitten kuoli?” hän kysyi. Vaikka uteleminen tuntui töykeältä kyseisessä tilanteessa, ei Thomas pistänyt pahakseen.

Thomas kuitenkin nyökkäsi haikeana ja Dise tajusi jättää aiheen siihen. Tekopirteänä hän nosti Thomasin lempiromaanin tämän yöpöydän laatikosta ja kysyi, halusiko mies kuulla tarinaa eteenpäin. Ja totta vie mies halusi!

-------------------------------------------

Puhelin soi vaativasti. ”No joo joo!” Dise huudahti herättyään. Kukaan muu talossa läsnäoleva ei ilmeisesti ollut kuullut pirinää.

”Dise Storm puhelimessa”, Dise ilmoitti vastatessaan.

”Huomenta. Olen Hannah Seafordin sairaalasta. Tuon ikäviä uutisia.”

Disen silmäkulmat kostuivat uutisista, mutta ääni pysyi tasaisena. ”Selvä. Kerron muille. Kuulemiin”, hän sanoi Hannahille.

Suljettuaan luurin, huulet alkoivat väpättää, suolainen vesi puski läpi kyynelkanavista. Thomas oli kuollut.

--------------------------------------------

Muutaman vuoden kuluttua

Lucas oli pyytänyt Diseä jälleen piknikille takapihalleen. Opiskeluaikana nuorten oli vaikea löytää yhteistä vapaa-aikaa, mutta lauantait kävivät aina. Aurinko paistoi porottaen, mutta vilpoisa tuuli löyhensi kuumuutta.

”Kato! Toi näyttää ihan kissalta!” Dise huudahti osoittaen pilvenhattaraa. Lucas naurahti. ”Ja pah. Sehän on ilmetty sieni.”

Dise väänsi kasvoilleen virneen ja kääntyi kasvotusten ystäväänsä. ”Lucas. Tää on ihanaa”, hän sanoi hiljaa.

Lucas hymyili vienosti Diselle, joka käänsi katseensa pois Lucasista.

”Dise.. Onko sulla jotain kerrottavaa?” Lucas alkoi heti epäillä jotain. Dise loi taas pikaisen katseen Lucasiin ja kääntyi sitten taas selälleen katselemaan pilviä.

”On”, hän sanoi lopulta. Lucas hymisi sen, merkiksi, että halusi kuulla lisää. ”Kerro nyt”, hän painosti.

”No kun… Äh, muistatko sä sen Adamin?” Dise kysyi. Lucas nyökkäsi. ”Muistan. Tehän seurustelette. Vai..?”

”Niin no kun. Ei enää. Se jätti mut toissapäivänä.”

”Ai. Miks?”

”Se sano mulle, että se ei ollut vielä päässy yli Fionasta. Eikä se ollutkaan valmis olemaan mun kanssa”, Dise sanoi haikeana. Hän kääntyi taas Lucasiin päin, joka näytti olevan pahoillaan.

”Mutta onneks mulla on sut”, Dise sanoi ja käpertyi Lucasin syliin.

Tilanne oli Lucasista hieman epämukava. Eikö hän ollutkin ilmoittanut asiansa tarpeeksi selvästi? Ei hän voinut pitää Disestä sillä tasolla. Vai.. voiko?

---------------------------------------------

Siinä maatessaan Disen täytti se erikoinen mielihyvä. Se, joka tuli aina, kun hän näki Lucasin. Tai tunsi hänet. Kuuli hänet tai haistoi tämän ihanan tuoksun.

Voi pahus… En kai mä vieläkin ole pihkassa siihen?

------------------------------------------

Tähän loppuun tahtoisin kysyä, että miltä osan pituus vaikutti? Se nyt tosiaan oli vähän lyhyempi, kuin aikaisemmat. Ja 21. osa vasta pitkä onkin, 12 sivua wordissä, tämä oli vain 7! ;) Kuvia tässä oli tosiaan sen 66, joka on aika vähän. Jos vertaa edellisiin n. 80-90 kuvan osiin. 

Surullista, kun pitää iskeä monta kuolemaa yhteen osaan ): Nojaa, tästä nyt tuli tämmöinen. Deal with it + aurinkolasit.

Aijoo, pari extrakuvaa jäi yli = failasin ekan, mutta toisen otin tarkoituksella. 

Tästä kuvasta voimme siis tarkasti nähdä, miten ensimmäisten 6 kohtauksen kuvia on muokattu radikaalisti, koska halusin kuvastaa sitä, että ne ovat tapahtuneet menneisyydessä, ennen Diseä.

Ja tässä Hildan ja Colinin kolmoset ikäjärjestyksessä oikealta vasemmalle: Rhonda, Ella ja Cindy. Ensiosassa heitä tullaan näkemään aika paljokin (:

Luulenpahan, että ekojen kuvien alkuperäiset (ja pieleen menneet muokkaukset) nähdään seuraavassa extrassa, ellen sitten jotenkin mystisesti niitä unohda. Kyllä kai näillä jonkun Halloween-jutunkin voisin värkätä, ken tietää. (:

Nomutta joo. Kuten sanottua, kommentit on ihania ja toivottuja (: Mielipiteitä kehiin vaan!