No mutta, eipä tässä kummempia. Osissa kuvista saattaa vilahdella pieniä eroavaisuuksia tekstiin, kuten aina mutta ei anneta sen häiritä (: Kuvia hurjat 96, 10 Wordissa:
Kirje rapisi vanhan naisen kädessä, kun tämä luki käsin kirjoitettua tekstiä jo viidettä kertaa.
Hän ei voinut
uskoa tätä. Että hän, kauan odotettu, olisikin vielä elossa. Pitkien ja
raastavien epäilyksien täyttämien vuosien jälkeen tytär olisikin elossa.
”Hei rakas kotiväki,
Toivon, ettette ole olleet huolissanne
minusta näiden vuosien aikana. Minun oli kadottava hetkeksi, jotta sain elämäni
kuntoon. Olen kunnossa, ja haluan teidän tietävän, että minua ei kannata etsiä.
Ette kuule minusta tämän jälkeen enää koskaan, joten toivon, että voitte antaa
minulle anteeksi aiheuttamani surun, epätoivon ja huolen. Eniten haluan pyytää
anteeksi tyttäreltäni Diseltä. Anteeksi, että jätin sinut. Tiesin jo alusta
asti, ettei minusta ikinä tulisi hyvää äitiä. Siksi koin parhaaksi jättää sinut
rakkaan siskoni hoiviin. Pyydän anteeksiantoanne,
rakkain terveisin Ericka Turner”
Missään ei
ollut enää järkeä. Tyttö olikin yhtäkkiä elossa ja halusi silti pysyä
näkymättömissä.
Jenah
huokaisi syvään, ja teki samalla päätöksen, että piilottaisi tuon kirotun
paperinpalan – ehkä polttaisi sen – ja veisi salaisuuden mukanaan hautaan. Ei
hän halunnut tuottaa rakkailleen sitä järkytystä ja shokkia, joka kirje
mukanaan toisi.
Hän kätkisi
kirjeen pikimmiten.
”Mummo. Mulla
olikin just asiaa sulle”, Dise sanoi iloisesti nähdessään isoäitinsä
keittiössä.
Jenahin
mielen valtasi yhtäkkiä paniikki. Voi, nyt tyttö näki hänet. Ja kirjeen.
Suunnitelma epäonnistui harvinaisen alkuvaiheessa.
Jenah päätti
hymyillä Diselle ystävällisesti, sillä pieni paniikki oli sumentanut hänen
kuulonsa, eikä hän kehdannut pyytää tyttöä toistamaan.
”Niin, kuule.
Mä…” tyttö aloitti terhakasti. Kunnes hänen ilmeensä vääristyi ja katse
kohditui ruttuiseen paperinyssykkään. ”Mikä toi on?”
Jenah päätti
luovuttaa heti ja vetäisi kätensä selkänsä takaa ja näytti kirjeen Diselle.
Vaaleatukkainen otti lappusen käteensä, kääntyi ympäri ja alkoi lukea kiivaasti
juuri saamaansa paperia.
Jenah odotti
jännityksellä tytön reaktiota äitinsä viestiin.
”Mummo, tää
on äidiltä, eikö?” Dise kysyi kasvoillaan ilme, joka vaati totuutta. ”On. On
se”, Jenah myönsi huokaisten.
Seurasi pitkä
hiljaisuus. Dise luki lapun uudelleen ja uudelleen, niin kuin Jenahkin oli
tehnyt. Jännitys alkoi tiivistyä sietämättömäksi, kunnes Dise nosti katseensa
paperista, asetti sen pöydälle ja katsoi ilahtuneena isoäitiään.
”Mummo! Tää tarkoittaa
sitä, että mä saan vihdoinkin tietää mun äidistä jotain!” Dise kiljui ja hyppi
ylös alas. Jenah helpottui, mutta muisti sitten kirjeen kiellon ” haluan
teidän tietävän, että minua ei kannata etsiä”. Hän vakavoitui.
”Dise,
kirjeessähän äitisi juuri sanoi, ettei häntä saa etsiä. Etkö kunnioittaisi
äitisi pyyntöä?” Jenah ehdotti varovasti, sillä hän tiesi tytön lujan
temperamentin.
Dise vilkaisi
mummoaan melkeimpä vihaisesti ja kohdisti katseensa takaisin kirjeeseen. Mitä
ilmeisimmin hän luki kirjeen uudelleen, ja yritti etsiä kohtaa, jonka Jenah
mainitsi.
Lopulta hän
nosti katseensa taas kirjeestä isoäitiinsä ja avasi suunsa. ”Mutta se ei
tarkoita, etteikö häntä pitäisi etsiä. Siksi, mummo, meidän täytyy etsiä äiti,
joohan?” Dise näytti Jenahille tutun koirapentukatseensa, ja vanhus heltyi.
”No,
voimmehan me yrittää”, Jenah sanoi lempeästi saaden Disen loikkimaan iloisesti
kirje kädessään yläkertaan.
-------------------------------------------------
Pari viikkoa
myöhemmin…
”Mummo, sä
lupasit!” Dise karjui.
”Kuules
lapsi. Minä olen kyllästynyt sen naisen metkuihin. Olkoon rauhassa jos kerran
haluaa olla. Minä pesen käteni tästä!” Jenah huusi takaisin ja sulkeutui
makuuhuoneeseensa jättäen Disen yksin omaan, uuteen huoneeseensa.
Disen teki
mieli huutaa käppänälle vielä jotain miettimisen aihetta, mutta päätti
sittenkin olla hiljaa. Kerrankin.
Kyynelet
virtasivat tytön poskilla tavoitellen lattiaa. Dise huitaisi vanat hihallaan
pois ja tuijotti huoneensa ovea murtuneena.
Järkytyksestä
turtana hän vajosi tiedostamattaan selälleen huoneensa lattialle ja itki. Itki
niin kuin, ei ollut ennen itkenyt. Itki sielunsa pohjasta.
Hän ei ikinä
saisi tietää äidistään yhtään enempää.
----------------------------------------
”Colin,
muistatko vielä, kun me olimme nuoria ja unelmoimme omasta asunnosta Sealandin
rannalla?” Hilda kysyi lempeästi aviomieheltään.
Colin
lähestulkoon kehräsi vaimollensa vastaukseksi ja suuteli tätä pitkään.
”Muistanhan minä. Ja tässä sitä nyt ollaan. Elämässä melkein nuoruuden
haavetta”, hän sanoi hiljaa.
Hilda
naurahti. ”Nuoruus toi tosiaan ihanat muistot mieleen. Paitsi yksi asia minua
vieläkin kaihertaa.” Colin hyrisi. ”Kerro, kultaseni. Yritän vastata.”
”No kun, sinä
päivänä, kun me tapasimme. Siellä asuntolan varastossa. Muistatko sen kirstun,
jonka kiikutin omaan huoneeseeni?” Colinin hyrinä lakkasi. Hän nyökkäsi, muttei
irrottanut otettaan Hildasta.
”Niin että,
mikä sinua niin kiehtoi siinä rasiassa?”
Colin
irrottautui syleilystä ja vakavoitui. ”En mielelläni puhu siitä aiheesta.”
”Minä tiedän,
mutta tämän kerran. Haluan vain tietää”, Hilda aneli ja manasi mielessään omaan
tyhmyyttään. Sinne meni tunnelma.
Colin kääntyi
Hildan puoleen sängyllä, muttei tehnyt elettäkään sen eteen, että koskettaisi
tätä. ”Se kirstu. Siinä oli kaiverrus, jonka tunnistin, kun pudotit sen.”
Hilda
nyökkäsi. Hän janosi tietää lisää.
”Se oli
ilmetty äitini kirstu. Se vain… oli. No, äitinihän on nyt jo kuollut ja
kirstukin seilaa missä sattuu, muttta muistan elävästi sen, kun hän pujotti
rasiasta noukkimansa helmikaulakorun kaulaansa ja hymyili minulla aurikoisesti,
kun hän oli menossa naimisiin isäpuoleni kanssa. Silloin, kun olin viiden.”
Hildan mieli
järkyttyi. Miten kirstui voi olla niin huonossa kunnossa, jos se ei ollut kuin
muutaman vuosikymmenen vanha? Ja miten se oli päätynyt asuntolan varastoon? Se
hänen täytyi jättää taakseen. Hän ei ikinä saisi sitä selville.
Sen sijaan
hän jätti todelliset tunteensa sikseen ja hakeutui taas rakastamansa miehen kainaloon,
joka otti tarjouksen ilomielin vastaan.
Ja vaikka
Colin ei sitä tiennyt, Hilda oli jättänyt kirstun uudestaan löydettäväksi salaiseen
paikkaan.
-----------------------------------------
”Lucas, tää on tärkeetä. Kirjastossa vartin päästä”, Dise lausui lyhyen soiton Lucasille ja sulki luurin. Hän kaivoi laukustaan kännykkänsä ja lähti.
Askeleet kopisivat pistävästi katukiveyksellä kirjaston edessä. Lucasia ei vielä näkynyt, joten Disen täytyisi odottaa.
Istuttuaan puupenkillä muutaman minuutin alkoi horisontissa näkyä se tuttu kuparinruskea hiuspehko, joka ilahdutti Diseä aina. Hän nousi penkiltä ja hymyili ystävälleen.
”Hei blondi. Miksi näin äkkiä ja vieläpä tänne?” Lucas kysyi hieman hämillään. Dise hymyili tälle nolona. ”No kun… Äh, se on pitkä tarina, mutta just nyt mä tarviin sun tukea. Mä tiedän, miten viimeksi kävi, kun mä yritin sua värvätä tähän, ja mä toivon, ettei nyt käy samalla tavalla, koska mähän tiedän nyt susta. Niin, että autatko mua?”
”Niin missä?” Lucas ei vieläkään näyttänyt ymmärtävän. ”No ettimään mun äidin, pösilö! Se lähetti meille kirjeen, jossa luki ettei sitä saa etsiä, mutta mä aion tehdä sen. Mä haluun tietää siitä naisesta enemmän, kuin pelkän nimen ja että se on mun äiti. Ja ulkonäön antiikinaikasista valokuvista, joissa se oli vielä teini.”
---------------------------------------------------
Muutaman viikon etsintöjen jälkeen nuoret olivat löytäneet johtolankoja Erickasta. Eivät tosin mitään mainittavaa; muutamia osoitteenmuutoksia, vanhan puhelinnumeron, ja kunniamaininnan Sealand Times- lehden sivuilla.
”Noniin. Tässä se nyt on”, Lucas sanoi. He molemmat tuijottivat tietokoneen ruudulla näkyvää puhelinnumeroa, jonka yläpuolella koreili nimi ”Ericka Turner”.
”Tee sinä se. Mä en uskalla”, Dise sanoi hiljaa. Lucas nyökkäsi, otti puhelimen kouraansa ja näppäili ruudulla näkyvät numerot järjestyksessä puhelimeen.
Disen suonissa kohisi, ja hän kuuli sen korvissaan. Sydän jyskytti kamalaa vauhtia. Entä, jos Ericka Turner ei ollutkaan hänen äitinsä? Entä, jos Ericka ei halunnutkaan enää tutustua häneen?
Lucas oli pitkään hiljaa, ilmeisesti kuunteli puhelimeen vastaajaa. ”Niin, kyllä. Soitan Dise Stormin puolesta.”
Taas pitkä hiljaisuus. Disen teki mieli kaapata puhelin käteensä ja sanoa äidilleen muutama valittu sana. Ei mitään ilkeää tietenkään.
”Juu, toki. Hän haluaisi tavata teidät.” Lucasin ilme oli totinen, kun hän kuunteli puhelimen toisessa päässä puhuvaa henkilöä. Mitä ilmeisimmin Erickaa.
”Ai. No, kuulemiin”, Lucas sanoi lopuksi ja sulki puhelun. ”No?” Dise odotti kärsimättömänä vastausta.
”Älä huoli,
kyllä sä saat vielä tutustua siihen”, Lucas lohdutti. Dise nosti päänsä
pystyyn. Kyynelet olivat punastuttaneet tytön silmät ja suunpielet vääristyivät
vieläkin virneeseen.
”Oikeestaan, mä olen helpottunut”, Dise nyyhkytti. ”Ainakaan mun ei tarvi tietää, mihin paskaan jamaan se on ittensä keittänyt.”
----------------------------------------------
Linnut liversivät kauniisti kesäisessä ulkoilmassa. Jenah käveli reippaasti eteenpäin puistokatua pitkin. Ihana päivä!
Hän katseli ympärilleen huokaisten ihastuksesta. Lämpö, auringonvalo ja rakkaus saivat paljon aikaan luonnossa, kuin ihmisessäkin.
Kunnes yhtäkkiä vanhus äkkäsi vasemmalla pienen soman kahvilan. Wayne’s coffee- soppi oli mukavan oloinen, joten Jenah päätti siemaista kupposen siellä.
”Ottaisin expresson”, Jenah ilmaisi, kun kassapoika kysyi häneltä tilausta. Jenah katseli ympärilleen. Tämän täytyy olla uusi, hän ajatteli.
”Olkaa hyvät”, poika sanoi tiskin toisella puolella. Jenah nappasi kupposen käteensä kiittäen ja antoi nuorukaiselle tasarahan käteen.
Jenah päätti kierrellä kahvilaa hetkisen, ennen kuin istuisi. Kunnes hänen silmiinsä pisti tutunnäköinen herrasmies.
Ei se voinut olla… ”Ted..”, Jenah kuiskasi hiljaa. Mies istui yksinään ikkunapöydässä katsellen vuoroin eteensä, vuoroin ikkunaan.
Nyt tai ei koskaan, Jenah mietti ja marssi Tedin luokse istumaan. ”Hei taas. Pitkästä aikaa”, hän tokaisi.
Vanhus havahtui ja näytti yllättyneeltä. ”Jenah, oletko se sinä?” Ted kysyi kuihtuneellä äänellä. Jenah nyökkäsi. ”Olen olen. Sinähän olet Ted, etkö?”
Ted nyökkäsi pienesti ja huokaisi. ”No, mikäs mielen noin matalaksi vetää?” Jenah yritti rohkaista. ”En ole varma, oletko sinä oikea ihminen, jolle minun pitäisi avautua, mutta nyt kun kerran kysyit: kaikki.”
Jenah viestitti ilmeellään, että halusi tietää lisää. ”No, muutaman vuoden olen joutunut olemaan yksin. Elizahin kuoltua muutama vuosi sitten keuhkosyöpään olen joutunut olemaan hoitokodissa. Ja vihdoin ne kotkat päästivät minut yksin jaloittelemaan, mokomat”, Ted lateli.
Jenahia uusi tieto melkein järkytti. ”Mitä? Elizah on kuollut? Milloin?” ”On siitä reilut neljä vuotta. Leahin jouduttua sairaalaan minut lykättiin hoitokotiin. Ja siitäkin on muutama kuukausi. Ehkä kolme, tai viisi, kuka niitä muistaa…”
”Ai”, Jenah sai sanotuksi. ”Saanko kysyä, miksi hän joutui sairaalaan?” Ted huokaisi syvään. ”Saathan sinä. Kasvain. Haimassa, ja levinnyt keuhkoihin. Kuolee varmaan pian”, hän sanoi haikeana.
”Ai. Otan osaa, molempien puolesta”, Jenah sanoi ja painoi kätensä Tedin käden päälle. ”Kyllä kaikki vielä järjestyy. Onhan sinulla lapsenlapsia?”
Ted katsoi Jenahia syvään silmiin, ja Jenah melkein tunsi polttavan kaipuun miehen silmissä. Kaipuun hänen luokseen. ”Onhan minulla kaksi, Suzie ja Vince, asuvat toisella puolella maapalloa”, Ted sanoi haikeasti tuijottaen vieläkin Jenahia silmiin.
”Voi, miksi minä ikinä petinkään sinua…” Ted kuiskasi niin hiljaa, että Jenah ei kuullut muuta, kuin muminaa. ”Mitä?” hän pyysi toistamaan.
”Ei mitään. Kunhan mietin, mihin aika joutui. Vastahan me olimme nuoria, alle parikymppisiä, vapaita elämään elämää, josta unelmoimme… Kunnes pilasimme kaiken omalla tyhmyydellämme ja tietämättömyydellämme”, Ted sanoi kaihosti.
”No, minun täytyy kuitenkin jo lähteä. Ne haukat varmaan odottavat minua kahvilan edessä, tai jossain pusikossa. Oli kuitenkin mukava nähdä. Hyvästi Jenah”, Ted sanoi viimeisiksi sanoikseen, mitkä Jenah kuuli ja jätti naisen yksin ikkunapöytään.
Haikeus täytti vanhuksen mielen. Olisiko hänen sittenkin pitänyt valita toisin, ja antaa Tedille anteeksi?
-----------------------------------------------
”Mokoma pelkuri…” Dise manasi tullessaan kotiin. Hän oli taas joutunut puuttumaan kiusaamistapaukseen.
”Mummo! Mä oon kotona!” Dise karjaisi avatessaan ulko-oven. Samassa hän huomasi keittiön pöydän ääressä Jenahin lisäksi jonkun muunkin.
Ei saakeli… Disen mielessä pyöri tuhansia kysymyksiä. Miten tuo nainen uskalsi tulla tänne, vaikka oli kieltäytynyt tapaamasta? oli yksi niistä.
”Dise. Olen pahoillani”, Ericka sanoi hiljaa katsellen tytärtään. ”Mummo, miks tuo on täällä?” Dise kysyi vihastuneena Jenahilta.
”Dise, antaisit minun sel-” Ericka aloitti. ”Mummo, sano tolle, että on hiljaa”, Dise keskeytti voimakkaasti. Jenah ei liikauttanutkaan katsettaan pöydästä.
”Dise. Minun oli pakko kadota. Jos luit sen kirjeenkin, niin varmasti ymmärrät minun asemani siinä tilanteessa. Elämäni oli kutakuinkin sekaisin ja halusin kadota hetkeksi, että saisin asiat järjestykseen. Ja tiesin, ettei minusta tulisi hääppöinen äiti, joten jätin sinut Hildan luokse, koska hän oli se lempeämpi meistä kahdesta…” Ericka sanoi ja arvioi lopulta Disen ilmettä.
”Haluan vain tietää, miksi sinä välttelet minua”, Ericka kysyi. Dise loi ensimmäisen katseen äitinsä silmiin vuosikausiin ja hänen silmänsä pulppusivat vihaa ja katkeruutta. ”Koska mä en halua pettyä. Jos sä kerran mut hylkäsit, mikset sä tekis sitä toista kertaa?”
Ericka huokaisi syvään ja loi katseensa kengänkärkiinsä. ”No, tarkoittaako tämä sitä ettet halua nähdä minua enää?”
”Nimi ja naama”, Dise sanoi päättäväisesti. Sisältä hän oli kuitenkin murusina. Hän olisi halunnut vain halata äitiään ja olla hänen sylissään ikuisesti. Asia ei kuitenkaan ollut niin yksinkertainen.
”Tässä… Tässä on isäsi. Arthur Fennel”, Ericka sanoi ja ojensi Diselle pienen valokuvan. Ericka katsoi vielä kerran Diseä silmiin ja lähti ovesta niin nopesti, kuin oli sieltä tullutkin.
Dise jäi seisomaan paikoilleen. Hän katseli kuvaa isästään ja totesi näyttävän enemmän häneltä, kuin äidiltään ja pudotti sitten kuvan lattialle.
Jenah havahtui viimein ja nousi tuolistaan. Hitaasti hän lipui halaamaan Diseä, joka ei vastannut halaukseen.
------------------------------------------------------
Jeejee (: 19. osa on nyt tehty! Seuraavaksi 20.. :> On sitä näinkin pitkälle päästy (:
Niin no joo. Seuraavaa osaa on kirjoitettu about 4 sivua, ja suunnitelmat on valmiita osaan 25 asti. Ja sillekään ei ole vielä nimeä, mutta eipä sillä olekaan mikään kiire (:
Näillä näkymin saan kirjoitettua 7 osaa vuodessa, elikkä tämä tarina tulee jatkumaan piiitkään :/ Jos en saa kiristettyä tahtia :--D Ja tuskin saan.
Mutta eipä tässä mikään kiire tämän kanssa olekaan, niin kauan, kun sims toimii ja kirjoitusintoa riittää (ja sitähän riittää!) tämä tarina elää (:
Kommentteja sitten.
Ymmärrettävää että Dise on vihainen Erickalle, kyllä mäkin olisin jos äiti ei halua tavata tytärtään... :/ Omituinen toi Erickan tapaus. Hmm. Mutta toivottavasti nainen on nyt sit saanu elämänsä järjestykseen, siitä olis jännä kuulla lisää.
VastaaPoistaJatkelepa (:
Ja kommenttejahan tulee ;)
VastaaPoistaWhoa, tässähän oli tapahtumia koko osan täydeltä. Ensin Dise haluaa löytää äitinsä ja Jenah haluaa auttaa vaikka Ericka ei halua tulla löydetyksi. Sitten Jenah ei enää halua auttaa, Dise löytää äitinsä joka ei halua tavata häntä, ja kun äiti tulee tapaamaan häntä Dise ei siedä tätä silmissään. Ainakin ilma puhdistui näiden kaikkien kolmen välillä, kun saivat sanottua ainakin suurimman osan siitä mitä tarkoittivatkin. Ja vaikka eivät saisikaan välejään parhaaseen kuntoon, ovat ainakin kärmeissään toisilleen oikeista syistä.
Piti oikein työntää nenänsä lähemmäs ruutua, kun Ted äkkiä ilmestyi Jenahin näköpiiriin. Tätä en kyllä osannut odottaa :O Niinpä, miten asiat olisivatkaan menneet, jos menneisyydessä olisi valinnut toisin... Jenah tosin taitaa olla sen verran viisas, että jättää suuremmat jossittelut sikseen kun perheessä näyttää muutenkin tapahtuvan.
Ja salaperäisen perintörasian arvoitus roikkuu yhä Stormien yllä kuin Damokleen miekka - eiku hetkinen, nyt taisi mennä ilmaisut ristiin. (Paetkaa, Jade rupeaa runolliseksi.)
Köh, asiaan. Mitäköhän Colinin äidin kirstusta paljastuu? Ja mihin Hilda sen kätki?
Jatkoa odotan innolla ;)
P.S. Myös Kolumni Garpissa on B-osa valmiina ;D
Aikamoista soutamista ja huopaamista tuo Erickan ja Disen suhde. Ensin äiti ei halua tavata, ja sitten kun haluaa, tytär haluaa äidin pois silmistään. Ehkä tähän asiaan saadaan vielä ratkaisu? Asiat saadaan sovittua tai ainakin unohdettua.
VastaaPoistaHauskaa, että Jenah on vielä niin vahvasti mukana kuvioissa. Minulla vanhukset tuppaavat unohtumaan, kun saavat lapsenlapsia :P Toivottavasti tuota Tediä ei nyt täysin unohdeta, siitä saisi varmasti mielenkiintoisia juonikuvioita...
Ei tällä kertaa enempää, uutta osaa kehiin ja silleen :)
Oivoi, onpas Disen ja äitinsä kohtaaminen vaikeaa :/ helppoa se tuskin voisikaan olla, kun Dise kokee tulleensa hylätyksi - ja niinhän hän tulikin. Ihana, kun Lucas ja Dise kuitenkin ovat väleissä taas, ne on niin suloiset kaverukset. Harmin paikka, ettei Lucaksesta kuitenkaan Diselle voi miestä tulla.
VastaaPoistaEricka on tosi nätti :)
mel.: Disellä tuntuu nyt olevan vähän vaikeaa.. Erickasta en nyt osaa sanoa juuta enkä jaata. Ehkä päätän vielä avatan naisen elämää lukijoillekin, ken tietää (:
VastaaPoistaTotta kai jatkelen, kiitos kommentista (:
Jade Essence: No ilman puhdistumista tässä ollaankin kaivattu aika pitkään :--D Jeejee, onnistuin yllättämään! Oli muuten aika kumma, kun luulin että Ted näyttäisi hieman pahemmalta vanhusiässä. Höpsis, sehän paranee vanhetessaan!
Perintörasian arvoitusta ratkotaan kyllä tulevaisuudessakin, aion pitää näitä tarinassa aikaisemmin ilmestyneitä asioita mukana, kunnes saan ne luvalla haudata :--D
Kiitoksia kommentista, Garpien osa on kommentoitu (:
Yun: Minusta kun vähän tuntuu, että tämä soppa taidetaan unohtaa. Sen verran jääräpäisiä hahmoja ovat molemmat, ettei tästä sopua tule kovin helpolla.
Jenahin meinaan kyllä aika usein unohtaa, joten piti naiselle vielä ns. "viimeinen hetki parrasvaloissa" antaa. Ei sillä, että heivaisin hänet nyt :o Tedin kyllä meinaan unhoittaa, muut suunnitelmat odottavat näitä simejä! ;)
Kiitoksia kommentista, jatkan toki (:
Toyan: Nojoo, Disen alkuelämä ei nyt ole ihan helpoimmasta päästä. Jei, mäkin tykkään Lucasista ja Disestä - kavereina. Jotenkin ne on niin hyvin synkassa, että meinaavat mennä aina samaan paikkaan pelissäkin :--D
Ja Erickalle on siunaantunut tosiaan hyvät geenit. Tosin alkaa vähän mietityttämään, että ovatko mun simit valmiskasvoja :x
Kiitoksia kommentista (:
Vau, mitäköhän Ericka on tehnyt kaikki nämä vuodet? Ja mitä silloin tarkalleen tapahtui siinä onnettomuudessa, olisi mielenkiintoista kuulla lisää.. :) Toivottavasti Dise saa välit kuntoon äitinsä kanssa.
VastaaPoistaHmm, toivottavasti Tediä nähdään vielä. Ehkäpä vanha suola alkaa janottaa, ja Jenah ja Ted virittävät vanhan romanssin palamaan, ainakin Ted väähn vihjasi siihen suuntaan ;) Jään odottelemaan jatkoa!
Jenah ja ted :) Ah mukava osa,toivottavasti Dise selvittää välinsä äitinsä kanssa.
VastaaPoistaGreenPixy: Nyt vähän tuntuu että petän teidät kaikki, kun Tediä en näillä näkymin meinaa enää näyttää :--D Mutta toisaalta, avoimen "lopun" voi jokainen kuvitella millaiseksi haluaa (:
VastaaPoistaKiitoksia kommentista (:
vupii: Tuitui :> Kiitos kommentista (:
Olipahan siinä tapahtumaa Dicen ja Erican välillä kerrakseen. Ensin innostutaa, sitten petytään, jonka jälkeen kadutaan ja suututaan. No toivottavasti nämä vielä saavat joskus asiansa järjestykseen keskenään. Erica oli ilmeisesti sitten tullutkin katumapäälle ja veikkaan, että Dicekin vielä tulee. Voin kyllä puhua läpiä päähänikin.
VastaaPoistaNiin... Olisi asiat saattaneet olla eritavalla, jos Jenah olisi antanut Tedille anteeksi. No mutta tehty mikä tehty, eikä Jenah olisi sitten näitä muksuja itselleen saanut, jos Tedin kanssa olisi ollut.
Mielenkiinnolla luen eteenpäin, että miten asiat äidin ja tyttären välillä vielä kehittyy...
Mesinen: Kyllä siinä varmaan itse kullakin on sekavahkot ajatukset, kun ensin on äiti, sitten ei ja sitten taas on, muttei muista tästä mitään. Ehkä Diselläkin herää vielä kiinnostus äitiään kohtaan...
VastaaPoistaTehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta toisaalta hyväkin niin. Ted ei nyt vaikuttanut ihan siltä, mitä tarinaani olisin kaivannut :D
Kiitoksia kommentista (: