Osa 18. Päiväkirja

Noniin, yli 2 kk viimeisimmästä osasta :/ Pitäisikö kiristää tahtia? No, hyvä että sain tämän valmiiksi jo nyt, enkä vuoden päästä :--D Hieman lyhempi osa luvassa, tapahtumiakin on vähemmän, kuin "normaalissa" osassa, mutta ensi osaan olen kirjoittanut hieman enemmän toimintaa, ja pitempikin siitä pitäisi tulla. Aikajana saattaa olla pahastikin pielessä, yritin kyllä tehdä mahdollisimman todennäköisessä aikajärjestyksessä :x

Anyway, n. 60 kuvaa, 8 sivua Wordissa, olkaapa hyvät (:

18. elokuuta

Rakas päiväkirja,

Kysyin tänään ruokapöydässä äidiltä Hildalta ja mummolta, missä Ericka äiti on. Ja taas ne valehteli mulle. ”Se on matkoilla”, ne sano. Ei varmasti ole. Miksei se sitten ole käyny kattomassa mua? Kyllä mä ymmärtäisin, jos äiti ei haluais nähdä mua. Kyllä mä ymmärtäisin, jos se olis vaikka kuollu. Mutta ei ne kerro.

13. syyskuuta

Tänään mä nostin kissan pöydälle ja kysyin äidiltä Hildalta ja mummolta missä äiti on. (jes nyt muistin!) Aluksi ne oli taas valehtelemassa mulle. Kunnes mä sanoin, että haluan tietää totuuden. Ne näytti tosi vaivautuneilta, kattelivat toisiaan ja mua. Siinä vaiheessa mulla kävi mielessä, että saatan sittenkin tietää totuuden. Ja sitten ne kertoi mulle.

  

24. syyskuuta

Lucas oli tänään outo. Siis oudompi, kuin normaalisti. Kun me käveltiin kouluun se katseli vain maata ja omia kenkiään. Koulussa Lucas ei suostunut edes vilkaisemaan minuun. Mua harmittaa. Kohta on mun 13-vuotissyntymäpäivä, eikä sitä ole kiva viettää yksin. Tai poissaolevan ystävän kanssa.

25. syyskuuta

Tänään Lucas ei ilmestynyt edes kouluun. Mikä sitä vaivaa? Hän ei vastaa puhelimeen, ja kun niillä käy kylässä, sen äiti avaa oven ja sanoo ettei Lucas ole kotona. Musta tuntuu jo tosi pahalta. Mitä oon tehny sille? Jos voisin edes puhua sille…

2. lokakuuta

Lucas tuli kouluun. Mutta se ei ollu läheskään oma itsensä. Vältteli mua. Eikä se ennen oo ollu tuollainen. Voi, miksei se voi olla taas normaali oma itsensä?

-----------------------------------------------------

Jenah luki merkintöjä toisensa perään. Lokakuun ensimmäisen merkinnän jälkeen kirjoituksissa oli pienoinen tauko. Seuraava teksti oli joulukuulta.

Hennosti kummastuneena aukosta Jenah jatkoi lukemistaan varmistettuaan ensin, ettei jäisi urkkimisesta kiinni. Adrenaliini hänen veressään sai hänet tuntemaan itsensä pikkutytöksi, joka haki luvatta keksejä keittiöstä.

-------------------------------------------

3. joulukuuta

Kävin tänään koulun jälkeen apteekissa. RJ odotti mua siellä, niinku sen pitikin. Ja sillä oli ne. Voi luoja sitä helpotuksen määrää, kun sain sen pussin kouraan. Nyt on ihan jees olo.

5. joulukuuta

Mun sydän jyskyttää. Mä en haluais kertoo tätä. Se pelottaa mua. Mutta mulle tulee parempi olo, kun kerron tän. Mä oo ihastunu Lucasiin (MIKS!? Parhaaseen [ex-]kaveriin, kamoon!). Miksei se voi olla mun ystävä enää? Sen sijaan se on sulkeutunu omaan kuoreensa, eikä puhu eikä pukahda mitään. Paitsi esitelmät. Sillon se vaan mutisee, eikä kukaan saa mitään selvää.

Mikä näitä jätkiä vaivaa..?

--------------------------------------------------

Jenah taukosi lukemisensa hetkisen ajaksi. Ulko-ovelta kuului napinaa. Ehkä joku oli tulossa kotiin? Ei voinut olla. Kellohan oli sen verran vähän, ettei koulusta näin aikaisin päässyt.

Huokaisten helpotuksesta Jenah vilkaisi uudestaan tekstinpätkää, jossa Dise kertoi pussista, RJ-nimisestä henkilöstä ja apteekista. Mitähän pussissa oli? Ja mitä tarkoitti merkinnän perässä oleva lause ”Nyt on ihan jees olo”?

Palaen mielenkiinnosta Jenah janosi tekstiä lisää. Hän painoi katseensa taas alas päiväkirjaan ja luki.

-------------------------------------------------

28. joulukuuta

Lääkkeet on alkanu auttaa mua vähän enemmän, mitä ikinä kuvittelin. Mulla on oikeesti hyvä olo. RJ on kanssa aika hyvä tyyppi. Tosin sen ulkonäkö vähän karmii mua: musta tuntuu, että se diilaa vähä muutaki, kuin masepillereitä…

29. joulukuuta

Tänään mä päätin, että teen sen ensi viikolla. Mä kerron Lucasille. Saa tehdä sen tiedon kanssa mitä tykkää, mutta mä kerron sille.

------------------------------------------------

Jenah luki lukemistaan. Mihin ihmeeseen hänen lapsenlapsensa on oikein joutunut? Masennuslääkkeitä? Ihmekö hän olikin ollut niin poissaoleva viimeviikkoina.

Ovi kolahti. Jenah havahtui päiväkirjan äärestä. Hän laski kirjan hennosti meikkipöydälleen ja kurkkasi ovenpielestä käytävään. Hänen sydämensä alkoi jyskyttää. Dise.

Miten tyttö voi ehtiä niin äkkiä koulusta? Eihän sieltä edes pitäisi päästä näin aikaisin! Paitsi.. Kellohan oli jo kolme!

Kiireesti Jenah piilotti päiväkirjan vaatekaapin oikeanpuoleiseen lokeroon, ja käveli muina miehinä takaisin aulaan.

”Mummo. Missä… Ootko nähny mun… Eikun…” Dise takelteli miettiväisenä oven edessä. Jenahin olo oli vaivautunut – kiusallinen. Mitä tyttö oikein etsi? Ei kai vain päiväkirjaansa?

”Äh, ei mitään”, Dise mutisi. Seurasi hetken hiljaisuus, jonka aikana Jenahin mielessä vilisi monia syytöksiä päiväkirjan anastamisesta, sen lukemisesta ja tuon kaiken pimittämisestä. Hänen oli vain piilotettava omatuntonsa, jos hän halusi selvittää, mikä Diseä vaivasi.

----------------------------------------------------------

Ilta oli jo pitkällä; kello oli jo 11. Jenahin mieltä kaiversi vieläkin ajatus päiväkirjan tekstistä. Sinne jäi vielä luettavaa! Hän ei enää kehdannut kadota makuuhuoneeseen lukemaan, vaan hän oli kiltisti mukana senhetkisen perheensä arjessa. Vaikka takaraivossa kutkuttikin ajatus tiedosta, mitä hän ei vielä tiennyt…

”Jenah”, Hilda sanoi yhtäkkiä, joka sai Jenahin hätkähtämään. ”Mmm?” vanhus mutisi takaisin. ”Minulla olisi vähän asiaa. Ehtisitkö käymään terassilla?”

Jenah häkeltyi yhtäkkisestä ehdotuksesta, että sai vain vaivoin nyökättyä. ”Hyvä”, Hilda kuiskasi ja pyyhälsi saman tien portaita pitkin yläkertaan.

Saavutettuaan tyttärensä kirpeässä tammikuisessa talvi-ilmassa Jenah uskalsi vetää henkeä. Lake Fordiin ei ollut tänä talvena vielä satanut lunta, mikä oli outoa; yleensä ensilumi satoi jo joulukuussa. ”Mistä sinä halusit keskustella?” Hilda käänsi katseensa heti varpaisiinsa ja nyppi sormillaan paitaansa.

Lopulta nainen suoristi niskansa ja katsoi äitiään silmiin. ”Mietin tässä vain, että... Olen tosissani huolissani Disestä. Mikähän tyttöä mahtaa vaivata? Tänäänkin hän sulkeutui päivällisellä omaan huoneeseensa, ja syötyään jätti tarjottimen shakkipöydälle. Jokin on varmasti vialla.”

”Mmm”, Jenah sai hymistyksi. ”Minusta tuntuu, että meidän täytyy antaa hänelle vain aikaa. Kyllä hän kertoo, kun on itse siihen valmis”, hän neuvoi. Hilda nyökkäsi nöyränä. ”Hm. Niin kai sitten.”

-------------------------------------------------

Chris kuorsasi äänekkäästi sängyssä saaden viimeisetkin unihiekat putoamaan Jenahin silmistä. Hän ei voinut nukkua.

Pitkään nainen makasi pedillään katse kohdistuneena kattoon. Päiväkirja. Päiväkirja. Päiväkirja. Opus sai Jenahin koukkunsa ympärille niin hanakasti, ettei ajatus kaikonnut Jenahin mielestä hetkeksikään.

Lopulta hän antoi pitkään vaivanneelle halulleen vallan ja kaivoi kovakantisen vaatekaappinsa uumenista ryppyisiin kouriinsa. Tässä se nyt oli. Hän voisi lukea sitä nyt.

------------------------------------------------

19. tammikuuta

Tänään mä kerroin Lucasille. Kerroin sille, että oon ihastunut siihen. Mun on pakko kirjottaa koko tilanne tähän!! Se oli niiiiin awkward! -__-’’

Se oli eka keskustelu Lucasin kanssa about puoleen vuoteen. En olis uskonu, että se osaa vielä puhua!

Tää tapahtui koulussa. Vetäsin sen jätkän syrjemmälle, kun tunti alkoi. Mun oli pakko saada tietää, mitä sen päässä liikku.

”Lucas Phillips! Nyt kerrot mulle, mitä sun päässä oikein liikkuu!” mä melkein huusin sille siivouskomerossa. Se näytti pitkän aikaa vaivautuneelta, katteli vaan kattoon, mutta ei vahingossakaan mua.

”Vastaa!” mä karjuin ja puristin sen käsivartta. ”Au”, se mutisi. ”No… ” Lucas alotti, mutta minä ehdin ensin. Voi että toivon, että se olis sanonu asiansa ensin..

”Mä tykkään susta”, sanoin sille päin naamaa. Väri sen kasvoilla vaihteli sinisen, punasen ja kalpeen välillä. ”Älä ota paineita. Mitä olit sanomassa?” Mun päässä jyskytti. Miks mä sanoin sen? Miksi?

Lucasin posket punehtu, seuraavaksi ohimot ja sitten korvat. Viimesenä nenänpää. Tota mulla olikin ikävä. ”En halunnu huolestuttaa sua. Joten aattelin, että sun ei enää tarvis olla mun kanssa, jos tietäisit totuuden”, Lucas mutisi.

”Mi-? Minkä totuuden? Mistä?” mä panikoin. Lucas mulkasi mua oudosti, joten pidin suuni kiinni.

”Mä…” Se veti henkee ja kuiskas mun korvaan seuraavat kolme sanaa. ”Mä tykkään pojista.”

-----------------------------------------------

Voivoivoivoivoi. Juma! En olis uskonu, mutta nythän sitä on hyvä potea – jälkikäteen. Muutuin siinä tilanteessa ihan punaseksi. Miksi ihmisillä on seksuaaliset suuntautumiset?

Eieieieieieieei. Tää ei voi olla totta. Lucas on homo, ja minä tykkään siitä sillä lailla. Ei hitto… Kuitenkin. Meidän keskustelu jatkui siellä komerossa vielä vähän aikaa. No.. Oikeestaan loppu tunnin ajan, mutta ei siitä sen enempää.

”Mistä sä niin päättelet?” mä kysyin pitkään jatkuneen hiljaisuuden jälkeen. Lucas vilkasi mua ja punastu taas.”No kun… Huomasin olevani pihkassa Carliin…” ”Aww. Mun homo”, mä kuiskasin ja halasin Lucasia – se tuntu helpottuneen.

”Sä et siis.. Sua ei haittaa, että mä oon… homo?” Lucas takelteli. Mä katoin sitä hetken ja tartuin sitä kädestä. ”No ei tietenkään! Oisit sä voinu kertoo ton mulle aikasemminkin.”

”Mutta, entäs tää mun ongelma?” mä kysyin hetken päästä. Lucas hiljeni pitkäksi aikaa. Pakko myöntää, että pikkasenko mua nolotti!

”Ei se mua haittaa. Koska, no, sillehän ei voi oikeestaan mitään. Tilanne on tämä. Jos pystyt elämään sen kanssa –” ”Joo joo, kyllä pystyn. En olis muuta sulta vaatinutkaan”, mä huokasin helpottuneena.

Lucas hymyili ekan kerran koko aikana mulle sillon. Sen hymyä mulla vasta olikin ikävä! Voi, että, kun sen poskipäät kohosi sierainten tasolle, naururypyt tuli esiin ja silmissä näky taas sitä iloa, jonka näin viimeksi puoli vuotta sitten!

Sitten – kuin puskista – se levitti kätensä ja halas mua. Siinä vaiheessa voin sanoo jo olevani nirvanassa.

--------------------------------------------------

Jenah luki viimeisimmän merkinnän viikon takaa. Hymyssä suin hän piilotti päiväkirjan takaisin kaappinsa uumeniin ja kävi peiton alle. Hänen mielessään ei kutkuttanut enää mikään hermo tietämättömästä tiedosta, vaan päinvastoin, vanhuksen mielen sopukat olivat ennätyksellisen hiljaa.

Peiton alle käperrettyään ja miehensä kylkeen kiehnäydyttyään Jenah tunsi viimein unen ottavan tuulta purjeisiinsa. Huomenna hän palauttaisi päiväkirjan.

--------------------------------------------------

Kello läheni aamukolmea. Nyt tai ei koskaan, hän ajatteli astellessaan kohti keltaista rakennusta.

Kädessään hän puristi moneen kertaan luettua, tarkistettua, korjattua ja rytistettyä viestiä, joka oli monta kertaa pitänyt vielä muotoilla uudestaan. Kylmä hiki nousi iholle kihelmöimään, mutta nainen ei antanut sen häiritä. Tämä oli pakko tehdä.

Talo oli pimeänä, hyvä. Hän ei halunnut kenenkään näkevän itseään.

Korot kopisivat ulkoparkettia vasten, ja hän hidasti tahtiaan. Tuulenvire puhalsi kylmästi hänen takkinsa alle – ihan kuin kaikki luonnonvoimat haluaisivat hänen paljastuvan.

Viimein hän seisoi lasioven edessä. Nainen sujautti räpistyneen kirjekuoren oven alta sisälle talon lämpöön. Hän muisti, miten vasemmanpuoleinen ovi oli joskus lenkkana, joten paperinpalanen ujuttautui helposti sen alta keskelle lattiaa, joka näytti monen vuoden jälkeen vieläkin samalta.

Nähtyään kirjeen laskeutuvan turvallisesti vaalealle puulattialle kullansävyisen peilin eteen, nainen otti muutaman askeleen taaksepäin. Hän voisi palata, jos haluaisi. Tässä olisi hänen tilaisuutensa. Mutta… Ajatus tuntui mahdottomalta.

Hän voisi taas ilmestyä näiden ihmisten elämään, yllättää kaikki kertarysäyksellä. Omatunto kolkutti, ja vaati jäämään, kertomaan totuuden. Myötätunto sen sijaan käski jättää nämä ihmiset lopullisesti rauhaan. Aloittamaan uuden elämän. Ja… Antaa heidän unohtaa. Antaa heidän elää valheessa.

Korot kopisivat taas, tosin hitaammin, kuin aikaisemmin. Haikeus. Nainen patisti itsensä ripeämmin liikkeelle, mutta pysähtyi lopulta suuren tammen viereen.

Siinä hän leikki joskus pienenä. Mutta siitä oli jo pitkä aika. Hän ei halunnut palata enää menneeseen. Ei enää. Se oli menneisyyttä.

Ericka huokaisi syvään ja katosi korot kopisten yön pimeyteen. 

----------------------------------------------

Muuta ei jää sanottavaksi, kuin että toki haluaisin osasta kommentteja (: