Osa 16. Matkalla tuntemattomaan

Jee jee! Täällä taas osan kanssa! (: Edellinen osahan tuli tuota.. Marraskuussa. Eipä tässä ollut kuin vaan muutaman kuukauden tauko :x
Anyways, itsekin olen aika pöllämystynyt, että olen pitäytynyt uusimmassa toimintasuunnitelmassani ja sain osan jo näin 'aikaisin' tehdyksi (:

Lukumusalista, jos ei muuten kiinnosta, niin viimeisen kappaleen suosittelen kuuntelemaan, se on ihanin kaikista <3 Ja nyt lukemaan:
Anteeksipyynnöt kököistä kuvanmuokkauksista!

Jäykästi aloitettu sähköposti odotti lukijaansa. Ericka luki sen alun ja tuhahti mielessään sen muodollisuutta. Sitten hän alkoi tosissaan lukea.

”Parahin neiti Storm,

hakemuksenne on otettu vastaan hra Temblinin toimistossa, ja täten voimme ilmoittaa jatkotoimenpiteistä…” Sähköposti oli luvattoman pitkä. Sitä ei nyt millään jaksaisi lukea loppuun. Tyytyen omapäiseen laiskuuteensa Ericka yritti poimia jaarittelun seasta ydinkohdat.

”..hakemuksenne on luettu.. …casting… …koe-esiintymiset 23. päivä Boulin saarella… …Teidät on hyväksytty… …tapaaminen heinäkuun 10. päivä Celadrinin muotitalolla klo 13…”

Jes! Penkki säikähti Erickan äkillistä ilonpuuskaa ja narahti. Se ei paljoakaan Erickaa hetkauttanut, kun tämä oli pää kolmantena jalkana menossa kertomaan uutiset talon muulle väelle.

”Jesse! Jesse!”, hän kiljui kavutessaan yläkertaan Jessen ja Disen luokse. ”No? No? Mitä nyt?” Jesse kysyi hieman hämillään vaimonsa puuskutusta.

”Mut hyväksyttiin sinne muotinäytökseen! Mä pääsen Boulille!” Ericka kiljui ja hyppi onnesta. Jessenkin kasvoille kirkastui leveä hymy. Hän laski Disen heidän yhteiselle sängylleen ja veti Erickan kiinni rintaansa.

”Millä aiot mennä sinne?” Jesse kysyi hetken kuluttua. ”Jaa, no. En oo aatellu. Autolla pääsis nopeesti”, Ericka esitti pyytävästi. ”Siis tietenkin autolautalle asti. Eikä niilläkään yleensä mene tollasen matkan ylittämiseen kuin reilut pari tuntia”, Ericka sanoi ja katsoi Jesseä anoen.

”Ai, sinä haluat, että vien sinut sinne?” Jesse arveli ja katsoi Erickaa virnistäen. ”No, jos se olis mitenkään mahdollista?” Ericka pyyteli vielä ja hymyili valloittavasti. ”No tottakai vien”, Jesse totesi ja halasi Erickaa, joka loikkasi hänen kaulaansa.

-------------------------------------------------

Kuukautta myöhemmin:

Hildan läksiäisjuhlien jälkeen Ericka oli päättänyt vetäytyä omaan ja Disen huoneeseen. Kehto ammotti tyhjänä, kun Dise oli omasta vahvasta tahdostaan päättänyt siirtyä pinnasänkyyn. - matalakaiteiseen tietysti – josta Jenahilla oli oma näkemyksensä. Ericka oli kuitenkin päättänyt antaa lapsensa elää vapaasti ja sallinut uuden kehitysvaiheen.

Ericka istahti nojatuoliin ja huokaisi syvään. Hildan tavarat olivat jo pakattuina pahvilaatikoissa, vaatteet sievästi viikattuina lipaston päällä ja lakanat taiteltuina sängyn päällä. Uusi huokaus. Hildan lähtö yliopistoon oli vielä viikko sitten tuntunut siltä, että siihen on vielä aikaa. Nyt kun lähtö koitti, kaikki tuntui niin – tyhjältä ja hupenevalta.

”Kop kop. Saanko tulla hakemaan viimeisetkin laatikot?” Hildan ääni kysyi oven toisella puolella. Ericka havahtui. ”Joo, tule vaan”, hän mutisi ja Hilda astui varovasti sisään entiseen huoneeseensa.

”Miltä nyt tuntuu, opiskelija?” Ericka yritti kysyä reippaana. Hilda kohautti olkapäitään. ”No… Aika oudolta. Sinunhan tässä pitäisi mennä opiskelemaan, olethan minua 3 vuotta vanhempikin. Tosin hyvä juttu että sait sen mallikeikan sieltä Boulilta, se antaa varmasti potkua uralles”, Hilda kannusti vaisuna.

Hetken hiljaisuus alkoi venyä vaivaantuneeksi. ”Toivon, että sä toteutat ittees siellä kampuksella. Sut on luotu akateemiseen elämään, mua ei”, Ericka sanoi toiveikkaasti ja levitti kätensä halatakseen siskoaan. Hilda vastasi halaukseen. ”Mulla tulee sua ikävä”, hän mutisi. Ericka rutisti vielä hieman kovempaa ja katsoi siskoaan silmiin. ”Niin mullakin sua”, hän kuiskasi lopulta.

--------------------------------------------------------

Hildan lähdön jälkeen Stormien moderni talo oli hiljentynyt entisestään. Kuukauden kuluttua se hiljenisi vielä enemmän, kun Ericka ja Jesse lähtisivät Boulille, mutta sitä Jenah ei halunnut ajatella. Koko talo oli autioitunut siitä, kun hän muutti sinne. Kun hän meni naimisiin. Kun lapset olivat vielä pieniä. Mutta olihan jäljellä vielä Dise.

Silloinkin hän vain istui, kun Chris oli jättämässä halauksia Erickalle eteisessä. ”Tulethan sinä varmasti ensikuussa takaisin?” hän varmisti. Ericka virnisti ja nyökkäsi. ”Ellen mä sitten jää Boulille malliksi, varmasti tulen.”

”Noniin, rakas. Alahan tulla”, Jesse hoputti ulkona. Ericka vilkaisi taakseen ja sitten tuijotti tiiviisti äitiinsä. ”Äiti..? Anna vielä hali”, hän mutisi. Jenah nousi konemaisesti sohvalta ja laahusti eteiseen. Elo palasi hänen kasvoilleen kun Ericka vetäisi hänet syleilyyn. ”Mulla tulee ikävä”, Ericka sanoi hymyillen vienosti. Jenah hymyili myös, muttei saanut sanaa suustaan.

Ericka nappasi viimeisenkin laukun mukaansa, vilkutti lasioven läpi hymyillen ja nousi autoon.

-------------------------------------------------------

”Siis uskomatonta että mä pääsen Boulille!” Ericka kiljaisi autossa ajajan vieressä. Jesse naurahti kepeästi ja nyökkäsi mumisten. ”Siis mieti! Siellä on kaikenmaailman muotiliikkeet, ja ääää! Se on siis muokin Mekka!” Ericka huusi innoissaan.

”Pysyhän nahoissasi”, Jesse muistutti hymy huulessa. ”No joojoo, mutta mieti nyt! Kiitos muuten oikeesti, kun sä lähit mun mukaan. Mä rakastan sua, tiedäthän sä sen?” Ericka puuskutti. ”No tottakai tiedän. Ja mielellänihän minä lähdin mukaasi”, Jesse vastasi katse tiiviisti kiinni tiessä, jonka maalit olivat puoli tuntia sitten alkaneet näyttää kuluneilta.

Pitkä hiljaisuus laskeutui Jessen ja Erickan välille. Disekin oli jätetty Stormeille, joten autossa ei kohta kuulunut muuta, kuin Erickan myhäilyä nappikuulokkeidensa tuottaman musiikin tahtiin.

------------------------------------------------

Taksi viiletti jo kaukana asuntolasta. Hilda katseli eteensä ilmestynyttä rakennusta ihmeissään. Täällä minä sitten elän seuraavat neljä vuotta, hän ajatteli ja kipaisi sisään.

Muuttoauto oli ollut aikaisemmin paikalla, kuin olivat luvanneet, joten muuttomiehet olivat jättäneet pahvilaatikot Hildan huoneen eteen. Kiva, purkuhommia.

Loikittuaan pahvikasojen yli huoneeseensa ja ihailtuaan sitä hetken Hildan oli pakko lähteä ensimmäiselle luennolleen. Laatikot ehtisi purkaa myöhemminkin, niinhän?

----------------------------------------------

 Saatuaan sisustuksen loppuun, Hilda veti tyhjät laatikot hänelle ohjattuun varastohuoneeseen. Lähtiessään verkko-ovesta ulos hän tuli katsahtaneeksi muidenkin opiskelijoiden alueita varastohuoneesta. Tyhjää melkein joka kopissa.

Hilda silmäili omaa pahvilaatikkovuortaan. Yhtäkkiä hänen silmänsä takertuivat löytötavarakoppiin, joka oli suhteellisen täynnä. Verkkoaidassa oli kulunut kyltti, jossa luki ”Saa ottaa”. Ajatuksesta intona Hilda päätti katsastaa hukkuneet esineet, jos vaikka löytäisi jotakin mielenkiintoista.

Tavaranpaljouden huipulla koreili kuluneenoloinen, puinen kirstu, jonka lukko näytti olevan pahasti rispaantunut. Kirstu kiinnitti Hildan huomion heti. Tämä oli pakko saada.

Pujotellessaan kaikenlaisten tuulettimien, radioiden, hiusharjojen, ja muiden epäesineiden seassa hän oli viimein tarpeeksi lähellä ylettääkseen kirstuun. Hilda kurkotti varvistellen ja sai hipaistua lippaan pohjaa.

Jotakin kättä pidempää…, hän mietti. Silmäiltyään hetken romukasoja hän äkkäsi ikkunankuivaimen, jolla arkun saisi varmasti alas – enemmän tai vähemmän vahingoittuneena.

Lopulta kirstu huojui rojukasan huipulla ja putosi vinkuvien pehmolelujen sekaan niin, että koko varastohuone kaikui ja Hildan korvissa soi. No, ainakin hän sai lippaan haltuunsa.

Juuri silloin varaston oven takaa hän huomasi vaaleahiuksisen nuorukaisen, joka katseli Hildaa kummissaan. Hilda punastui ankarasti ja hymyili nolona. Saatuaan verkko-oven auki hän luikahti pojan ohi vähin äänin manaten äänekkyyttään.

”Hei vinkulelutyttö!” poika huudahti. Hilda ei ollut päässyt pitkällekään pakomatkallaan, kun hän joutui kääntymään. ”Niin?” hän mutisi punaiset posket helottaen.

”Mikä tuo on?” poika kysyi osoittaen lipasta, joka kiilteli Hildan vartaloa vasten käsien takana. ”Kirstu”, Hilda vastasi lyhyesti. ”Entä sitten?” ”No kun se näyttää tutulta, ei mitään sittenkään”, nuorukainen hieroi niskaansa. ”Ai jaa”, Hilda totesi hiljaa. ”No oliko muuta?” Hilda kysyi hymyillen. Puna oli hävinnyt hänen kasvoiltaan melko nopeasti.

”No ei. Paitsi, mikä sun nimi on?” Poika näytti melko vaivaantuneelta. ”Hilda, entä sinä?” Hilda mutisi kysyvästi. ”Colin”, poika vastasi nolona. Hilda hymyili rohkaisevasti. ”Nähdään sitten myöhemmin, Colin”, hän sanoi vihjaillen ja katosi portaikkoon.

Ensimmäinen lempinimi tienattu: Vinkulelutyttö. Hyvä juttu..

----------------------------------------------------------

Yö oli vierähtänyt nopeasti päivän tilalle ja haukotukset autossa olivat alkaneet voimistua.

”Jesse, ehkä sun pitäis pysäyttää vaikka tohon tien viereen. Seuraavaa huoltoasemaa ei ainakaan kannata alkaa oottelemaan. Täällä ei oo pitkään aikaan näkyny mitään rakennuksia, ehkä muutama auto tullu vastaan”, Ericka ohjeisti ja haukotteli. Kello läheni puoltayötä.

”Jesse!” Ericka karjaisi ja Jessen nuokkuva leuka kohosi rinnalta. ”Voi luoja sun kanssas. Nyt kyllä varmasti pysäytät, ajat meidät vielä ojaan”, Ericka käski järkkymättä.

”Ei kun, kyllä tämä tästä”, Jesse vakuutti unisena. Hän oli päättänyt pysyä hereillä. Eiväthän he muuten ikinä pääsisi Boulille asti! ”No jos lupaat ettet nukahda?” Ericka vannotti. ”Minä lupaan”, Jesse myöntyi ja vilkaisi nopeasti vaimoaan, jonka pää roikkui jo mukavasti turvavyön päällä.

”No hyvä. Minä ainakin alan nukkumaan. Mutta sitten kun alkaa tuntumaan ettet enää pysy hereillä niin kyllä pysäytät”, Ericka käski. Jesse nyökkäsi haukotellen.

------------------------------------------------

Kirstu nökötti Hildan työpöydällä. Nyt hän tiesi, miksi lukossa oli rispaantumisen jälkiä; lipas oli lukossa, ja hyvin lukossa olikin. Eihän sitä saanut millään auki! Joku antiikkinen lukko taas.. Hilda ajatteli mielessään. Onneksi hän oli ottanut pääaineekseen historian.

Hilda katseli mietteliäänä kirstua. Se näytti vanhalta. Todella vanhalta. Yhtäkkiä hän havahtui ajatuksistaan, kun oven takaa kuului tutulla äänellä toistetut ”Kop kop”. ”Sisään”, Hilda sanoi naurahtaen turhan muodollisesti tunnistettuaan äänen. Colin.

”Hei. Ajattelin kysyä, että lähtisitkö…” Colinin kysymys jäi kesken, kun hän huomasi sen saman lippaan Hilda pöydällä. ”Onko tuo se sama kirstu, minkä hait varastohuoneesta?” hän kysyi. Hilda nyökkäsi katsellen kirstua.

”Anteeksi. Mitä sinun piti kysyä?” Hilda kysyi ja katsahti Coliniin. ”Ei.. Ei mitään. Ajattelin vaan, jos lähtisit vaikka kahville tai jotain?” Colin kysyi varovasti. ”En juo kahvia, mutta tee maistuis”, Hilda nyökkäsi ja nousi.

--------------------------------------------------

Jesse avasi silmänsä. Ei, hän heräsi. Pistävää kipua niskassa. Pää kummasti notkolla. Mitä ihmettä?

Kylmä hiekka kutitti hänen kasvojaan. Hänen oli pakko nousta ylös. Ulkona oli jäätävän kylmä, joten yöstä ei ollut kovinkaan kauan aikaa.

Päästyään vaivoin seisomaan hän tähyili elon merkkejä maastosta. Mitä ihmettä täällä on tapahtunut? Kysymys seilasi hänen päässään, eikä siihen tuntunut olevan vastausta. Kaukana hän erotti jonkin ruttuun painuneen möykyn. Olisikohan se.. auto?

Toivon kipinä sai Jessen heti liikkeelle. Turrat jalat ottivat haparoivia askelia toisensa jälkeen, kunnes hän oli pahasti ruhjoutuneen Fordinsa takana. Kasvot vääristyneinä irveeseen.

Autohan oli ihan romuna! Kasaan ruhjottu möykky, joka kelpaisi tästä lähin pelkästään kaatopaikalle tai varaosiksi. Pian tärkeämmät asiat kirkastuivat Jessen päässä. Sumuisena muistikuva Erickasta sai hänen jalkansa jälleen liikkeelle. Joka askeleella tuntui piston tunne, jos Ericka ei olisikaan kunnossa.

Tunneilta tuntuneen ajan jälkeen hän oli etuovien kohdalla. Ei mitään. Edes turvatyynyä ei näkynyt. Eikä… Eikä Erickaa. Tyttö oli poissa. Mutta – missä? Missä hän voisi olla? Jos auto tosiaan oli ajanut kolarin – kohti kaktusta, joka jökötti paikallaan näyttäen siltä, ettei se ollut liikkunut törmäyksessä piiruakaan - , kuka autoa oli silloin ajanut? Jos Jesse itse oli istunut ratissa, ja ajanut kohti piikkipuuta, miten hän oli päätynyt monien metrien päähän autonromusta?

Vasta nyt Jesse huomasi verinoron otsassaan. Poski oli myös ruhjeilla. Paniikki teki tuloaan Jessen aivoihin. Missä hänen vaimonsa oli?

-----------------------------------------------------------

 ”Äiti. Äiti!” Hilda kiljui puhelimeen. ”Äiti!” Jenah havahtui ja huomasi puhuvansa Hildan kanssa puhelimessa. Vaaleankeltainen luuri roikkui hänen veltossa kädessään ja viimehetkellä hän tajusi puristaa lujempaa, ennen kuin se olisi mätkähtänyt kohti parkettia.

”No mitä nyt?” Jenah marisi. ”Musta tuntuu, että Erickalle on sattunut jotain. Minulla on vain sellainen tunne”, Hilda selosti. Jenah nyökkäsi hajamielisenä. ”Mutta kulta, sehän on vain tunne. Tuskin siellä mitään on sattunut. Tosin hän ei ole soittanut, vaikka lupasi..”, Jenah mutisi viimeisen lauseen.

”Äiti, tulen heti kotiin”, Hilda ilmoitti jämäkästi ja sulki puhelun.

-----------------------------------------------------------

Ovikello pirisi vaativasti moneen kertaan. Chris tassutteli avaamaan unisena. Hildan huolestuneet kasvot tuijottivat häntä lasiovien läpi ja hän tiesi heti jonkin olevan vialla. Tai ainakin sinnepäin.

”Missä äiti on?” Hilda kysyi heti, kun Chris oli saanut oven avattua. ”Vielä nukkumasssa, ainakin oli muutama minuutti sitten”, Chris mumisi. Hilda nyökkäsi lyhyesti ja asteli varmasti kohti makuuhuonetta.

”Äiti. Yritin matkalla soittaa Erickalle, hän ei vastaa.” Hildan ääni vapisi ja hätä paistoi kasvoista liiankin selvästi. ”Rauhoitu nyt, kultaseni”, Jenah rauhoitteli ja nousi istumaan sängylleen. Hilda vetäisi huoneen nurkasta käsintehdyn jakkaran ja istahti siihen sängyn viereen.

”Äiti, minusta oikeasti tuntuu, että jotain pahaa on tapahtunut – tai tapahtuu tällä hetkellä”, Hilda sanoi huolissaan. ”Annahan se kalikka tänne”, Jenah mutisi ja sieppasi puhelimen Hildan käsistä. Hän nousi seisomaan, valitsi Erickan numeron ja painoi luurin korvalleen.

Puhelin tuuttasi pari kertaa. ”Valitsemanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä..”, ääni kuului puhelimesta. Jenah tuijotti kummissaan puhelimen näyttöä.

”Katso nyt! Yritin soittaa Jessellekin, mutta en muistanut hänen numeroaan. Eikö teillä ollut se?” Hilda suolsi nopsaan ja nousi hänkin seisaalle. ”Olihan se siellä olohuoneen pöydällä, minne jätin sen silloin kuukausi sitten…”, Jenah sanoi hajamielisesti.

Hilda pinkaisi vaatearsenaalinsa kanssa olohuoneeseen ja takaisin hakemassa Jessen puhelinnumeron, joka näkyi painettuna osoitekirjaan kohdalle J.

Jenah odotteli rauhassa, kun Hilda naputteli numeron puhelimeensa ja painoi soittonapukkaa.

Tuuttaus. Toinen. Kolmas. Neljäs. Vielä viides. ”Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä…”, ääni alkoi jälleen kuulua puhelimesta. Naiset katsoivat toisiinsa huolesta soikeina.

--------------------------------------------------------

Muutama päivä sitten Hilda oli saanut epäilyttävän aavistuksen. Aavistuksen siitä, että Erickalle oli tapahtunut jotain. Ja siltä tilanne alkoi pahasti vaikuttaa.

Kotona oltiin enemmän kuin huolissaan - taas. Katoamisilmoitus oli jo tehty, vaikka poliisit olivatkin sanoneet löytymisprosentin olevan huono; Sealandin pienille saarille – Lakefordin ja Boulin välillä -  katosi harvoin ihmisiä ja sitä harvemmin heitä sieltä etsittäisiin.

Hilda oli muuttanut väliaikaisesti takaisin kotiinsa ja jättänyt asuntolahuoneensa niinsanotusti vuokralle eräälle tutulleen – Colinille. Colin oli luvannut pitää huoneesta hyvää huolta, vaikka ei tosin ihan vakuuttanut Hilda siitä, että huone olisi enää puhdas, kun hän tulisi kotiin. Oli se parempi, kuin ei mitään. Edes joku, johon hän luotti.

Mystisen kirstun hän oli piilottanut visusti vaatekaappinsa syövereihin, että sitä ei kukaan löytäisi, ei edes Colin. Vaikka hän oli mukava ja niin edespäin, hän oli ollut turhan kiinnostunut lippaasta ilman, että Hilda olisi alkanut epäillä jotain. Ei hän nyt tyhmä ollut.

Dise oli ollut ihmeen rauhallinen. Ihan kuin tämä ei tietäisi mitään, mitä oli tapahtumassa, vaikka muu kotiväki oli ollut kankeina, kuin rautakanget. Tämä vain jokelteli pinnasängyssään yöllä, päivällä halusi aina leikkiä jotain omaa leikkiään.

Ajoittain tyttö oli oudon hiljainen ja näytti siltä, kuin alkaisi itkeä. Ehkä hänellä oli sittenkin aavistus tästä kaikesta.

----------------------------------------------------------

Mieli oli turta. Jalat tosin olivat selvenneet ihmeen helposti, kun Jesse oli käynyt huoltoasemalla huuhtelemassa naamansa, joka oli ollut melko likainen sen liftikyydin jäljiltä – millainen rekkakuski pitää mäyräkoiran petiä etupenkillä? Tai ylipäätään penkillä?

Ensimmäinen suunnitelma oli jäädä odottamaan, jos Ericka tulisi takaisin autolle. Muutaman tunnin jälkeen ketään ei näkynyt,  joten se oli kaatunut sitten siihen.

Seuraava suunnitelma oli jatkaa eteenpäin. Mitä hän muka voisi tehdä? Auto oli romuna, puhelinta ei näkynyt missään ja maassa ei näkynyt mitään muuta, kuin autotie ja hiekkaa. Ja tietenkin niitä saamarin kaktuksia.

Jesse oli päätynyt suunnitelmaan B: jatkaa elämäänsä. Ei hän tietenkään aikonut unohtaa niitä ihania kuukausia ja päiviä, jotka hän oli Erickansa kanssa viettänyt, mutta nyt kun hänellä ei ollut enää mitään, mistä hän voisi pitää kiinni? Parempi oli vain luovuttaa ja aloittaa alusta. Ja ehkä jopa unohtaa. Ikiajoiksi.

-------------------------------------------------------------

Näin (: Muuta en nyt keksi loppusanoiksi. Vaadin kommentteja!