Osa 15. Et Refluant

Noniin, vähän päälle kuukausi meni taas osan tekemisessä :) Seuraavaksi alankin työstämään Alinan 7. osaa..
Anyway, osassa luvassa Ohuet Ranteet osa 50, ja muuta mukavaa bugausta. Ja olkaatten näin varoitetut vahvasta kielenkäytöstä ja Caps Lockin liikakäytöstä. :) Lukekaa

Painava vatsa haittasi nukkumista. Niin kuin se oli tehnyt jo melkein kolmen kuukauden ajan. Ericka ei taaskaan saanut unta.

Hänen silmänsä lupsuivat kiinni, mutta hän ei halunnut nukkua. Ei nyt. Jotakin tuntui tapahtuvan. Luonto kuitenkin otti vallan ja Erickan silmät painuivat kiinni vasten hänen tahtoaan. Ennen kuin hän ehti edes ajatella sitä, uni veti hänet mukaansa.

Nainen astui huoneeseen haparoiden. Mitä hän oikein teki? Nainen ei varmaan itsekään tiennyt. Hän kumartui ja kyykistyi.  Vasta nyt Ericka huomasi toisen naisen lattialla. Verilammikossa. Oliko hän kuollut? Ihme jos ei ollut.

Mies astui huoneeseen vähän naisen jälkeen. Molemmat kauhistelivat. He katsoivat toisiaan. Järkytys paistoi elossa olevan hontelon naisen kapeilta kasvoilta, kun hän tuijotti miestä. Henkilöt vaikuttivat vanhoilta. Eivät iäkkäiltä, mutta.. Kauan aikaa sitten eläneiltä..

Silmänräpäyksessä naiset ja mies olivat poissa, ja elossa oleva nainen seisoi yksin huoneessa. Siinä samassa huoneessa. Ja hän oli.. raskaana. Nainen silitteli hiljalleen vatsakumpuaan ja katsoi lattian tummaa läikkää huolissaan. Mikä häntä vaivasi?

----------------------------------------------------------

Ei taas niitä öitä, Ericka ajatteli herätessään. Vatsa kasvoi kasvamistaan ja painoi aina vain enemmän. Ovi kävi. ”Hei kulta. Haluaisitko jotain syötävää? Voin tuoda sen huoneeseesi”, Jenah sanoi aamuisella äänellä. Ei kuitenkaan tuomitsevalla. Ericka huomasi äitinsä tuijottavan hänen alati suurenevaa keskivartaloaan.

”Ei kiitos äiti. Voin syödä keittiössä. Ihmisten ilmoilla”, Ericka sanoi hiljaa. Jenah nyökkäsi pienesti ja katosi ovenpielestä.  

Ericka lysähti takaisin makaamaan sängylle. Miksi hän oli taas kotona, kun hän oli sen takia halunnut ulkomaille? Että hän ei mätänisi kotona.. Koti. Se sana alkoi ahdistaa Erickaa päivä päivältä enemmän.

Kotona hänellä ei ollut kovinkaan paljon. Isän vanhemmat olivat molemmat olevinaan sivistyneitä ja ylimielisiä, eivätkä pitäneet äidistä tai tämän vanhemmista – ainakaan enemmän, kuin lapsenlapsistaan. Äidin äiti ja äidin isäpuoli olivat sen sijaan mukavampia. Mutteivät hekään sitä, mitä Ericka halusi. Hän halusi vapautta. Rakkautta. Sitä hän etsisi niin kauan, kunnes löytäisi. Ja sitä hän ei löytäisi kotoa. Karkaaminen oli ainoa vaihtoehto.

Päivät kuluivat samaan tahtiin. Ericka mietti karkaamista. Jenah tulevaa vauvaa ja sen isää. Muutkin perheenjäsenet olivat huolissaan Erickasta ja vauvasta.

Eräänä päivänä kuitenkin Ericka sai idean. Hän karkaisi, sehän nyt oli selvää. Kaikki, mitä hän tarvitsisi, olisi vain kyyti, jolla päästä pois. Sitä hän saisi odottaa, ellei hän ottaisi kohtaloaan omiin käsiinsä.

Kunnes hän näki taas naisen. Sen saman naisen, joka oli ollut hänen unissaankin. Ericka ei tiennyt, kuka nainen oli ja mistä hän tuli. Mitä hän halusi ja miksi hän kiusasi Erickaa. Nainen katsoi Erickaa kysyvästi, vaikka hän ei tuntenut edes olevansa paikalla.

Tällä kertaa nainen ei taaskaan puhunut. Mutta jotain outoa hänessä näkyi. Jotain, mitä hänessä ei ollut ollut ennen. Nainen huitoi ja osoitteli jotain arkkua. Ei arkkua, vaan kirstua. Ja hän oli taas samassa huoneessa, kuin aina ennenkin.

Ericka tavallaan tiesi naisen yrittävän antaa hänelle merkkiä, tai viestiä. Hän ei vaan tiennyt, mitä nainen tarkoitti eleillään. Niin kauan, kunnes hän ymmärtäisi vihjeiden merkityksen hän ei välittäisi naisesta.

Outoja naisia ajatellen, Erickan mieltä painoi vieläkin Rinan suhtautuminen koko raskausjupakkaan. Muut isovanhemmat; Thomas, Lily ja Joe olivat olleet enemmän, kuin innoissaan perheenlisäyksestä, joskin Chris ja Jenah olivat olleet hieman vaivautuneita, mutta Ericka oli varma, että hekin tottuisivat ajatukseen minä hetkenä hyvänsä. Hildakin oli ollut yhtä innoissaan, kuin isovanhemmat - tietenkin toivuttuaan ensijärkytyksestä.

Juuri päästyään istumaan sängyn reunalle heikotus pulpahti esiin ja Erickan koko kehoa alkoi huimata, ja hän lysähti istumaan lattialle. Ericka sulki silmänsä ja toivoi tunteen menevän äkkiä pois.

Silmien ollessa kiinni, pimeydestä alkoi kirkastua jotakin. Se oli huone. Taas.  Mutta tällä kertaa huone oli tyhjä. Kuivunut verilätäkkö lattialla kieli huoneen olevan sama, kuin aiemmin. Ja voi ei, taas se sama nainen.

Ericka avasi silmänsä kieltäytyen näkemästä enempää. Tälle hulluudelle täytyi olla selitys. Ei sillä, että hän joskus vielä vaatisi sille selitystä. Häntähän luultaisiin hulluksi, jos hän kertoisi näkevänsä antiikkisia näkyjä!

-------------------------------------------------------------

Elämä oli kulunut muutaman viikon omilla raiteillaan vaitonaisissa merkeissä. Rina vältteli miniäänsä ja tämän ”huoratytärtä”, jota hän ei halunnut nähdä. Ericka ja Jenah yrittivät parhaansa mukaan vältellä Rinaa. Raskaus eteni normaalisti, lukuunottamatta niitä kummalisia ja yhä hyökkäävimmiksi muuttuvia näkyjä.

Suru kuitenkin kohtasi perhettä, kun Joen aika oli tullut.

Hildalle isoisäpuolen kuolema oli ollut kaikista raskain, sillä he olivat viettäneet kahdestaan eniten aikaa, kuin Joe oli viettänyt Jenahin kanssa. Heidän omat sisäpiirinvitsinsä saivat Hildan kerta kerralta itkemään enemmän.

Lillykin suri. Ehkä enemmän, kuin koko perhe yhteensä. Ajan myötä hän vaipui eräänlaiseen horrokseen, ja saattoi viettää päiväkausiakin puhumatta mitään.

Jenahin mieltä alkoi vähitellen kalvaa huoli äidistä. Hän ei halunnut Lillynkin menevän pois. Ei näin pian.

---------------------------------------------------

Ericka oli menossa jo kolmatta kertaa viikossa ulos kävellen. Hän tiesi, että ihmiset katsoivat häntä halveksivasti. Vatsakumpu pömpötti jo pahasti ulospäin, ja hänen 18-vuotissyntymäpäivänsä oli vasta muutaman päivän kuluttua.

Tuttuja olivat myös inhoavat katseen joka aamuiselta mummelilta, joka istui sillä samalla penkillä joka aamu syöttämässä puluja. Tuttuja olivat katseet aamuisilta lenkkeilijöiltä. Tuttuja olivat katseet myös autoilijoilta, jotka sattuivat vilkaisemaan Erickan suuntaan.

Ja tuttu oli myös reitti puiston toiselle reunalle, jolla tuttu mäntypenkki odotti Erickaa istuvaksi.

Ericka istui vatsansa kanssa vaikeasti puiselle penkille ja hengitti raikasta ilmaa keuhkoihinsa. Puistossa kulki päivittäin ihmisiä, joita hän ei tuntenut, mutta jotka silti katsoivat häntä kuin halpaa makkaraa. Mistä he tiesivät, kuinka vaikeaa hänellä oli jo valmiiksi? Eivät mistään.

Vastoin toisten toimintaa, penkille istui vaaleahiuksinen nuorimies. Ericka hämmästyi pahemman kerran. Joku halusi keskustella hänen kanssaan? Tai vielä parempaa, olla hänen kanssaan?

”Hei. Minä olen Paul. Kuka sinä olet?” poika esittäytyi. Erickalla kesti hieman, kun hän sai koottua itsensä ja suljettua suunsa. ”E-Ericka. Mä olen Ericka”, Ericka takelteli. ”Mä oon nähny sut täällä monta kertaa. Miksi sä tulet tänne?” Pauliksi esittäytynyt kysyi uteliaana.

”Miettimään, lähinnä. Kotona en saa rauhaa”, Ericka sanoi katsoen poispäin Paulista. Paul nyökkäsi ymmärtäväisenä. ”Mitä sinä sitten täällä teet?” Ericka kysyi Paulilta, joka katsahti häneen.

”No kun minä.. Äh. Ei tästä mitään tule. Halusin nähdä sinut”, Paul sanoi hiljaa katsoen jalkoihinsa. Tämä oli hullua! Muutama tunti sitten Ericka ei edes tiennyt koko Paulista mitään ja nyt hän halusi jo suudella tätä.

”No, katso minua. Tässä minä olen”, Ericka sanoi päivänselvällä äänellä ja naurahti. Paul katsoi Erickaa syvään silmiin. ”Kuule, minkä ikäinen sinä oikein olet?” Paul kysyi samassa. Ericka tunsi olona vaivautuneeksi. ”No, kohta 18. Entä sinä?” ”No jaa, ei sillä ole väliä. Jos kuitenkin haluat tietää, niin tule tänne uudestaan illalla. Haluan näyttää sinulle yhden jutun”, Paul sanoi salamyhkäisesti ja katosi luoden vielä viimeisen vilkaisun Erickaan, joka punastui.

----------------------------------------------

Kello oli noin seitsemän illalla. Ericka oli juuri tullut puistoon odottamaan. Paul oli myöhässä. Tai no, mistä hän sen tiesi, eiväthän he olleet sopineet mitään tarkkaa aikaa. Erickalle kuitenkin alkoi tulla jo kylmä, joten Paulin oli parasta tulla.

Parin minuutin jälkeen pusikossa kahisi ja Paul ilmestyi pimeydestä. ”Tule, prinsessa”, Paul kuiskasi ja Ericka puikkelehti parhaansa mukaan Paulin vanavedessä metsään. Paul oli puolituttu, mutta jotenkin tämä tuntui turvallisemmalta, kuin kukaan oli Erickalle ikinä ollut. Eikö hänen ollut siksi oikein luottaa tähän?

----------------------------------------------------

Ilta oli ollut kaikin puolin ihana. Ericka ja Paul olivat sopineet tapaavansa samalla paikalla heti aamulla. Paul ei ollut kertonut ikäänsä, mutta Ericka arveli pojan olevan noin 20-vuotias. He olivat nauraneet yhdessä, pitäneet toisiaan kädestä, suudelleet, halailleet. Toisinsanoen ilta oli ollut täydellinen.

Ericka heräsi ruohikosta. Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta kello oli yli kahden, sillä puiston valoja ei enää näkynyt. Paul oli poissa. Ericka könysi ylös. Samat vaatteet, kuin eilen. Hän saisi huudot kotona. Mutta jos hän ei menisikään kotiin, kukaan ei voisi huutaa hänelle. Se kuulosti hyvältä.

Ericka käveli pitkän matkan metsän lehdosta siihen puiston penkille, jossa hän oli ensimmäisen kerran tavannut Paulin.

Hän odotti. Ja odotti. Muutama tunti vierähti, kun hän ajatteli vain Paulia. Hän epäili olevansa rakastumassa.

Lopulta Paul asteli hänen luokseen omana ihanana itsenään. Ericka henkäisi. ”Sinä tulit”, hän sanoi. Paul hymyili ja hyväili Erickan poskea. ”Karataan”, hän sanoi Erickalle. Ericka jähmettyi ja nyökkäsi.

Paul hymyili taas hurmaavasti. Ericka hymyili takaisin. Paul veti hänet tiukemmin syleilyynsä. Hän tarrasi Erickan käteen ja kiihdytti juoksuun silmänräpäyksessä. Ericka seurasi perässä pitäen vapaalla kädellään vatsaansa.

---------------------------------------

Lakefordissa oltiin enemmän, kuin huolissaan. Erickaa ei ollut näkynyt kuukauteen ja Jenah oli huolen murtama. Lillykin oli nukkunut pois pari päivää sitten, ja Thomaskin oli mennyt huonoon kuntoon, joten hänet oli täytynyt siirtää sairaalan hoitokotiin, sillä häntä ei saanut pitää enää kotona mahdollisen sydämenpysähdyksen takia. Stormien hilpeysprosentti ei ollut kovin päätä huimaava.

Rina oli kuitenkin oma itsensä, oli se sitten kenen ilo, kenen suru, niin vain oli.

Ovikello soi eräänä aurinkoisena päivänä. Mielet olivat vieläkin maassa. Hilda käveli ovelle, eikä yllättynyt paljoakaan nähdessään siskonsa oven toisella puolella. Erickan vaatteet olivat likaiset, hiuksissa oksia ja lehtiä.

”Missä sä olet ollut?!” Hilda huusi ja kahmaisi siskonsa rutistukseen. Talon muukin väki havahtui ja kohotti lasittuneita katseitaan eteisen suuntaan. Toimeliaimmat jaksoivat mennä jopa ihmettelemään kohua.

Ericka mutisi jotain anteeksipyynnön tapaista Hildalle ja pyysi saada omaa rauhaa. Kiitos Paulin, hänellä oli ihan kauhea olo.

Ericka vetäytyi huoneeseensa, eikä edes kysynyt kuulumisia. Hän istuutui sängylleen ja painoi päänsä käsiinsä.

Paulin kanssa oli ollut ihanaa. He olivat eläneet kolmisen viikkoa juosten paikasta toiseen. Ruokansa he olivat pihistäneet milloin ruokakojusta, milloin tilanneet ravintolasta ja häipyneet ruokiensa kanssa.

Ihanaahan se oli ollut, mutta loppu sille oli tullut. Liian aikaisin, jos Erickalta kysyttiin. Paulin piti lähteä tuntemattomasta syystä kohti kotiaan varsinaiselle Sealandin saarelle, ainakin niin Ericka oli arvellut. Tuttuun tapaansa Paul oli jättänyt Erickan nukkumaan jäätelökioskin viereen ja häipynyt vähin äänin.

Pitkän matkan Ericka oli kulkenut bussilla, niillä vähäisillä rahoillaan, jotka omisti ja  kävellyt lopun matkan, 5 kilometriä kotiin. Hän ei ollut vaivautunut edes siistimään itseään.

Ihanaa se tosiaan oli ollut. He olivat kerenneet naimisiinkin. Sormus kiilteli vielä Erickan sormessa. Kunnes hän sai tarpeekseen Paulista ja nakkasi kultaisena kiiltelevän sormuksen huoneensa pölyisimpään nurkkaan ja itki.

-----------------------------------------

”Ericka, tulehan tänne. Minulla on sinulle vähän asiaa”, Jenah käski tytärtään. Tunnelma ei ollut viikossa parantunut paljonkaan.

Ericka laahusti huoneestaan ja istuutui keittiön pöydän ääreen. Jenah asettui hänen eteensä istumaan. ”No mitä nyt, äiti?” Ericka kysyi tylsistyneesti ja katsoi äitiään pitkään.

”Olemme kyllästyneet isäsi kanssa rientoihisi ja olemme päättäneet lähettää sinut sisäoppilaitokseen, kunhan vauva syntyy. Opitpahan siellä olemaan ihmisiksi”, Jenah selosti. Vähä vähältä Ericka järkyttyi enemmän ja hänen suunsa avautui äärimittoihinsa.

”Ette te voi! Mähän olen jo 18! Mä olen aikuinen! Te ette voi lähettää mua jonnekin saatanan sisäoppilaitokseen! Mä olen täysi-ikäinen!” Ericka huusi noustessaan tuolistaan vaivalloisesti. ”Niin oli Thomaskin, jo yli 70-vuotias, eikä hänkään pistänyt paljon vastaan, kun hänet täytyi sijoittaa jo sairaalahoitoon!” Jenah möykkäsi ja yritti rauhoittua sulkemalla silmänsä ja hengittämällä syvään.

”Voimme päättää asioistasi niin kauan, kunnes asut meillä. Ja minun tietääkseni et omista omaa asuntoa vielä, ethän?” Jenah kysyi ovelasti tyttäreltään. Ericka kiehui vihasta. ”IHAN VITUN SAMA!” hän karjaisi,  juoksi omaan huoneeseensa ja paukautti oven kiinni, että ikkunat helisivät.

”Kyllä hän leppyy. Tai ainakin tottuu ajatukseen”, Chris lohdutti Jenahia, joka itki taas. Miksi vanhempana olo piti olla niin hankalaa?

---------------------------------------------------

”Noniin, tyttönen. Kuules. Äiti lähtee nyt viimeiseksi vuodeksi pois. Äiti palaa kyllä.. joskus. Kai sinä kestät sen? Totta kai sinä kestät. Olet vahva tyttö, Dise”, Ericka puheli tyttärelleen, joka nukkui kehdossaan. Aamuviideltä ei talossa kovinkaan moni ollut vielä hereillä, ja silloin olisi hyvä aika tehdä loppuvalmisteluja.

Ericka oli taas päättänyt karata. Hän ei astuisi jalallaankaan siihen sisäoppilaitokseen, johon äiti, Rina ja isä olivat hänet sijoittaneet. Hänhän oli jo 18! Eivät he voineet hänen asioistaan päättää. Tosin, Rinahan ei ollut pian edes maisemissa, joten sen muorin puheista oli turha välittää. Hänhän oli ollut sekaisin jo ennen Erickan syntymääkin, ainakin niin äiti oli väittänyt. Lähtöä hän oli venyttänyt viimeiseen asti, ja huomenaamulla piti olla jo lähdössä sinne kamalaan laitokseen.   

Kello oli jo kuusi. Ericka oli pakko lähteä. Mutta hän ei pystynyt. Disen takia. Kolme kuukautta hän oli saanut olla tyttärensä kanssa yhdessä, kunnes hänen pitäisi lähteä - taas.

Hän ei ollut lähdössä mihin vain. Ei todellakaan. Ericka oli itse päättänyt mielessään lähtevänsä takaisin Sealandiin, jonne hän kuului. Jonne hänen sukunsa kuului. Hänen äitinsä oli vain repinyt juuret maasta, ja iskenyt ne uuteen ravinnottomaan maahan. Siltä Erickasta nyt tuntui. Juurettomalta, kuivuneelta ja kuolevalta kasvilta.

Vilkaisten Diseä vielä viimeisen kerran vuoteen, hän katosi aamuyön pimeyteen.

-----------------------------------------------

Kaksi päivää myöhemmin:

”ERICKA MITÄ OIKEIN AJATTELIT?!” Jenah huusi tyttärelleen. Ericka ei ollut koskaan nähnyt äitiään niin suuttuneena. ”ET SINÄ VOI TUOLLALAILLA KARATA, KUN OLET JUURI LÄHDÖSSÄ MUUTENKIN POIS! En voi uskoa tätä”, Jenah raivosi ja kyynelet kihosivat hänen silmiinsä.

”En vain enää jaksaisi temppujasi. Tee mitä haluat tästedes”, Jenah sanoi itku kurkussa ja horjui makuuhuoneeseensa. Erickaa hävetti. Chris katsoi häntä syyttävästi. Onneksi sentään Hilda ei ollut paikalla. Hänen halveksivaa katsettaan Ericka ei enää kestäisi.

”Anteeksi, isä. Sano äidille sama. Minä.. Minä lähden sinne sisäoppilaitokseen. Selvitän asiat rehtorin kanssa. Antakaa vain anteeksi”, Ericka sanoi hiljaa ja melkein itki hänkin.

Chris ei osannut muuta, kuin halata lastaan pitkään ja manata pehmoutensa alimpaan helvettiin.

----------------------------------------

”Happy birthday to you! Happy birthday to you! Happy birthday dear Ericka, happy birthday to you!”, Jesse hoilotti Erickalle. ”No joo joo, täytän 20. Entäs sitten?” Ericka hymyili Jesselle, tuoreelle aviomiehelleen.

”No kun minä vaan ajattelin, että tänään sinä – ja ehkä minäkin – menisit oikeaan kotiisi ja kävisit katsomassa tytärtäsi. Minäkin haluaisin nähdä Disen, niinhän se oli?” Jesse sanoi hymyssä suin.

”Unohda se penska jo”, Ericka tiuskaisi ja käänsi katseensa Jessestä. ”Ei hän halua nähdä minua, vaikka onkin vasta 2 vuotta. Ehkä kolmekin, en tiedä”, Ericka manasi.

”Mistä sitä tietää, ennen kuin käy kysymässä tai katsomassa? Ehkä tyttö haluaa palavasti vihdoin nähdä oikean äitinsä”, Jesse sanoi lohduttaen ja halasi vaimoaan. ”No, niin kai. Mennään sitten, mutta et intoile liikoja. Äiti ja isä saavat muutenkin jo kohtauksen, kun minut erotettiin sisäoppilaitoksesta vuosi sitten. Siis kuukautta ennen valmistujaisia, törkeää!” Ericka sanoi Jesselle, joka nyökkäsi ymmärtävästi.

--------------------------------------------------------

Ovikello soi pahaenteisesti. ”Kuka hemmetti..?” Jenah kirosi ja laahusti avaamaan oven. Hänen suunsa loksahti auki, kun oven takaa häntä katseli kaksi silmäparia.

Ericka puristi Jessen kättä lujempaa. Häntä jännitti enemmän, kuin kertaakaan niinä kertoina, kun hän oli tullut takaisin kotiin yllätyksen kera. Jesse katsoi häntä rohkaiseva hymy huulillaan ja silitti Erickan toista kättä.

Jenah huusi oven toisella puolella jotain ja kohta oven takana oli koko joukko tuttuja, elossa olevia kasvoja, vain Rina puuttui. Jenah avasi oven ja Ericka ja Jesse astuivat sisään. ”Äiti, anna anteeksi, minä olin typerä. Missä Dise on?” Ericka sanoi Jenahille, jonka kasvoista ei voinut tulkita paljon mitään.

Hilda tuli Erickan vanhasta huoneesta Dise sylissään. Tyttö näytti olevan kasvanut luvattoman paljon siitä, kun hän viimeksi oli nähnyt tämän.

Dise tuijotti sinisillä silmillään Erickaa, joka hymyili lapselle. ”Äiti..?” Dise kuiskasi ja Ericka purskahti onnen kyyneliin. 

----------------------------------------------------------------

Siinäpä se. :)

Ohuet Ranteet- osan varmaan huomasittekin? Ärsyttävää, kun ne tuppaavat kiertymään punneille ja yritä niistä sitten jollain keinoilla saada paksumpia :d

Kuten sanottu, tähän blogiin tulee nyt vähäksi ajaksi pienoinen tauko, toisiakin tarinoita yritän saada kuvailtua ja kirjoitettua. Joulukuussa kuitenkin pitäisi seuraavan osan tulla, jos pysyn suunnitelmassani. Enkä ole vielä edes kirjoittanut sitä! :o (Yleensä kirjoitan osat kaauan ennen edellisen osan valmistumista, nyt kävi toisin)

Mutta kuitenkin niitä kommentteja on kiva aina lukea :)