Osa 13. Pahan ilman haikarat

Hei taas. Onhan viime osasta kulunut jo reilu kuukausi. Ei paha! :--D

Noniin, mutta yllätyin itsekin, kun sain tämän näin äkkiä ulos vaikka pelasinkin muilla perheillä aika paljon. :d Mutta pidemmittä löpinöittä menkääs lukemaan. Ja ottakaapas muuten aikaa, kuinka kauan menee lukea tämä. Haluan vähän tilastoja :--D

Illallisen jälkeen Jenah oli sulkeutunut hänen ja Chrisin huoneeseen. Loppu illallisesta oli mennyt hiljaisissa ja kiusallisissa merkeissä muiden, paitsi Rinan ja Thomasin osalta. Ne kaksi olivat vain hymyilleet maireasti koko illan ja ihmetelleet, kun kaikki katosivat pöydän äärestä yksitellen, Jenah ensimmäisenä. 

Ovelta kuului koputus ja Chris astui sisään. ”Chris. Mistä häistä vanhempasi puhuivat?” Jenah kysyi välittömästi ja nousi seisomaan. 

”Jenah, minä en tiedä. Äiti puhui minulle kyllä jo ja kyseli häistä, mutta kiersin hänen kysymyksensä ympäripyöreillä vastauksilla. He ovat varmaankin itse repäisseet johtopäätöksen häistä.”

”Mutta. Kai me joskus mennään naimisiin?” Jenah kysyi itku kurkussa. Tämä kaikki oli liikaa. Ensin puhuttiin vuorenvarmoina häistä ja sitten ne sanat syötiin ja.. ja..

”Kyllä me joskus mennään naimisiin.” Chris sanoi ja pyyhkäisi kyynelen Jenahin poskelta. Jenah hymyili itkunsa takaa. 

 "Itse asiassa.. Mennään tuonne parvekkeelle.” Chris sanoi salamyhkäisesti ja veti Jenahin kädestä pitäen salamyhkäisesti ja veti Jenahin kädestä pitäen yläkerran parvekkeelle. Päästyään katolle Jenah oli aukaisemassa suunsa ja kysymässä syytä oudolle paikalle. Samassa Chris polvistui ja katsoi Jenahia silmiin. 

Kyynelet kihosivat Jenahin silmiin, kun hän tajusi tilanteen. ”Jenah.” Chris aloitti hymy suunpielissään. ”Tuletko vaimokseni?” Heidän päälleen alkoi hiljalleen tihkutella vesispisaroita. 

Jenah hymyili mutta pysyi vaiti. ”Chris”, hän sanoi hiljaa. Chris nyökkäsi. ”Kyllä mä tulen.” Jenah myöntyi ja hymyili, kun Chris pujotti kimalteisen sormuksen tytön sormeen. ”Mutta, mulla on ehtoja. Minä ja äiti suunnitellaan häät, eikä Rinalla saa olla vastaansanomista. Mä haluan omanlaiseni häät.” 

Chris nyökkäsi varmasti ja suuteli kihlattuaan. 

-----------------------------------------------------

Häiden suunnittelu alkoi kireästi, kun Rina ei suostunut antamaan häiden suunnittelua morsiamelle ja tämän äidille, vaan vaati, että hänen itsensä tuli suunnitella häät alusta loppuun asti. Jenah oli pysynyt vahvana ja kielinyt Chrisille aina, kun Rina yritti temppujaan, ja Jenahista alkoi tuntua touhun olevan esikoulutasolla: Chris olisi tarhantäti ja Jenah ja Rina toisiaan kiusaavia viisivuotiaita. 

Muutaman viikon jälkeen hääpaikka oli valittu: romanttisesti takapihan terassilla, ja se oli koristeltu lopulliseen muotoonsa. Ainoa asia, mihin Rina oli saanut vaikuttaa, olivat penkit, jolla juhlavieraat saisivat istua. 

Hääpäivän aamuna Jenahin olo oli kamala. Oksennus ei ollut kaukana tulossa ja olo oli kaikkea muuta, kuin kaunis. Annabel oli kuitenkin luvannut auttaa pukeutumisessa, meikkaamisessa ja hiusten laitossa. 

Hyvin se menee, Jenah hoki itselleen, mutta se ei tuntunut juurtuvan naisen päähän. Hän oli joutunut kestämään Rinan naljailua ja purevia kommentteja jo kuukauden, ja se oli vaatinut veronsa. Jenahin itseluottamus oli vajonnut alemmas, kuin aikoihin, kiitos sulhasen äidin. Rina alkoi todella ottaa jo päähän.

Valmistautumiseen meni odotettua vähemmän aikaa ja Annabel soi Jenahille hetkisen yksin. Jenah lähinnä ihasteli itseään peilistä ja kauhisteli elämäänsä häiden jälkeen Rinan tossun alla. 

Lopulta Jenah päätti unohtaa mokoman akan edes päiväksi ja keskittyisi tänään pelkästään omiin häihinsä – omaan onneensa.

Toimitus itsessään oli lyhyt ja ytimekäs. Sormuksia vaihdettiin puolin ja toisin ja sukunimet säilyivät entisellään. Juhlaväki taputti täpinöissään ja kakkua syötiin ja maljoja kohoteltiin. Eikä Jenahin mielessä käynyt edes ripaus Rinan pistävää luonnetta. 

------------------------------------------------------------

 Muutaman viikon kuluttua häistä Annabel oli lähtenyt opiskelemaan ja jättänyt muut Stormit asumaan Kaplanien kanssa samaan huusholliin. 

Eräänä aurinkoisena aamuna Jenah heräsi levottomana. Mielessä välähteli iloisia muistoja häistä ja niiden jatkoista. Ja.. jotakin, jota Jenah ei tunnistanut. Jotakin – vanhaa. Todella vanhaa. 

Jenah päätti sysätä äkkiä välkähtäneen kuvan sivuun ja keskittyä uuteen päivään, johon hän oli juuri herännyt, vaikka välähdys olikin outo. Kunnes pilvilinna romahti ja kylpyhuone kutsui uhkaavana. 

Jenah kävi läpi mielessään kaikki ruoat jota oli syönyt viime aikoina, eikä mitään epätavallista tullut mieleen. Hetken mietittyään Jenah oli varma asiasta. 

Äkkiä Jenah nousi pöntön reunalta pystyyn ja juosta tanssahteli käytävän poikki makuuhuoneeseensa. ”Chris. Et ikinä arvaa.” Jenah liversi innoissaan ja istuutui sängylle mukavasti. 

”No? Mitä nyt on sattunut?” Chris mumisi unisena peiton alta. ”Chris. Me saadaan vauva!” Jenah kiljaisi innoissaan ja Chris heräsi kunnolla. ”Mitä?” ”Mä olen raskaana.” Jenah tarkensi ja suuteli aviomiestään.

Chrisin kasvoille kipusi äkkiä leveä hymy ja hän suuteli ja halasi vaimoaan onnensa kukkuloilla. 

-------------------------------------------------------------

Kerrottuaan koko talon väelle ilouutiset, raskaus oli alkanut varsin rauhallisesti. 

Kunnes se samainen kuva välkähti taas Jenahin mielessä. Verta joka puolella, nainen lattialla ja puukko, tai jonkinlainen veitsi... 

Jenah havahtui tahattomista ajatuksistaan päätään ravistellen. Mistä tuo sama kuva tuli? Ja miksi? Mitä kuvassa oli juuri tapahtunut?

 Jenah päätti taas sysätä kuvan syrjään, kunnes hänen oli pakko ottaa siitä selvää. Liika stressaaminen ei voinut olla hyväksi vauvallekaan, jos hän alkaisi tonkia hermostuksissaan jotain aataminaikaisia veitsiä. 

Ilouutisia tuotiin koko perheelle jo ennen synnytystä, kun Chris oli saanut puhelun ja työtarjouksen paikallisesta liikeyrityksestä. Jenah oli edelleen työtön, mutta rahaahan heillä riitti, joten Jenah olisi hyvin voinut jäädä kotiäidiksi. 

Kuitenkin Jenah päätti vakaasti hakevansa töitä heti pienokaisen synnyttyä, sillä kotiäidin rooli ei ollut sitä, mitä Jenah halusi. 

Kun raskaus eteni, luonnollisesti lääkärit ehdottivat vauvan sukupuolen tarkistamista. Pariskunta päätti kuitenkin pitäytyä ajatuksessa, että heille tuli pelkästään vauva, joten kovin voimakkaita värejä ei vauvanvaatteisiinkaan voitu ostaa. 

 Raskaus sujui moitteettomasti alusta loppuun, lukuun ottamatta Jenahin kummallisia näkyjä. Lapsi syntyi terveenä, vaikkakin synnytyksessä oli ollut pieniä ongelmia. 

-------------------------------------------------

Pian synnytyksen jälkeen Jenah oli saanut määräaikaisen paikan sijaisena Lakefordin ala-asteella. 

 Uusia ongelmia oli kuitenkin havaittavissa jo varsin pian. Ennen Jenahin töiden alkua hän halusi viettää mahdollisimman paljon aikaa Erickan kanssa. 

Ja niin kuin tälläkin kerralla, Jenah oli vetäytynyt pienokaisen huoneeseen leikkimään ja huolehtimaan vauvasta. Ja kuten kahdesti aikaisemminkin, Rina pamautti huoneeseen äkkiarvaamatta ja Ericka säikähti, kuten luonnollista ja alkoi itkeä. 

 ”On siinäkin äiti, kun ei osaa edes hiljentää lastaan”, Rina sujautti pirullisen kommentin Jenahin yrittäessä hyssytellä vauvaa. 

”Kaikki sujui varsin hyvin, ennen kuin sinä puskit tänne. Jo kolmannen kerran”, Jenah virnisti, laski Erickan kehtoon ja tyytyi toistaiseksi puolustelemaan itseään. 

 ”Ja pah! Olen miettinyt jo monta kertaa, mitä Chrisin päässä liikkuu, kun hän nai sinunlaisesi lumpun. Asuttaa vielä omat vanhempansa samaan taloon itsensä, aviomiehensä ja appivanhempiensa kanssa. Pikku perheidyllin yritys meni sittenkin pieleen.” Rina sanoi ja katsoi Jenahia happamasti. 

”Otahan huomioon, – Rina hyvä – että minun vanhempani ovat Chrisin appivanhemmat, ja hän suostui ottamaan heidät asumaan tänne. Ja sinuna minä en alkaisi aukomaan lapsenlapsesi äidille. Koska, kuka tietää, minähän voisin viedä lapsen mukanani ja kadota loppuiäksesi!” Jenah uhkaili, ja lähti ovet paukkuen. 

 Ulkoapäin Jenah saattoi näyttää tyyneltä ja kärryillä anoppinsa touhuista – ehkä jopa askelta edellä tätä -, mutta sisältä päin nainen oli pelkää tunteiden sekamelskaa. 

Raivo kiehui Jenahin suonissa, kun hän ajattelikin tuota käärmettä, pienokaisen mummoa. Suojelunhalu halusi viedä lapsen kauas Rinasta. Kiintymys pakotti jäämään. Rakkaus kehotti pysymään vahvana rakkaiden vuoksi. Itsekkyys toisaalta syyhysi päästä pakkaamaan ja muuttamaan vaikka Tahitille. 

Epäitsekkyys kuitenkin pisti kaikki tunteet ruotuun ja päätti Jenahin jäämään ja kestämään omaa kurjuuttaan rakkaidensa tähden. Kunnes hän ei enää kestäisi...

-----------------------------------------------------------------------

 Muutama vuosi oli ehtinyt kulua ja Ericka oli jo 11-vuotias. Hän oli myös saanut sisaruksen, Hildan. 

Jenah ja Chris olivat 7 vuotta sitten saaneet jo toisen lapsensa Hildan, tietenkin Rinan ’tulipa äkkiä’ - kommenttien saattelemana. Lilly, Joe ja Thomas olivat tietenkin olleet innoissaan.

Ericka ja Hilda olivat kuin paita ja peppu. He eivät koskaan tehneet mitään yksin, eivätkä jättäneet mitään tekemättä yhdessä. 

Drake oli alkanut soitella ja muutenkin ottaa yhteyttä perheeseensä. Hän oli valmistunut yliopistosta huippuarvosanoin ja muuttanut Amerikkaan Port Angelesiin. Hän oli myös saanut työpaikan paleontologina ja asui nyt pienen perheensä kanssa onnellisesti avioarkea. 

Lillyä kiinnosti suuresti, kuka mahtoi olla tämän lapsen äiti. Drake oli ilouutisin kertonut Lillylle muistavansa sen illan ruokapöydän ääressä, kun hän ja Lilly olivat pitäneet pikku juttutuokion. Ja totta kai vaimo sattui olemaan Marsha. 

 Lillyä uutinen masensi ja ilahdutti. Masensi siten, että hän ei ollut päässyt poikansa häihin, tai nähnyt tämän tytärtä, Kellyä. Ilahdutti enemmän, että Drake oli löytänyt elämänsä rakkauden lähempää kuin olisi voinut uskoa. Ja että tämä oli onnellinen. 

Annabelista sen sijaan ei ollut kuulunut paljon mitään. Paitsi lehtiotsikoissa näkyi paljon juttuja siitä, miten Annabel Mason-Storm oli päässyt sinne ja sinne keikoilleen laulamaan kansaan iskevää kantri-musiikkia. 

 Vuodet olivat Jenahin mielestä vierineet luvattoman nopeasti ja hän muisti miettineensä samaa asiaa aiemminkin, silloin 11 vuotta sitten. Mihin hänen elämänsä oli menossa?

Jenah oli melkein jo unohtanut näyt menneisyydestä silloin, kun hän odotti Erickaa. Hän ei ollut ennättänyt saada kuvasta edes selvää, ennen kuin niiden ilmestymiset olivat loppuneet tyystin. Ericka tosin vaikutti kyllä normaalilta, ja todennäköisimmin olikin, mutta ajatus kalvoi Jenahin mieltä. 

 Hildan synnyttyä Jenah ja Chris olivat päättäneet pienen perheensä olevan tässä ja alkaneet elää normaalia perheen arkea, isovanhempien kanssa. Kaikki vaikutti olevan hyvin. 

Kunnes Jenah sai tarpeekseen Rinan piikittelyistä. Hän kutsui anoppinsa takapihan terassille juttelemaan ja maristen tärkeistä tehtävistä tämä oli pitkin hampain suostunut tulemaan. 

”Kuules, Rina. Minä olen yrittänyt kestää sinun juttujasi, todella olen. Olen ollut naimisissa Chrisin kanssa jo melkein 12 vuotta ja saanut kaksi hänen lastaankin. Joten, etkö voisi antaa jo olla? Minusta olisi tosi paljon mukavampi olla, jos minun ei tarvitsisi puolustaa jokaista tekoani ja miettiä perimmäisiä syitä, miksi teen niitä”, Jenah selvensi Rinalle, joka tuskin kuunteli, vaan oli keskittynyt liiaksi omiin kynsinauhoihinsa. 

 ”Ymmärrän, mitä tarkoitat, miniäni. En vain saata uskoa, että luovuttaisit niin helpolla mieheni vikittelyn”, Rina sanoi päin Jenahin naamaa ja hiljeni. Ja niin hiljeni Jenahkin. 

”Kaikella kunnioituksella, rva. Kaplan, minä en todellakaan yritä vikitellä Thomasia, teidän aviomiestänne. Mistä olette tuollaista saanut päähänne?” Jenah kysyi ja oli äärimmäisen hämillään. Vikitellä nyt Thomasia? Hänhän oli Chrisin isä!

 

”Kuten jo sanoin, en usko sinua. Enkä ole aikeissa lopettaa yhtään mitään – ainakaan sinun suhteesi”, Rina sanoi omahyväinen hymy kasvoillaan ja palasi takaisin sisälle. 

Jenah huokaisi syvään ja vihdoin hänellä oli vastaus kysymykseen, jonka hän esitti mielessään itselleen 12 vuotta sitten. Hän oli aikeissa elää elämänsä ikuisen piikittelyn alla.

-----------------------------------------------------------------

Noniin, siinäpä se :--D Mielipiteitä? Lyhythän se on, tiedetään. Ei vaan löytynyt jutun juurta. Ja nopsaan mennään seuraavassakin osassa, sen voin luvata, on nimittäin sekin jo kirjoitettu :)

Mutta, niitä kommentteja. Ja kauanko kesti lukea?