Osa 11. Takaisin maan pinnalle

Noniin. Ensiksi halusin sanoa anteeksipyyntöni osan viivästymisen kannalta. Ihan törkeän pitkä aika, neljä kuukautta!  Seuraavan yritän saada nopeammin ulos. :)

Seuraavaan osaan viitaten, että valitsin omavaltaisesti Jenahin perijäksi, sillä hän on lapsosista somin ja ihonväri miellyttää eniten silmää. Elikkä seuraavat osat siis melko Jenahtäytteisiä. Lukekaa.

Jenah näki unta. Kaikkialla oli niin pilvistä ja pehmeää, missään ei ollut tietoakaan mistään surusta tai huolista.

Sitten yhtäkkiä Ted ilmestyi paikalle. Pojan ruskeat hiukset kimalsivat ja suklaasilmät tapittivat Jenahia silmiin himokkaina, eikä nuorten välillä ollut tietoakaan epävarmuudesta.

Ted kaappasi Jenahin lämpimään syleilyyn, ja suuteloon. Parin ympärillä pyörähteli pieniä sydämiä juhlistamassa nuorta rakkautta, ja Jenah tunsi lentävänsä.

Ted tuijotti Jenahia suoraan silmiin sanomatta sanaakaan ja tietäen, että hetki oli täydellinen.

”JENAH! JENAH!” Lilly huusi tuskaisesti ja yritti ravistella tytärtään hereille. ”Antakaa hänelle rauha. Kyllä hän herää ennen pitkää”, hoitaja yritti rauhoitella, mutta Lilly kimmastui entistä enemmän. ”RAUHOITTUA!? LAPSENI ON KUOLEMAN KIELISSÄ JA MINUN PITÄISI RAUHOITTUA?!” Joe tarttui vaimoaan olkapäistä ja hyssytteli tätä hiljaa.

”Shh…” Joe hyssytteli ja Lilly vaikeni ja alkoi itkeä hiljaa käsiinsä. Annabel ja Drake katsoivat Jenahia kummissaan; tämähän näytti vain nukkuvan.

Lilly itki yhä äänekkäämmin, ja Joe halasi tätä lujasti. Annabel tuikkasi veljeään kylkeen ja vetäisi tämän sivummalle.

”Drake, mikä on homman nimi? Miks ihmees äiti itkee? Jen vaan nukkuu, tosin hengityslaitteessa, mut – nukkuu!” tyttö kysyi kiihkoissaan veljeltään, joka ei saanut sanaa suustaan. ”Ö-öö. Ehkä äiti on vaan niin tunteellinen. En mä tiedä. Isä ei näytä kyl itkevän, mut. Öh. Joo, unohda toi.” Drake mutisi, ja hänen äänensä hiipui olemattomiin.

Annabel nyökkäsi tarkoittaen, että hän ymmärsi mitä Drake tarkoitti ja käveli takaisin sängyn päähän. Lillyn itku oli hellittänyt ja Joe oli noussut seisomaan. Hoitaja kipitti takaisin Jenahin luokse tarkistamaan tämän tilaa. ”Oliko muita tulossa katsomaan häntä?” hoitaja kysyi äänensävyllä, jolla voisi normaalisti kysyä säätä. Lilly sai itkunsa seasta nyyhkäistyä: ”Tytön isä, Seth. Mu-mutta, hän tuskin tulee. Hä-hän ei ole vä-välittänyt tyttärestään vi-viime kuukausina ko-kovin paljoa-” Lilly purskahti äänekkääseen itkuun, ja hoitaja kipitti takaisin sinne mistä tulikin.

Kaikki oli niin täydellistä. Ei ollut liian kylmää, eikä kuumaa. Oli vain, lämpö. Jännitys. Intensiiviset katseet. Ja Ted.

Ted. Niin täydellinen olento koko maan päällä. Jenah tunsi jalkojensa tutisevan samalla, kun Ted kaappasi tytön otteeseensa ja suuteli suudelman jälkeen. Jenah ei tiennyt, miten reagoida. Hän ei vastustellut, vaan suuteli hellästi takaisin.

Tedin vaativat suudelmat hyväilivät Jenahin kaulaa ja huulia. Pojan lämpö tuntui sulattavan tytön siihen paikkaan, eikä Jenahin tehnyt mieli tehdä muuta, kuin antautua Tedille täysin..

Lilly, Joe, Annabel ja Drake olivat siirtyneet odotushuoneeseen, sillä lääkärit hoitajineen olivat juuri tutkimassa Jenahia. Ennusteet eivät olleet kovin lupaavat tulevaisuutta kohden, mutta sitähän ei Stormeille kerrottu.

Lillyn itku ei vieläkään hellittänyt. Pahinta maailmassa, mitä Lilly olisi voinut kuvitella, oli oman lapsensa menettäminen. Ei, aviomiehen menettäminen. Ei, molempien menettäminen. Se olisi ollut jo liikaa naisen herkälle mielelle.

Vihdoin, lähes puolen tunnin istuskelun ja odottamisen jälkeen sama hoitaja kipitti kertomaan uutisia.

”Oletteko te Jenah Stormin läheisiä?” nainen kimitti. Lilly nyökkäsi. ”Kyllä me olemme.” Joe sanoi. ”M. Mm. No, joudumme odottamaan tuloksia, tyttärenne sai juuri epilepsia(?)kohtauksen ja hänet joudutaan leikkaamaan”, hoitaja sanoi pikkiriikkisellä äänellään, epäröiden kohtaus-sanan kohdalla. Hän nyökkäsi Annabelille ja poistui nyt enemmänkin käpöttäen.

Hiljaisuus laski koko huoneeseen. Sairaalan odotushuone oli muuten autio, vain Stormit, henkilökuntaa ja muita ihmisiä yläkerrassa olivat paikalla.

Lilly huokaisi kuuluvasti, ja monta kyyneltä vierähti poskelta hänen syliinsä. Annabel huokaisi myös ja nousi. ”Mennäänkö me kotiin, vai surraanko me viikko tätä?” hän kysyi katsoen äitiinsä. Lilly näytti murhaavalta, eikä hän voinut tosiaankaan kuvitella menevänsä kotiin tällaisena ajankohtana. Lapsi makaa sairaalassa hiuskarvan varassa hengissä, ja tämä kaikki pitäisi kuitata menemällä kotiin? Ehei. Lilly ei halunnut jättää esikoistaan niin outojen, mutta silti muka niin osaavien ihmisten käsiin.

Annabel hymähti nähdessään äitinsä ilmeen, mutta ei aikonut luovuttaa. Eihän se isosisko(puoli) voinut noin vain veiviään heittää. Drake hengitti raskaasti Annabelin vieressä ja nämä katsoivat toisiaan hetken ajan. Drake käänsi päänsä hetipaikalla poispäin ja Annabelille jäi yksinäinen tunne.

He tanssahtelivat ruusujen keskellä kukkakedolla. Kaikki viakutti niin täydelliseltä, taivas oli selkeä ja aurinko paistoi kirkkaampana kuin aikoihin. Linnut liversivät, ja Ted veti Jenahia lähemmäs itseään.

Ted katsoi Jenahin silmiin ja Jenah Tedin. Oli kuin mikään ei voinut erottaa heitä. Ted kietoi kätensä tytön ympärille ja suuteli tämän päälakea.

”IRTI!” eräs hoitajista huudahti. ”Ei reaktiota. Lisätään 300:aan. IRTI!” Sydän alkoi pumpata uudelleen. ”Huh. Toivotaan, että tämä jää henkiin. Näitä huumausainekuolemia on ollut jo ihan liikaa tälle vuodelle..” yksi mieshoitaja tokaisi ohimennen ja käveli pois huoneesta jättäen kasan muita hoitajia vielä tarkkailemaan tilannetta.

Stormien viereen odotushuoneeseen oli tullut uusi perhe. Tummatukkainen nainen, vaalea mies ja pikkutyttö istuivat penkeillä odottaen jotakuta. Sitten eräs ”valkotakkinen” tuli heidän luokseen surullisen näköisenä. ”O-olen pahoillani. Emme voineet pelastaa häntä. Poikanne Chandler – menehtyi…”

Nainen rääkäisi lohduttoman itkun, ja pikkutyttö alkoi takoa maata jaloillaan. Vaalea mies tuhahti kuuluvasti ja nousi paikaltaan. Lääkäri ilmeisesti vei hänet poikansa luo.

Annabel katsoi tapahtumaa, ja hänen silmänsä kostuivat. Noinko vain ihminen kuolee? Ei mitään varoituksia (ilmeisesti)? Toivo alkoi hiipua hänenkin mielestään vähä vähältä. Lilly huomasi tyttönsä itkevän ja otti tämän tiukkaan halaukseen.

-----------------------------------------------------------

”T-toipuuko hän?” Lilly kysyi lääkäriltä värisevällä äänellä, kun itkun pidätteleminen oli vaikeaa. ”Kyllä hänen ainakin pitäisi. Pidämme hänet tarkkailussa vielä muutaman tunnin, sitten osaamme luvata jotain” lääkäri sanoi hyväntuulisesti.

Lilly katsoi tytärtään kaihoisasti. Miksei hän ollut osannut olla lapsensa kanssa enemmän? Miksi juuri hänelle piti käydä näin hassusti, että (vaikkei aluksi ihan toivottu, mutta silti) niin rakastettu lapsi piti viedä häneltä jo nyt pois, kun vanhemmatkin olivat nukkuneet pois vähän aikaa sitten, eikä siskoon ollut minkäänlaisia suhteita?

Oliko hän tehnyt jotain väärin? Jotain, joka luokittelee ihmiset huonoiksi äideiksi, hirviöiksi tai joksikin muuksi vastaavaksi? Mikä oli mennyt vikaan?

------------------------------------------------------------------

Muutama viikko myöhemmin..

”Äiti.” Lilly hätkähti, mutta otti sitten kiinni Jenahin kädestä ja puhui mitä tyynimmällä äänellään. ”Niin, kulta?” ”Äiti, älä-älä mene pois” Jenah sanoi hiljaa kuin kurkkukipupotilas. ”Voi, Jen-rakas. En tietenkään mene pois” Lilly sanoi rauhallisesti ja Jenah avasi silmänsä.

”Äiti. Missä-missä muut on?” Jenah kärisi. ”Mmm. He, he odottavat kotona. Miten jakselet?” Lilly kysyi jo kyyneleet silmissään. Jenah väläytti äidilleen leveän hymyn ja nyökkäsi. ”Ihan okei. Tiedätkö sä, miten Chanille kävi?” Jenah sai sanottua kunnes sai ison yskänpuuskan.

”Hm. No, hän, hän. Mm. Kulta, hän ei selvinnyt..” Lilly sanoi ja itki yhä vuolaammin.  Jenahin silmätkin alkoivat vetistellä ja hän sanoi itku kurkussa: ”M-mitä? E-eikö Chand-dler selvinny?”

”Pelkäänpä, että ei.” Lilly sanoi ja halasi tyttöään lujasti.

”No? Miten on? Miten mun koulu?” Jenah kysyi vaihtaen ovelasti puheenaiheen pois kännibileistä. ”Hmm. Miten itse haluat. Sinä voit käydä koulusi loppuun, mutta jos haluat, niin emme me estä jos haluat jo lähteä opiskelemaan omillasi” Lilly sanoi ja hymyili iloisesti kyynelen vierähtäessä poskelle. ”No, mä luulen, että mä käyn koulun täällä loppuun. Ja lähden vasta sitten opiskelemaan. Ei musta vielä ole yliopistoon, herranjumala” Jenah naurahti ja vaikeni.

”Mm. Tee niin kuin itse haluat” Lilly huokaisi ja katsoi Jenahia pitkään. ”Eikun. Kyllä mä lähden opiskelemaan. En mä halua enää homehtua koulussa. Muuten, äiti? Tiedätsä, sanoiko ne hoitajat mitään.. öm, Tedistä?”

”Tedistä..” Lilly maisteli nimeä mielessään. Se oli jotenkin tuttu.

”Ted.. Ted! Kyllä he sanoivat jotain Tedistä. Mutta en voi olla onko hän se sama jota sinä etsit” Lilly sanoi ja väläytti ovelan katseen Jenahille. ”Mutta, mistä sä tiesit, että mä etsin jotain Tediä?”

”Hm. Kulta, luulitko, etten tunne sinua?” Lilly hymyili ja katsoi Jenahia pitkään. ”No? Mitä he sanoivat?” Jenah kysyi. Hän paloi mielenkiinnosta tietää, mitä Tedille olli tapahtunut, ja missä hän oli.

”Hmm. He taisivat sanoa hänen olevan ihan kunnossa, ja hänet lähetettäisiin kuulemma opiskelemaan jonnekkin” Lilly muisteli ääneen. ”Sinä muuten pääset tämän toipumisesi myötä kotiin ihan tuota pikaa. Ehkä jo huomenna, jos tilasi on vakaa.”

”Mistä sinä tiedät?” Jenah kysyi epäluuloisesti ja yritti tulkita äitinsä puheesta jotain, mutta ei saanut mitään irti. ”No, äiti tietää.”

-------------------------------------------------

Jenahin lähdettyä opiskelemaan Drake oli saanut rohkeutta olla koulussa oma itsensä. Pienessä koulussa sana kiertää nopeasti, eivätkä isosiskon törppöilyt tehneet yhtään hyvää Draken maineelle. Tai, no. Mille maineelle? Mainettahan juuri tuli lisää, ei vain ihan toivotun laatuista.

Drake oli kaikesta huolimatta korviaan myöten ihastunut rinnakkaisluokkalaiseen Marshaan. Marsha, eräs niistä suosituista tytöistä, ei kuitenkaan ollut ihan samalla kannalla. Välttämättä..?

Drakella ei koulussa kavereita ollut kovinkaan paljon, joten useimmat tunnit ja välitunnit poika sai viettää yksin kuunnellen musiikkia tai piirrellen penkillä luonnoksiaan.

”I dont wanna be that cityboyyy..” hän hyräili hiljaa. Marsha käveli jo kolmannen kerran ohi siitä. ”Underneath my skin is a meatball.. eikun..” Drake lauloi hiljaa, mutta tajusi sitten erheensä. Voi, miten noloa!

Tytöt tirskahtivat Marshan ympärillä ja osoittivat Drakea ohuilla peukaloillaan. Drake tunsi punehtuvansa korviin asti, ja halu vajota maan alle ylitti mahdollisen rajat. Marsha ei kuitenkaan nauranut, vaan hymyili rohkaisevasti Drakelle, ja heilautti kättään tyttöjen tirahduksille.

Drake lehahti tomaatinpunaiseksi ja hiljeni kokonaan. Leveä hymy kareili tämän huulilla kuitenkin loppupäivän.

---------------------------------------------------

Drake oli odottanut ja samalla pelännytkin tätä koko päivän; nyt hän kysyisi Marshaa ulos. Nyt tai ei koskaan.

Marsha tuli ensimmäisten joukossa ulos luokasta, ja hätkähti Draken nähdessään. Draken korvat punehtuivat hieman, mutta hän ei antanut sen häiritä. Marsha avasi kaappinsa hitaasti vilkuillen taakseen Drakea. Vihdoin tyttö sulki kaappinsa oven ja rupesi juttelemaan erään ystävänsä kanssa.

Lopulta kuitenkin Marsha näytti lopen kyllästyneeltä Karenin (niin Drake oli päätellyt) juttuihin ja jatkoi matkaansa. Drake tajusi tilaisuutensa tulleen ja pinkaisi nopeaan kävelyyn yrittää saavuttaa Marsha.

”M-Marsha?” Drake sai sanottua. Tyttö kääntyi hämmästellen ympäri. ”Nii?” ”Öö. Mä vaan halusin kysyä, et.. Lähtisitsä mun kaa leffaan joku päivä?” Marsha katseli ympärilleen vaivautuneena. Takavasemmalla hänen ystävänsä jo tirskuivat ja osoittelivat heitä kahta.

”Mm. Sori, Drake, niinhän se oli?” Marsha takelteli. Drake nyökkäsi. ”Mä.. En, mä. Mulla on sulkapalloharkat ja no.. En mä kerkee. Olisin mä muuten tullu.”

”Aa. Okei, ei se mitään. Moi sit..” Drake sopersi hiljaa ja lähti. Uskomatonta! Hän kerää kaiken rohkeutensa, ja kysyy tyttöä ulos. Mitä hän vastaa? Että on kiireinen! Eihän hän edes maininnut tiettyä päivää!

---------------------------------------------------

Drake käveli kotiin, sillä bussi oli mennyt juuri hänen nenänsä edestä. Ja muka koulubussi!

”Drake! Drake!” joku huusi hänen peräänsä. Drake kääntyi katsomaan.

”Drake!” Marsha huohotti. ”Vihdoin mä löysin sut. Etin sua kaikkialta. Sori, se mitä mä sanoin koulus. Mä- Mä lähtisin mielelläni leffaan.” Marsha sanoi ja hymyili.

Drake oli sanaton. Ehkä hänen tunteilleen oli sittenkin vastakaikua. ”Öö. Okei. No, millon?” ”No, mulle kävis vaikka nyt?” ”Öö, no mennään sit. Mikä katotaan? Mitä siellä edes pyörii?”

”Hmm. Titanic taitaa vielä olla ohjelmistossa. Katotaanko se?” Marsha sanoi ja hymyili taas. Hänen hymynsä osasikin olla sitten kaunis!

”Öö, okei. Sivistän samalla itseeni, en oo ikinä nähny sitä.” Drake sanoi ja hymyili hieman. Marsha hymyili myös ja naurahti äänekkäästi.

---------------------------------------------------------

Mitä hittoa oli järkeä olla koulussa? Siellähän vain ollaan, tylsistytään kuoliaaksi ja kuunnellaan juoruakkojen huhuja. Turhaa touhua siis!

Annabel oli saanut kuulla ihan tarpeeksi koulussa jo kaikkien suosittujen ja ’nättien’ puheita siitä, miten ’Abby on tosi outo’ ja ’Abbyn isosisko on sairaalassa huumeiden takia!’ Miten kaikkia yhtäkkiä kiinnostaa hänen elämänsä?

Ja vaikka osa juoruista olisikin totta, entä sitten? Ja kun ei varmasti ole!

Pitäisköhän mun tehdä mun maineelle jotain? Annabel mietti itsekseen. Kikkaratukkainen pippuripaketti ei oikein ollut titteli, mitä hän palavasti halusi.

Sitten idea pälkähti hänen päähänsä. Niin tietenkin!

------------------------------------------------

Nyt näyttää paljon paremmalta! Lyhyet hiukset tekivät uudesta lookista paljon paremman, mitä Annabel oli osannut miettiäkään. Mitähän äiti sanoisi..?

”Kulta, haluaisitko sinä-?” Lilly käveli huoneeseen ja kauhistui. ”Mitä ihmettä sinä olet mennyt tekemään hiuksillesi?!”

Annabel ei osannut muuta, kuin näyttää olevansa pahoillaan, vaikka sisimmässään tiesi, ettei hän ollut yhtään pahoillaan. Saavatpahan koulussa kaikki taas aiheen alkaa juoruta, ja kun juoru leviää, Abby ei ota sitä kuuleviin korviinsa. Saavat juoruta, mokomat!

”No, mä mietin, että oisin näin nätimpi?” Annabelle sanoi ja hänen suunpielensä kohosivat hieman. ”Voi, kulta. Olet kaunis millä hiuksilla tahansa”, Lilly lohdutti ja syleili Annabelia. ”Kuule. Koulustasi tuli kirje minulle ja isällesi. Mahdatkohan tietää, mitä se käsittelee?”

”Sinun käytöstäsi koulussa, Abby! Mitä ihmettä olet ajatellut? Meganin nenä uuteen uskoon, vai?” Lilly huokaisi. ”Abby, sinun täytyy lopettaa tämä. Se ei ole hyväksi kenellekään. Aloita jokin harrastus, johon purkaa tunteesi. Mutta toisten naamataulu ei ole se.”

Lilly sulki oven. Mistä tuokin mitään tietää? Ei sillä ees ollu lapsuutta! Jumankauta, miks elämän pitää olla näin vaikeeta? Annabel mietti itsekseen. Mistä tuokin mitään tiesi..?


----------------------------------------------------


Noniin. Tässä se nyt oli. :) Kommentteja kaipailisin. Kuvia oli tosiaan tasan 70, ja kyllä kesti ottaa kaikki! :D
Niin. Niitä kommentteja :)